Matkalle vai ei?

Olen niin väsynyt. Mikään ei huvita, mitään en jaksa, mitään en saa aikaan. Minun pitäisi lähteä alle parin viikon päästä ulkomaanreissulle, enkä ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia tai varauksia. Matka olisi liki ilmainen, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän minun tekisi mieli luopua koko matkasta. En vain jaksa. Poisjääntini olisi pettymys monille ja myöskin itselleni, mutta samalla suuri helpotus. Olen tehnyt saman reissun jo parina vuotena. Kysessä on se matka, jonka aikana harkitsin vakavasti laivan kannelta hyppäämistä. Vointi ei ole nytkään paljon parempi, vaikken suoranaisesti itsemurha-altis olekaan. Kyse ei ole pelkästä turistimatkasta, mutta en aio paljastaa enempää. En tiedä, mitä tehdä tämän asian tiimoilta. Ahdistaa ja vituttaa. Miksen voi vain saada otetta niskastani ja pistää hösseliksi? Ei luulisi yhden matkan järjestelemisen olevan niin vaikeaa. En vain tiedä haluanko edes lähteä. Jos en ole lähdössä tuolle reissulle, niin voisin edelleen miettiä sitä osastolle pyrkimistä.

Olin äsken kauppareissulla silminnäkijänä pahoinpitelylle. Näin myös, mistä tilanne sai alkunsa. Nainen kyseli mieheltä miksi tämä haluaa kuolla ja miksei tällä ole muka mitään annettavaa. Tähän keskusteluun liittyi sitten toinen mies joka sanoi tälle miehelle, ettei tämä voi sanoa naiselle tuollaista. Siinä vaiheessa olin jo kävelemässä poispäin. Käännyin kun kuulin naisen huutavan. Tilanteeseen liittynyt mies potki lujaa maassa makaavaa miestä. Kamalaa katsottavaa :(. Mies jäi maahan makaamaan, eikä liikkunut. Nainen huusi hyökkääjälle ja yritti herätellä miestä. Onneks paikalle tuli muitakin, enkä itse kerennyt paikalle palaamaan, kun olin vasta laittamassa koiria kiinni läheiseen aitaan. Mies pääsi lopulta avun kanssa nousemaan ylös, enkä usko, että paikalle kutsuttiin lopulta edes poliiseja. Tämä kaikki tapahtui klassisesti baarin oven edessä. Enpä ole ennen ihan moista joutunut näkemään. Tiedän, että täällä on välillä rauhatonta, mutta eipä se ole koskaan pelottanut. Liikun usein koirien kanssa ulkona keskellä yötä ja aion tehdä niin vastakin. Pistää tuollainen kuitenkin miettimään. Koirien puolesta kyllä vähän pelkään.

Vituttaa

Vituttaa, vituttaa ja vituttaa. Vituttaa niin suuresti, että mietin päivystykseen lähtöä, jotta oikeasti pääsisin sinne osastolle. Hb oli noussut arvoon 109 ja sekös ärsyttää. Ei tk:n lääkärin tapaamista siis edessä, pelkästään raudan syöntiä jatkossakin. Siinä meni ainoa oljenkorsi päästä osastolle jonkun muun ehdotuksesta. Taasko mun piti olla niin väärässä mun itsetuhoisuuden vakavuudesta? Eihän mulla siis ole mitään hätää sen kanssa kun veriarvotkin vaan nousee siitä huolimatta. Prkl. Tää paska tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka. En näe sille ulospääsyä avohoidon kautta. Ei kerran viikossa riitä mulle, puhumattakaan tällasista kolmen viikon tauoista. Siihen terapiaan pääsyyn menee ikuisuus, jos ees pääsen sinne ja mä en vaan jaksais tätä touhua pidempään. Omasta alotteesta en osastolle haluis pyrkiä. Se kun pitäis jotenki selittää äidillekin, joka mun koirat joutuis todennäkösesti ottaan hoitoonsa. Luotan kyllä, että se osaa ne hoitaa, mutta kun yks on kipeekin, niin pitäshän mun ny ite ne hoitaa. Oon sikahuono omistaja. Lisäks mä en todellakaan haluis joutua siellä osastolla perustelemaan, miks mun kuuluis olla siellä. En mä ees ansaitse mitään osastopaikkaa. Annetaan siis tän paskan jatkua. Sen ehdotuksen pitäis tosissaan tulla joltain muulta.

