Ryhmä ja juttelua äidin kanssa

Tänään oli siis ryhmäterapia ja siellä tuli puheeksi viimeaikaiset riidat äidin kanssa. Sain palautetta, että kuvailen asioita hienosti, mutta kun eteen laitettiin "äiti" (näytelty) niin menin ihan araksi ja kaikki jämäkkyys katosi. Pelkään niin kovasti riitoja hänen kanssaa, etten uskaltanut puhua. No pienen palautteen jälkeen sekin onnistui. Lupasin sitten kotiläksynä jutella äidin kanssa minua vaivanneista asioista ja sen toteutin jo tänään. Helpompaa nyt kuin miettiä ja arkailla asian kanssa monta päivää. Se juttelu menikin suurimmaksi osaksi ihan mukavasti. Äiti selitti kuinka hänellä on ollut paljon töitä ja hän on ollut hyvin väsynyt ja siksi ehkä äreä. Hän ei ollut huomannut, että olisimme riidelleet erityisen paljon viime aikoina. Puhuttiin jälleen kerran siitä, kuinka hänen huolehtimisensa ärsyttää minua, kun se menee liiallisuuksiin. Äiti puolestaan halusi tietää, miksi tulkitsen kaikki hänen sanomisensa negatiivisesti. Minä puolestaan halusin tietää, miksi hän ottaa aina itseensä, vaikken olisi hänen vuokseen vaan muiden asioiden takia ärtynyt. Pari kyyneltä tirautin lopussa, kun en voi mitään sille, että olen niin herkkä. Rupesin kyynelehtimään kun kerroin hänelle mm. kuinka paljon vihaan tappelemista hänen kanssaan ja kuinka araksi se minut tekee. Samalla kerroin kuinka minusta on ihan kivaa asua hänen kanssaan ja pidän hänen seurastaan - niin kauan kuin emme riitele.

Keskustelun lomassa kävi myös selväksi, että äiti on valitettavasti aika katkeroitunut ihminen. Hän puhui siitä kuinka hänellä on sellainen ajatus, että jos hän tarpeeksi murehtii jotain asiaa, niin ehkä se ei käy toteen tai ainakin hän on siihen paremmin valmistautunut. Yritin selittää hänelle, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta ei hän tainnut minua uskoa. Vetosi vain siihen, että olen liian nuori ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Toivoisin, että voisin muuttaa joitakin hänen ajatuksiaan, mutta terapeutin mukaan kukaan muu ei siihen pysty kuin äiti itse. Mutta onhan kuitenkin omiakin ajatuksiani muutettu masentuneen ajatusmaailmasta normaalimpaan suuntaan. Miksi en siis itse pystyisi samaan äidin kanssa? Ehkä kun minulla ei ole alan koulutusta, voisi se olla vähintäänkin haastavaa. Toivoisinkin, että äiti jossain vaiheessa hakeutuisi itse keskusteluavun piiriin, mutta tämä taitaa olla vain haave. En tiedä, olisiko äidillä edes tarpeeksi kunnioitusta ketään terapeuttia kohtaan, jotta tämän sanomisia uskoisi.

Yritin myös ehdottaa jotain sopimuksia siivouksen suhteen, mutta äidillä ei ollut siihen ideoita. Hän vain pyysi miettimään, mitä kaikkea joutuisin itse tekemään jos asuisin yksin ja jakamaan sen kahdella. Totesin, että olen enemmän halunnut viime aikoina keskittyä oman huoneeni raivaamiseen kuin muihin kotitöihin, silloin harvoin kun minulla on ylimääräistä energiaa. Kerroin, että minusta olisi mukavaa jos hän voisi joskus auttaa minua siivoamaan, jotta voisimme yhdessä raivata huonetta. Hän sanoi siihen, että mielellään auttaa, mutta ei juuri nyt kun hänellä on kiire töiden kanssa. Voisin joku päivä auttaa häntä siivoamaan keittiön työtasot, koska kävi ilmi, että se on tällä hetkellä esteenä astianpesukoneen korjaukselle. Vihaan tiskaamista (en olekaan sitä täällä juuri harjoittanut), joten haluaisin, että kone tulisi taas kuntoon (jottei minun jatkossakaan tarvitsisi). Keskustelimme monenlaisista asioista, enkä enää varmaan edes muista kaikkea. Äidiltä tuli palautetta juttelun jälkeen, että oli hyvä puhdistaa ilmaa ja että toivottavasti tulen jatkossakin juttelemaan jos siltä tuntuu. Hän tuli myös halaamaan. Nyt on olo helpompi, enkä usko, että minun tarvitsee lähiaikoina muuttaa täältä mihinkään. Toivonmukaan emme riitele enää jatkossa niin paljon kuin viime aikoina.

