Pohdiskelua

Mietityttää kaikenlaiset asiat - päivis, kaverit, oma paino, syöminen, terapia, kouluun hakeminen. Tänään on pohdintojen päivä ilmeisesti. Aloitetaan vaikka tuosta päiviksestä. En mennyt sinne tänään. Ei ole edes käyntipäiväni, mutta koska huomenna en sinne pääse, niin olin ajatellut tänään mennä. En mennyt osittain siksi, koska en jaksanut herätä ajoissa ja osittain siksi, koska minua mietityttää sen paikan ilmapiiri koko tuon huumejupakan jälkeen. Kiusaaminen on rankasti kielletty siellä, mutta silti minua vähän pelottaa mennä sinne, jos vaikka muiden juttuun osallisten suhtautuminen minuun on muuttunut vihamieliseksi. Pelkään sitä, koska minua kiusattiin koulussa niin pitkään - koko kouluhistoriani ajan kunnes menin yliopistoon. Ei se kiusaaminen erityisen rankkaa ollut, mutta jätti se silti minuun pysyvät jäljet, niin että on vaikeaa luottaa ihmisiin tällaisissa tilanteissa.

On vaarana, että minut suljetaan yhteisön ulkopuolelle. On vaarana, että minusta aletaan levitellä juttuja päiviksen porukan kesken. On vaarana, että minulle vittuillaan siellä avoimesti tai vähintäänkin sen paikan ulkopuolella, vapaa-ajalla, kun olen kyseisten henkilöiden kanssa tekemisissä. En haluaisi minkään näistä asioista toteutuvan, mutta tiesin kyllä niiden riskin olevan olemassa, kun kantelin vetäjälle muiden puuhista. Vain tulevaisuus näyttää, miten päin asiat oikeasti kääntyvät ja järkiminäni tietää kyllä, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta tunneminäni ei voi olla tuntematta tuttua vanhaa pelkoa. Mitä itse olisitte tehneet minun sijassani? Olisitteko laittaneet kaveruussuhteet kaiken edelle ja pysytelleet hiljaa, vai olisitteko ilmaisseet huolenne muiden puuhista jollekin auktoriteettihahmolle? Olisiko minun pitänyt vain yrittää puhua itse kaikille asianosaisille, eikä sotkea asiaan muita ulkopuolisia? En vain tiedä olisiko se yksistään auttanut enää mitään. Ongelma oli paisunut jo niin suureksi. Vetäjä itse tietysti sanoi, että on erittäin hyvä, että tulin asiasta juttelemaan ja että asiaan pitää pikimmiten puuttua. Saa nähdä, mitä tapahtuu.

Siirryn sitten tuohon syömis- ja painoasiaan. En uskalla enää käydä vaa-alla, koska sen lukema hirvittää minua. Sain eilen lukea vanhoja potilasasiakirjojani ja yhdessä paperissa oli kirjattu minun painavan 55kg. En edes muistanut, että olen joskus ollut noinkin laiha. Miten hirveästi olenkaan lihonnut lääkkeiden aloittamisen myötä - reilusti yli kymmenen kiloa. Olen tänään taas lukenut syömishäiriöisten blogeja ja täytyy sanoa, että niiden lukeminen saa minutkin jonkun verran ahdistumaan painostani. Enemmän olen toki surullinen kyseisten henkilöiden ahdistuksesta, mutta samalla se saa minut miettimään, että pitäisikö minunkin olla enemmän ahdistunut painonnousustani. Vastaus on kai kyllä ja ei. Kyllä, koska ahdistuminen kyseisestä asiasta saa minut samalla motivoitumaan pudottamaan painoani ja ei, koska en kaipaa yhtään lisäahdistusta elämääni. En haluaisi lihoa yhtään enempää, mutta samalla haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Haluaisin ajatella, että kelpaan juuri tällaisena, mutta samalla haluaisin palata siihen vanhaan, tuttuun ja turvalliseen kokooni, jolloin olin kaikkien mielestä laiha. Enää en ole laiha. Nykyään olen kai vielä normaalipainoinen, mutta pelkään lihoavani tästäkin eteenpäin. Minun on lakatava lihoamasta! Onneksi yhtä lääkitystäni ollaan laskemassa, mikä voisi toivonmukaan tätä tavoitetta helpottaa.

Sitten pohdintaa terapiasta. Olen mielestäni kehittynyt jo nyt ihan kohtuullisesti terapiassa ollessani, mutta paljon työmaata on vielä jäljellä ja jotenkin pitäisi myös varmistaa, etten lipsahda takaisin vanhoille urilleni heti terapian loputtua. Onneksi siihen on vielä runsaasti aikaa. Pohdituttaa myös, että jatkuuko kuntoutustukeni kesäkuun jälkeen, vai ollaanko minua heti työntämässä omavaraiseen elämään. Toivottavasti ei olla, sillä toivoisin saavani kuntoutua rauhassa. En tiedä, millä eläisin jos en olisi kuntoutustuella. Opintotukea en taida saada, eikä sillä rahalla edes tule toimeen, enkä missään nimessä haluaisi kasvattaa jo muhkeaksi kertynyttä lainataakkaani. Sitäpaitsi ensin pitäisi muutenkin päästä jonnekin oppilaitokseen sisälle. Työttömyyskorvauksen saaminenkin on mielestäni epävarmaa. Olen nykyään sentään yli 25-vuotias, joten ehkä se voisi onnistua. En kuitenkaan tiedä voiko työttömyystuella opiskella ollenkaan. Sossusta en puolestaan saa rahaa ennen kuin tilini on lähes tyhjä, ja senkin jälkeen elämiseen jäisi reilusti vähemmän rahaa kuin nyt. Toivon siis todella, että kuntoutustukeani jatkettaisiin vielä eteenpäin. Kuntoutustuella voisin myös opiskella rauhassa, ilman sen pahempia rahahuolia. Rahasta huolehtiminen kun vain on niin rankkaa. Toivottavasti en siis ole liian hyvässä kunnossa, jotta kuntoutustukeni lakkautettaisiin.

Sitten tuosta kouluun hakemisesta. Yhden paikan tiedän jo, minne varmasti haen, mutta backup paikat ovat vielä päättämättä. En oikeastaan haluaisi opiskella mitään muuta alaa kuin tuota ykkösvaihtoehtoani, joten tilanne on vähintäänkin hankala. En tiedä, minne muualle voisin hakea. Yksi vaihtoehto minulla aikaisemmin oli, mutta nyt luulen, että se opiskelu olisi minulle fyysisesti ehkä liian rankkaa, en oikein tiedä. Ja muut vaihtoehdot pitäisi päättää mahdollisiman pian. En oikeasti tiedä vielä, mitä teen. Lukiosta lähtiessäkin olin saman ongelman edessä, enkä tiennyt, mitä lähtisin opiskelemaan. Se oli yksi syy sille, miksi masennuin, enkä halua, että nyt käy samalla tavalla. On minulla yksi varasuunnitelma sentään onneksi olemassa. Se vain lykkäisi kaikkea eteenpäin vielä vuodella, enkä tiedä tahdonko sitä. Ja päättämisaika alkaa nopeasti huveta loppuun...