Piti mennä tänään päivikseen vaikka valvoin melkein koko yön. Ilmotin sinne jo että tuun myöhässä, mutta nukahdin sit sohvalle ja en sen jälkeen enää halunnu mennä kun oisin ehtiny enää vaan piipahtaa siellä. Jumitin sit koko päivän sohvalla (jälleen kerran) ja mä alan hajota näihin päiviin kun olis kuitenki niitä hoidettavia asioitakin tehtävänä. Kuitenki melkein sataprosenttisesti kaikki päivät kotona on just tällasia. Jumitan, ahistelen ja surffaan netissä. Niskat jumiutuu enkä silti saa voimiani kerättyä millään tavalla. Mä kaipaan jotakuta jonka kanssa puhua mun pahasta olosta. Mä kaipaan sitä niin kovasti. Siihen hommaan ei sovellu kukaan kaveri tai perheenjäsen. Ne ei todellakaan kestäis kuulla sitä. Just eilen mietin kuinka kaikki mun harrastuskaverit todella kauhistuis jos ne tietäis mitä puuhailen yksinäni ja mitä mun pään sisällä liikkuu. Ne ei todellakaan vois kuvitella musta mitään sellasta. Ei kenestäkään ihmisestä vois kuvitella sellasta. Ja silti se on totisinta totta. Mun kylppäri näyttää liian usein horrorshown lavasteelta.

Kaksijakoista

Jos yrittäisi taas jaksaa kirjoittaa jotain. Olen voinut todella kaksijakoisesti. Yhtäällä menee harrastuksissa hienosti ja saan sieltä puolelta paljon kehuja. Lisäksi olen käynyt välillä päiviksessä ja viihtynyt siellä ihan kohtuullisesti, vaikka eräs retki menikin aika inhottavaksi kun vetäjä alkoi huutaa meille. Siitäkin on kuitenkin selvitty. En minä siellä kuitenkaan pysty ongelmiani tuomaan tällä hetkellä juurikaan esiin. En tiedä tarvitseeko edes. Voisihan siitä olla jotain apua, jos sieltä saisi tukea, mutta se ei näytä todennäköiseltä tällä hetkellä. Vanha ohjaaja tulee sinne kuulema ainakin vähäksi aikaa takaisin :). Ihanaa, on ollut ikävä häntä.

Toisaalla sitten taas olen jälleen tässä välissä turvautunut monta kertaa saksiin. Itsetuhoisuutta siis edelleen ilmassa ja se alkaa tuntua fyysisessä olossa. Pari päivää on tullut outoa keinumisen tunnetta sydämen tahtiin kun makoilen sohvalla. Se on ihan uutta. Kävin eilen taas verikokeissa ja saa nähdä paljonko hemoglobiini on tällä kertaa. Ihmettelen jos se ei ole laskenut ja luulen lääkärinkin reagoivan tähän. Miten, sitä en osaa aavistaa, vaikka kaikkia skenaarioita olenkin mielessäni käynyt läpi, aina asian sivuuttamisesta M1-uhkailuihin. Jos sattuisi tulemaan ehdotus osastolle menemisestä, niin saattaisin hyvinkin siihen tarttua. Pelottaa kuitenkin, mitä tk:sta sanotaan. Suhtautuminen itsetuhoisuuteen kun voi sillä puolella olla suunnilleen mitä vaan.

Koirakin sairastui :(. Sille tuli aika paha tulehdus ja nyt se saa antibiootteja ja kipulääkettä. En kestäisi jos sille tapahtuisi jotain, mutta tämä vaiva pitäisi olla hyvin hoidettavissa. Kyllä tämä asia silti vaivaa kovasti mielen perukoilla. Huoli koirista on aina kova jos ne sairastuvat.

Minua stressaa. Stressaan sitä, että minulla on vastaamattomia maileja, avaamattomia posteja, maksamattomia laskuja, hoitamattomia järjestelyjä ja treenaamattomia treenejä. Stressaan, mutta en silti saa kasaan minkäänlaista halua hoitaa noita asioita pois päiväjärjestyksestä. Saan niitä hoidettua lähinnä vain avustajan käydessä. Aina kun ajattelenkin noita asioita, tekee mieleni vain tarttua saksiin. Vielä on melkein viikko siihen kun näen omahoitajani. Avustajaakaan en ole nyt nähnyt kun hän oli taas vaihteeksi poissa töistä. Kaverini sen sijaan näin ja meillä oli kivaa :). Niin kaksijakoista elämää kuin vain voi olla.

Draw your darkness

Olin eilen päiviksessä. Ihan ok päivä, ainakin parempi kuin viimeksi. Ei tehty mitään erityistä. Yritin piirtää ahdistusta paperille siinä jotenkuten onnistuen. Tein sen ihan muuten vaan, sitä ei annettu tehtäväksi. Nykyään niinä harvoina kertoina kun jotain piirrän, niin yritän useimmiten juuri oksentaa sitä sisäistä synkkää maailmaa paperille. Vaikea sanoa, onko siitä mitään apua, mutta jokainen tuotokseni on minulle jotenkin rakas, koska niiden inspiraatio kumpuaa jostain haavoittuvasta. Siksi en myöskään kovin mielelläni näytä synkkiä tuotoksiani muille. Pelkään arvostelua, koska kyse on jostain niin hekilökohtaisesta. En myöskään halua tavallaan heiluttaa pahaa oloani muiden edessä edes taiteen muodossa. Jos piirtäisin kuvan vaikka kukkakedosta, voisin hyvin esitellä sitä muille ja naureskella sille itsekin. Ei se haittaisi mitään. Tässä on kuitenkin kyse jostain syvemmästä. (Blogin kuvat eivät ole omia tuotoksiani.)