Juttelin juuri terapeutin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että on hienoa, että kykenimme äidin kanssa keskustelemaan vanhoista riidoistakin ilman että aloimme nyt riitelemään. Kun kerroin kuinka äiti oli sanonut sen olleen hänen elämänsä suurin shokki kun kerroin sairastaneeni masennusta jo kuusi vuotta. Terapeutti sanoi, että ehkä se oli ihan hyväkin asia. Jos on tulkinnut toista niin väärin niin monta vuotta, eikä ole nähnyt toisen kärsimystä, niin ehkä on ihan hyväkin saada asiasta shokki, jotta oppii jotain tulevaisuutta varten. En silti haluaisi shokeerata äitiä enää yhtään jatkossa. Varsinkaan nyt kun hän kuvaili kuinka hänen elämältään lähti silloin pohja pois, eikä hän koskaan tule sitä unohtamaan ja kuinka aina kun hän tuntee olonsa jotenkin turvalliseksi, tulee seuraava katastrofi kaiken kaatamaan. Siksi en halua kertoa hänelle itsetuhoisuudestani. En halua hänen elämäänsä enää sen enempää mullistaa. Se olisi vain itsekästä. Ja nythän olen viimeaikoina pärjännyt ihan hyvin itsetuhoisten impulssien kanssa - ilman äidin apua. En haluaisi häntä sen enempää huolestuttaa. Hän kun on jo nykyään niin hirveän huolissaan minusta.

Back from the dead

Hei kaikille! Teen paluun bloggailemaan melkein vuoden hiljaiselon jälkeen. Ensin tilannepäivitys: olen nykyään jo terapiassa. Terapia alkoi viime syksynä ja siihen kuuluu yksilötapaamiset kerran viikossa, ryhmä kerran viikossa ja puhelintuki. Varsinkin puhelintuesta on ollut paljon apua itsetuhoisuuden kanssa ja olenkin nyt ollut 3,5kk tekemättä itselleni mitään. Jei :). Vieläkin tulee välillä impulsseja siihen suuntaan vaihtelevalla voimakkuudella, mutta yleensä viimeistään soitto terapeutille saa ajatukset taas oikeille urille. Minulla on vieläkin fyysisiä oireita todella paljon ja välillä niille meinattiin jo löytää ihan diagnoosikin, mutta nyt olen taas epätietoinen siitä, mikä minulla oikeasti on. Tällä hetkellä odottelen pääsyä neurologille, joka toivottavasti määräisi lisätestejä asian selvittämiseksi. Harrastuspuolella menee hyvin ja viime vuosi olikin oikea unelmien täyttymys sillä puolen. Olen myös hakemassa kouluun ensi syksyksi. Haen siihen kouluun josta joskus aikoinaan täälläkin puhuin. Se on tuettua opiskelua ja minun alani olisi käsitöihin liittyvä opiskelu. Käyn myös edelleen päiviksessä ja nykyään siellä käyminen tuntuu taas helpolta ja hauskalta.