Sivuoireita on ollut vielä, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäisinä päivinä. Toivon vain, että tilanne pysyy samanlaisena silloinkin kun yritän nostaa annosta. Lihasoireita minulle vieläkin tulee, esim. eilen pää oli ihan vinossa ja heilui ihan kummallisesti kun niska oireili. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa. Nukkumiseen on myös tullut muutoksia. Olen heräillyt yöllä ja nyt tänä yönä en saanut heräämisen jälkeen enää unta, joten nukuin vain 5h. Todella epätavallista minulle. Normaalisti herääminen tuollaisten unien jälkeen olisi liki mahdotonta. En silti ole erityisen väsynyt, joten turha tätä on kai moittiakaan. Pitäisi kai silti yrittää siirtää lääkkeenotto aamuun. Tässä on kuitenkin se ongelma, että pari tuntia sen ottamisen jälkeen olen ihan nukahtamispisteessä. Se siis sekä väsyttää, että piristää - hassua.

Itsetuhoisuus on ollut pienellä tauolla (lähinnä sivuoireiden tuottaman riittävän kärsimyksen vuoksi), mutta impulsseja siihen suuntaan tulee kyllä usein. En koe olevani erityisen vahvoilla niitä vastaan. Tarvitsisin lisää tahtoa vastustaa niitä. Tarvitsisin jonkun asian, jonka puolesta taistella tätä vastaan, enkä usko, että se joku voi olla pelkästää minä itse.

Sivuoireita

Paljon sivuoireita. Uuden lääkkeen aloittamisen tuska olikin ehtinyt jo hieman laimentua muistilokerossani. Jos tämä meno jatkuu, en todellakaan kestä läpi näitä aloitusoireita. Pari kolme tuntia lääkkeen oton jälkeen ravasin kämpässä huokaisten jokaisella hengen vedolla "oh god". Päänsärkyä johon ei särkylääke tehonnut ja pahoinvointia. Yritin mennä oksentamaan, mutta yökkäsin vain tyhjää. Hyvin pian tämän jälkeen vetäydyin sänkyyn vapisemaan, jonka jälkeen minulle oli tulla leukalukko. Vanha lääkitykseni alkoi kuitenkin tässä vaiheessa vaikuttaa (otin sen vähän ennen sänkyyn menoa). Se luojan kiitos näyttää auttavan näihin oireisiin. Huomasin saman vaikutuksen tänään kun mm. kädet alkoivat vispaamaan ihan hulluna. Ilta on mennyt nyt ihan normaalisti. Ehkä siis pärjään jos käytän vanhaa lääkitystäni hillitsemään oireita.

En edes aloittanut psykin määräämällä aloitusannostuksella, vaan puolitin sen. Minua pelotti liikaa. Arvasin, että saan taas puolet luetelluista aloitusoireista, koska olen muistakin masennuslääkkeistä saanut. En mielelläni joutuisi taas päivystykseen aloitusoireiden takia. Niin on käynyt kahdesti. En vain tiedä onko kovin terveellistä keholleni tavallaan lamata lääkkeen tuottamat oireet toisella lääkkeellä. Pelkään, että oireista tulee sitä kautta pysyviä. Yritän kuitenkin jatkaa lääkekokeilua. Ihmettelen vain, millä ilveellä uskallan koskaan nostaa annostusta. Seuraavan lääkeannoksen otan vasta huomenna. Taidan ottaa sen taas illalla, jotta voin toivon mukaan nukkua pahimpien oireiden yli.

Käynti polilla ja taas verikokeisiin

Tänään tuli sitten käytyä psyk.polilla. Yllätyin kovasti kun ilmottautumisessa sanottiin, että lääkärikin on mukana käynnillä. Minulle oli sittenkin vaihdettu tuttu lääkäri takaisin! En sitten ryhtynyt kyselemään, että mikä tässä vaihtorumbassa oli pointtina. Olin vain tyytyväinen, että toiveeni kuultiin. Avustajakin oli mukana käynnillä. Se ahdisti minua, koska hyvin pian keskustelu kääntyi itsetuhoisuuteeni ja sitä käytiin läpi raastavan yksityiskohtaisesti. Nirhin paitani hihaa ahdistuksissani, enkä paljoa silmiin ketään tuijotellut. Eilen kun avustaja kävi, niin tuli kanssa puhetta itsetuhoisuudesta, joten sen vuoksi uskalsin puhua aiheesta hänen läsnäollessaan myös tänään. Muuten olisin ollut vielä ahdistuneempi ja sulkeutuneempi. Oli paljon puhetta siitä, kuinka tarvitsisin muita seilviytymiskeinoja. Sain jotenkuten myös tuotua esiin sen, kuinka tauot hajottavat ja tiiviit tapaamiset eheyttävät. Puhuminen ja kirjoittaminen on mulle tärkeimpiä keinoja purkaa sitä pahaa oloa.

Sovittiin, että saan lähetteen sairaalan järjestämään terapiaan. Tuosta oli puhetta jo syksyllä, mutta silloin lähetettä ei tehty, koska minun oli tarkoitus hankkia se yksityinen terapeutti itselleni. Olen kyllä tyytyväinen, että sain tuon lähetteen nyt. Olisin oikeastaan toivonut sitä jo syksyllä siltä varalta, etten sitä terapeuttia kykene löytämään. Toivottavasti pääsisin mukaan terapiaan. Jonojen pituutta en tässä vaiheessa tiedä, mutta useampi kuukausi oletettavasti. Jos nyt ennen syksyä pääsisi. Saattaa kyllä olla liian toiveikasta. Jossain vaiheessa saan kuitenkin tavata jonkun terapeutin sieltä, joka kertoo heidän hoitomuodostaan tarkemmin.

Lisäksi sain kokeiltavaksi uuden lääkkeen vanhan rinnalle. Olisin kai saanut tuon vanhankin vaihtaa toiseen, mutta sitä en nyt sitten kuitenkaan pyytänyt, koska sain luvan jatkaa sitä nykyisellä annostuksella. Lisäksi toiset vaihtoehdot eivät muutenkaan kuulostaneet paljon paremmilta - lihottavia nekin tai levottomuutta aiheuttavia. Tämän uuden lääkkeen pitäisi auttaa masennukseeni. Katsotaan onko siitä mulle mitään apua. Aika kallis vaan. Menee kohta varmaan satanen kuussa lääkkeisiin.

Terveyskeskuksesta soittivat tänään mun perään. Olin kyllä jo eilen soittanut ja kysynyt labratuloksia. Sain silloin kuulla, että hemoglobiini oli 100 ja sain jälleen ohjeeksi syödä rautaa. Tänään kuitenkin soitettiin ja sairaanhoitaja sanoi katsoneensa mun tuloksia tarkemmin ja koska hb on laskenut taas edellisestä mittauksesta niin lääkäri oli kuulema halunnut mut samana päivänä uuteen verikokeeseen, josta mitataan rauta jotenkin tarkemmin. Kysyttiin myös, että oonko syöny sitä rautaa ja tällä kertaa myönsin, että en kovin paljoa (todellisuudessa yhtään). Nyt sain tarkat ohjeet siitä, miten paljon rautaa minun tulee syödä ja kahden viikon päästä pitää taas mennä kokeisiin. Aamulla olin jo puhunut samasta aiheesta sen erikoislääkärin kanssa, joka myös oli huolissaan matalasta hb:stä. Muut arvot olivat kuulema kunnossa.

Kai tässä on nyt pakko taipua ja alkaa syömään sitä perhanan rautaa, koska en kehtaa mennä selittämään sinne tk:hon, miksi en sitä syö ja jos taas yritän livistää koko kokeista, niin soittavat varmaan uudestaan perään, tai sitten joudun jossain vaiheessa sairaalaan matalan arvon takia. Veritankkaukseen en kuitenkaan kovin helpolla suostu, jos sellaista ehdotellaan. Sama kuin anorektikolle tarjoaisi sokeriliuosta. Mulla on kyllä kg ja hb jotenkin yhdistyneet mun mielessä. Jos ei toista saa alas, niin yrittää saada edes sen toisen. Molemmissa matalat lukemat tuottavat saman tyydytyksen ja samalla kuitenkin pelon siitä, mihin tämä kaikki johtaa. Psyki sanoi tänään, ettei mikään rautakuuri auta minua, koska kyse on veren vähyydestä. Jotenkin vaikea uskoa tuohon. Luulen kyllä, että rautakuuri nostaa hb:tä myös minulla. Se jää nähtäväksi.

Mitäs muuta... Sain seuraavan ajan hoitajan luo vasta kolmen viikon päähän. Kiva kiva. No, hän oli tästä kovasti pahoillaan. Hän sanoi olevansa viikon hiihtolomalla ja ensi viikko on kuulema jo valmiiksi ylibuukattu. Jotenkin suuresti ärsyttää, kun nuo ajat siirtyvät kauas sen takia, kun sieltä puolelta ensin perutaan aikoja, jolloin uusia ei tule varattua riitävän aikaisin, kun niitä vielä olisi jäljellä. Ja joka ikinen kerta sanotaan, että sinähän kuitenkin näet sitä avustajaasi. Meidän olisi kyllä tarkoitus, anteeksi vaan, hoitaa rästihommia, eikä terapoida minua niillä käynneillä.