Olen päässyt tässä puolen vuoden aikana paljon eteenpäin, enkä tunne enää olevani läheskään yhtä masentunut kuin vuosi sitten olin. Ahdistustakaan ei ole enää siinä määrin kuin silloin, enkä stressaa asioista samalla tavalla. Ja jos joku asia tuntuu ylivoimaiselta, niin otan vain puhelimen käteen ja pirautan terpalle, niin saan taas asiat oikeisiin mittasuhteisiin, enkä käänny itsesyytöksiin. Pelkkää auringonpaistetta elämäni ei edelleenkään ole. Juuri tällä hetkellä olen joutunut paljon pohtimaan mahdollista muuttoa takaisin entiseen kämppääni. Olen asunut kesästä asti äidin luona ja nyt tuntuu, että riitelemme taas ihan liikaa. Molempien hermot alkavat olla kireällä, mutta sitten välillä menee taas ihan hyvin. Muuten muuttaisin heti takaisin omilleni, mutta siihen menisi 200e kuussa enemmän rahaa, ei olisi autoa käytettävissä, pitäisi opetella taas ihan itse heräämään aamuisin ja matkat harkkoihin kasvaisivat merkittävästi. Kuitenkin jos pääsen syksyllä opiskelemaan, niin silloin muutan kyllä omilleni, sen olen jo päättänyt. Yksistään matka äidin luota koululle olisi ihan liian pitkä.

Ajattelin jatkossa pyhittää tämän blogin myös pohdinnoilleni terapiasta. Ajattelin ehkä jopa uskaltaa antaa tämän osoitteen terapeutilleni. Joten terve terppa jos tätä luet! Olet tärkeä. Kääks...Hmmm, mietin vielä asiaa.

Nyt ainakin viimeiset kaksi viikkoa olen voinut paremmin fyysisestikin. En enää tärise yhtä usein, enkä ole yhtä voimaton koko aikaa. Nyt olen jopa ottanut projektiksi saada tämän huoneeni äidin luona siivolliseen kuntoon. Siihen tulee menemään vielä kauan, mutta en luovuta. On täällä jo nyt selvästi asuttavampaa kuin entisessä kaatopaikkaa muistuttaneessa tilassa. Masennuksen kourissa sitä ei vain jaksanut välittää ympäristöstään ja vaikka olisikin välittänyt, ei jaksanut tehdä mitään asialle. Terapian myötä olen myös alkanut tuntea itseni paljon pätevämmäksi kuin ennen. Olen ylpeä saavutuksistani - niin pienistä kuin suuristakin ja tunnistan ettei minun tarvitsekaan vielä olla yhtä aikaansaava kuin kokonaan kuntoutuneet usein ovat. Minulla on vielä matkaa siihen. Olen kuitenkin oikealla tiellä ja vaikka takapakkia tulisi, niin en usko että vaivun enää yhtä herkästi epätoivoon.

Painoni kanssa tuskailen edelleen. Olen lihonnut monta kiloa ja sekös ahdistaa. En uskalla käydä enää vaa-alla koska se vain masentaisi minua. Olen tässäkin asiassa kuitenkin saanut ajatuksia terveempään suuntaan. Enää en haaveile anorektikon roolista, vaan haluaisin vain päästä takaisin vanhoihin mittoihini. 

Huomenna on taas ryhmä ja odotan sitä ihan mielissäni. Juttelemme varmaankin lisää ihmissuhde asioista. Sain läksyksi tehtävän pyytää jotain ja saada siihen kieltävän vastauksen. Olenkin pyytänyt erilaisia asioita eri ihmisiltä, joihin arvasin etteivät he suostu. En ole tästä masentunut enkä miettinyt, etten olisi saanut pyytää. Ensiksi tehtävä tuntui ajatusasteella helpolta, mutta käytännössä vaikealta. Minun on edelleen vaikea pyytää asioita, mutta nyt se on jo hivenen helpompaa harjoituksen myötä. Sain myös tehtäväksi olla jämäkkä ja niin olen mielestäni ollutkin. Olen siis tehnyt läksyni. No, eiköhän tässä ollut tarpeeksi pohdintaa yhdelle illalle.