Kaikenkaikkiaan tapaaminen meni ihan hyvin. Unohdin tietysti yhden tärkeän asian eli kysyä kuntoutustuen jatkumisesta. Ehtii sen vielä toivottavasti ottaa puheeksi. Olisi pitänyt kirjoittaa itselle lista kaikista tärkeistä asioista, mutta kun en ollenkaan arvannut näkeväni psykiä jo tänään. Muuten olisin sellaisen varmaan rustannutkin.

Sitting in the bathtub watching the water turn red

Joo eli itsetuhosuutta edelleen ilmassa. Nyt oon jo palannu niihin hyviksi todettuihin vanhoihin metodeihin. Tuhoisiin metodeihin, joita ei voi jatkaa kovin pitkään ilman vakavaa uhkaa terveydelle. En edelleenkään oo soittanu tosta itsetuhosuudesta kellekään. Sekin lupaus lens siis ulos ikkunasta - wiuh, siellä se menee. Yksi sana kuvaa tätä paremmin kuin mikään muu - TYHMÄ! Eikä tälle oo mitään järkevää syytäkään. Ollu ihan hyviä päiviä ja ollu tekemistä joka on sujunu hyvin. En siis ymmärrä omaa motivaatiotani tuossa. Ensi hoitajan tapaamisellakaan en varmaan pysty tosta sanomaan, kun se avustajakin on siellä paikalla, ja tosta aiheesta puhuminen en erityisen vaikeeta sillon, jos se pitää ite ottaa esille.

Mun piti tänään soittaa ja kysyä niistä labrakoetuloksista, mutta hammaslääkärissä ja kaupassa meni liian pitkään. Selvisin ihan hyvin tosta hammaslääkärikäynnistä. Nappasin kyllä yhen rauhottavan etukäteen jos sillä nyt oli mitään vaikutusta. Enemmän mun pelkoon ja ahdistukseen vaikuttaa se kohtelu, jota siellä saa. Nyt se oli ihan asiallista. Mullahan on siis taustalla järkyttävä hammaslääkäripelko, jonka seurauksena mun hampaat oli suunnillen tippumassa suusta kun viimein uskaltauduin menemään takasin sinne kidutuskammioon. Onneks kuitenki YTHS:llä on tuhatsatamiljoonaa kertaa parempi hoito kuin mitä peruskoulun hammashoitolassa oli, joten nykyään en enää juurikaan pelkää mennä paikattavaksi.

Paino näyttää olevan taas laskussa - wuhuu! Tiiä sit johtuuko toi taas siitä, kun pudotin lääkityksen annostusta vai jostain muusta. Oon kuitenki syöny edelleen aika runsaasti, mutta en oo ahminu paljoakaan. Toivotaan, että tälläkin ruokavaliolla sais painon laskemaan.

Katoin eilen kotimaisen anoreksia-dokumentin ja jäin sen jälkeen kuuntelemaan yle puheen keskustelua aiheesta. Luulen, että toi jotenki vaikutti siihen, et rupesin sen jälkeen viilteleen. Jotenki ahdisti se kun siinä puhuttiin siitä, kuinka terapiaan ei pääse ellei maksa sitä ite ja tonkin tytön kohalla vanhemmat joutu maksamaan. Kela oli hylänny sen hakemuksen. Tota mäkin pelkään, jos nyt ikinä pääsen niin pitkälle, että sitä psykoterapiaa oikeesti päästäis hakemaan. Lisäks tuli sellanen olo, ettei mulla oo tarpeeks itsekuria olla anorektikko (joten ollaan sitten ees viiltelijä). Sairasta ajattelua taas, mutta en voi sille mitään. Tiiän, ettei anorektikkona olemisessa olis mitään hyvää ja silti tavallaan tavottelen sitä rajaa, että mut voitais luokitella myös siihen kastiin...

Mietin myös sitä, että paljonko motivaatiota mulla on oikeestaan parantua. Toisaalta sitä on paljon, mutta toisaalta paraneminen pelottaa. Oonko mä vielä siihen ees valmis? En tiiä. Jotenkin tuntuu, että koska heitän polilta saamillani ohjeilla usein vesilintua (ainakin hetken päästä) niin vastaus ois ei. Kai se on myös sitä, että koska niihin asioihin ei palata tarpeeks usein, enkä saa tarpeeks tukea niiden toteuttamiseen, niin vanhoihin kuvioihin palaaminen on vaan liian helppoa. Parantuminen pelottaa, koska mä en oikeesti nää itseäni koskaan sellasena jaksavana ja onnellisena ihmisenä.

Mulle voi tapahtua vaikka mitä kivaa ja huippua, enkä silti osaa olla onnellinen kuin sen pienen hetken ja kun arki koittaa, niin ei se asia mua enää kauheemmin lämmitä. Vaikee uskoa, että tohon olis tulossa muutosta lähiaikoina. Jotenkin musta tuntuu, ettei suurinosa ihmisistä oo onnellisia muutenkaan. Pelkään, että mut vaan haluttais työntää osaks sitä massaa, joka puurtaa päivisin vihaamassaan työssä viimesillä voimillaan ja iltasin hukuttaa surujaan kuka mihinkin. Mä vaan en halua kuulua tohon joukkoon. Enkä mä tällä hetkellä pystyiskään siihen - edes fyysisesti. Mun fyysiset oireet on sekä kirous, että pelastus. Ne jotenkin oikeuttaa sen, että mä saan vaan olla, koska en fyysisesti pysty parempaan. Henkisen puolen kestämättömyys ei vaan edelleenkään oikeuta mua olemaan heikko samalla tavalla, kuin mitä fyysiset oireet oikeuttaa. Siks parantuminenkin pelottaa. Sillon kun mä rupeen voimaan paremmin fyysisesti, niin mulle iskee halu rankasta itteeni ja tuoda ne oireet takasin, koska se on tuttua ja turvallista. Kukaan ei voi sillon väittää, että mä olisin kunnossa.

Kiirettä ja peruuntumisia

Sori hiljaisuuteni tällä viikolla. Oon ollu joko jatkuvasti menossa tai sitten ihan poikki jatkuvasta menemisestä, niin etten oo jaksanu mitään kirjotella. Okei, alotetaan siis tiistaista. Piti olla avustajan tapaaminen, mutta se peruuntu kun sille tuli joku tärkee meno. Aloin sit leikkiä terillä kun kerta olin ylhäällä :/. Osaltaan toivoin, että tällä kertaa mä tarviin ambulanssia ja pääsen sit osastolle. En kuitenkaan tarvinnu (en siis osunu isoon suoneen) ja menin illalla normaalisti treeneihin. Oon mä vaan niin eri maailmassa sillon kun käyn treeneissä. Sillon tuntuu usein, et asiat ei oo niin huonosti kuitenkaan ja että kyllä elämä ehkä tällasenaankin kelpaa. Sit iskee uupumus ja oon taas alkutilanteessa. Voisin siis periaatteessa elää siinä harrastusmaailmassa pidempäänkin, mutta en kykene, koska uuvun jo siitä vähästä. Ja treeneihin lähtö on kyllä yhtä vaikeeta kuin muutkin menemiset, että siinä mielessä en kaipaa sitä lisää. En jaksanu illalla palata enää omalle kämpälle niin jäin äidin luo yöks.

Keskiviikkona oli soittoaika yhelle erikoislääkärille (ei psykiatri). Sain yllättäen ajan siltä samalle päivälle, niin eikun äkkiä kämpille viemään koirat ja käymään suihkussa. Sit sinne lekurin luo ja takasin tullessa soitto kaverille, et mennäänkö tänään sinne leffaan. No, sille sopi ja oli oikein mukavaa ja hyvä leffa. Iltapäivällä kirosin kun sain tekstarin, että huominen hoitajan tapaaminen peruuntuu kun se on sairaana. Siitä sit soitto avustajalle, koska senki piti tulla sinne. Sovittiin, et nähään sit kahestaan kun se tiistain aikaki oli peruuntunu. Se sano mulle, että kylläpäs sulle nyt sattuu näitä peruuntumisia ja mä vastasin, että lievästi sanottuna. Illalla taas vuorossa lopenuupuneena koirien lenkitys ja sänkyyn kaatuminen.
Torstaina sit aikasin ylös kun avustaja tuli ja tällä kertaa todella avasin sanaisen arkkuni ja valitin sille tosta päivätoiminnassa käymisestä, mun lääkärin vaihtumisesta, peruuntumisista ja siitä kuinka en enää luota siihen, mitä mulle psyk.polilla sanotaan. Se sano, ettei tienny, et mun lääkäriä on vaihdettu ja et pitää kysyä, miksi niin on tehty. Sain sit pari asiaa hoidettua siinä samalla. Sen jälkeen terveyskeskukseen hemoglobiini kontrolliin ja kelaan. Sieltä taas suoraan harkkoihin. Huh, aloin tosissaan olla uupunu kaikkeen juoksemiseen tällä viikolla.

Tänään oli sit taas juostava asioilla kun mun piti sen erikoislääkärikäynnin takia käydä toisessa paikassa verikokeissa. Sanoinkin sille, että ottaisitko toisesta kädestä kun toisessa on eiliseltä mustelma. No, nyt mun pitää sit kahteen eri paikkaan selitellä, että miks mulla on anemia (ainakin luulen, että mulla on vielä anemia). Se erikoislääkäri ei todellakaan tiedä mun itsetuhosuudesta, enkä tiiä kertoakko sille totuus (jos se kysyy) vai ei. Tk-lääkäri tietää, että oon viiltelijä (ellei siellä oo taas henkilö vaihtunu), mut sieltä sanottiin viimeks, että syö rautaa ja en oo syöny. Ei mulla ees oo mitään kunnon selitystä tolle.

No, koska soitan taas sairaanhoitajalta tuloksia, niin ehkei se ees kysy siitä. Kun kysyin tosta kontrollin lähetteestä, että onko se jo laitettu, niin langan toisesta päästä kuulu vaan, että "On se kunnossa... ja olet syönyt rautaa tässä välissä." En sit alkanu sanomaan, että en muuten ole, kun se tuli sieltä niin topakasti faktatietona. Totuus on varmaan se, että en oo syöny rautaa, koska se ois tavallaan vastakkainen teko viiltelylle ja en haluu kumota sen vaikutuksia tai jotain yhtä älytöntä. Kai mä pekään jotenkin, että jos syön rautaa, niin muut vois todeta ettei mulla sit oo mitään hätää viiltelyn suhteen (että jatka vaan rauhassa kun ei siitä oo mitään haittaa sun terveydelle). Tosi kypsää ajattelua taas. Tosta käy ehkä selväks se, että haluisin jonkun estävän mua, mutta en uskalla useinkaan pyytää sitä, koska se ois huomion hakemista.

Huh, huomennakin on menoa. Alkaa riittämään tältä viikolta. Tuli taas tänään sellanen tunne, kun olin suunnilleen nukahtamassa kaupungille, että en todellakaan oo työkykynen enkä opiskelukykynen. En mitenkään pystyis jokapäivä olemaan liikkeellä ja pärjäämään 8h unilla. Tai sitten siihen tottuis ajan kanssa, en tiiä. Onneks ei vielä tarviikaan olla siinä kunnossa. Tai jos jostain syystä tarvis, niin varmaan vähintään viikossa tulis kaikille selväks, etten mä siihen kykene. Siinä olis sitten turha minkään instanssin väittää toisin.

Oon muuten aikahyvin päässy yli tosta päivätoimintaan palaamisen pettymyksestä. Usein mun kohalla on just niin, että jos saan aikani raivota ja ahistella oikein kunnolla, niin sen jälkeen sen asian voi jo melkein jättää kokonaan taakseen. Poikkeuksia kyllä riittää. Ylireagointi jotenkin kuuluu mun tapaan käsitellä asioita. Äiti ei oo kyllä koskaan ymmärtäny mussa tätä puolta. Meille tuli usein pahoja riitoja kun olin jostain ärsyyntyny ja se ei antanu mulle mahollisuutta osottaa sitä, vaan otti nokkiinsa heti, vaikken ois sitä  käytöstä äitiä kohtaan suunnannu. Olihan se varmaan tosi rasittavaa, mutta silti ei ois tarvinnu aina ottaa sitä itteensä. Nykyään se jotenkin antaa mulle enemmän tilaa, mikä on tosi hyvä. Ennen se aina huus mulle, että älä tirise hälle ja rupes puolestaan raivoon mulle jostain siivoamisesta. Tuliki mieleen, että pitäis etsiä yks kirjotus, jonka tein aikanaan, jossa puhuin just meidän väleistä ja kuinka vihaan äitiä, eikä varmaan haittais vaikka se kuolis yms. shittiä. Ois kauheeta, jos mulle vaikka tapahtuis jotain ja äiti löytäis sen ja luulis, että mä vieläkin aattelen niin. Vois vaikka repiä tai polttaa sen.

Paino ei oo todellakaan enää pudonnu vaan lähteny uuteen nousuun. Mä syytän kyllä sitä läskilääkettä oman itsehillinnän puutteen lisäks. Ihan kauheeta kun oot syöny ittes ihan täyteen, mutta et siltikään tunne olevas kyllänen. Ja siis oikeesti syöny ittensä täyteen tyyliin 2h sisällä 5kpl myslipatukoita, mikropasta-ateria, kokonainen pomelo, ruunebergintorttu, jätskiä... ja silti tuntuu, että on nälkä, mutta vatsa tuntuu turvonneelta. Ei tollanen oo normaalia! Äh, vihaan tätä. Lopettaisin taas sen lääkkeen jos pystyisin nukkuun tai ylipäätään olemaan jotenki toimintakykynen ilman sitä. Ehkä mun pitää taas kohta todeta, mitä sen lopettaminen mulle tekee. Nojoo, enköhän oo nyt jo valittanu taas ihan tarpeeks yhdelle illalle.

Pettymys

Pääsin tänään viimein menemään sinne päivikseen. Ilman äidin montaa herätystä ja kyytiä junalle en todellakaan olisi sinne asti päässyt. Ei ollut kauhean kiva päivä, itseasiassa siellä oli aika kurjaa. Suurimmaksi osaksi tää johtu musta itsestä. En halunnut väkisin olla sosiaalinen, koska se on ollut mulle sellainen paikka, jossa ei tarvitse esittää, mutta silti tunsin syyllisyyttä antisosiaasuudestani. En kysellyt muiden kuulumisia, en jakanut omiani, en heittäny läppää. Lähinnä vaan tuijotin tyhjyyteen ja olin masentunut.

Eipä multa paljoa kyseltykään. Vetäjä ei kysynyt mitään. Ei edes kuinka menee, vaikka en oo kuukauteen käyny. No, okei kun tulin, niin tervehdittiin kyllä kaikkien puolesta iloisesti ja vetäjä sano, että täällä on muut mua kovasti kaipailleet. Se tuntu kivalta, mutta myöhemmin se tuntu lähinnä pahalta, koska en kyenny olemaan se tyyppi jota he ilmeisesti on kaivanneet takasin. Se tyyppi, joka on mukana heittämässä läppää ja juttelemassa kuulumisista. Tarviiko mun kuitenkaan olla sellanen jos ei tunnu siltä?

Tuntu vaan, et oisin voinu yrittää enemmän, mutta se ois ollu kyllä teeskentelyä. Enkä mä aina siellä oo ollukaan sosiaalinen – en todellakaan. Ehkä nyt tauon jälkeen mulle vaan tuli tunne, et tarttis olla, mut ei vaan pysty. Jokatapauksessa mun oli tosi vaikeeta olla siellä. Ootteko koskaan ollu mukana ilosen puheliaassa porukassa ja ite vaan tuijottanu lattiaa? Jos ootte, niin ehkä tajuutte, mitä mä ajan takaa. Mulla oli kokoajan tunne, että mä en kuulu tänne ja oon huono kun en osaa olla ilonen ja välittävä. Samalla mut valtas suru siitä, etten mä oikeesti halua luovuttaa sen paikan suhteen. Jos mä päättäisin, että en enää käy siellä, niin kyllä se tuntuis isolta menetykseltä. En vaan tiiä saanko enää takasin sitä, mitä se paikka on mulle aikasemmin merkinny.

En tiiä kannattaako vetää hirveän suuria johtopäätöksiä yhden päivän perusteella, mutta kun mä lähdin sieltä päivän päätteeks pois, niin jäin ihan yksin kun muut käveli parissa eri kimpassa eri suuntiin. Mä jäin siihen sit seisomaan ja silmiin kihos pari kyyneltä. Mutta mitä mä sillä seuralla olisin tehny kun en kyenny kenenkään kanssa jutteleen? Silti se tuntu pahalta. Koko se päivä tuntu pahalta. Ei kiinnostanu olla seurallinen ja siks tunsin olevani tunteeton idiootti ja kuitenki sitä toisten läheisyyttä kaipas. Kunpa mä olisinki voinu mennä sinne takas asenteella ”Terve! Mites menee? Kertokaas kaikki mehukkaat jutut, mitä täällä on tässä välissä sattunu. Mulle sattu tässä yks päivä niin, että...” Jotenki tohon malliin. Sit todellisuudessa meen sinne asenteella ”Ai, moi.” *siirtyy pois tuijottaen lattiaa*.

Vetäjältä tuli mulle sanomista siitä, että aamiaista ei saa jatkossa enää syödä myöhässä, jos ei erikseen ole pyytänyt, että sitä jätetään. Tulin myöhässä koska juna oli myöhässä ja olin laittanut siitä viestin. Pieni herneenpoikanen uhkas livahtaa nenään. Otin tämän kuitenkin lähinnä infona tulevaisuuden varalle. En kauheesti ainakaan vielä pidä siitä vetäjästä. Jo ois ollu mahollisuus, niin oisin varmaan yrittäny vetää sitä hihasta ja kysyä, et oisko tilaisuutta jutella. Oli kuitenki kokoajan jotain hommaa. Piti leipoa yksin ja luututa lattia. Olipa kivaa... Saa nähä, millä ihmeellä mä saan itteni motivoitumaan tonne menemisestä uudestaan.

Kyl mä sinänsä haluisin päästä testaamaan, että millanen toi uus vetäjä oikeesti on. Omaako se yhtään kykyä nähdä toisen pahan olon ja reagoida siihen, vai huomioiko se vaan ne jotka on aktiivisesti mukana? Alkuarvio antaa viitteitä tokasta vaihtoehdosta ja jos näin on, niin mulla ei oo mielenkiintoa mennä sinne sillon kun voin huonosti. Sit jos voin paremmin ja jaksan aidosti olla sosiaalinen, niin sitten vois mennä. Oikeesti mä olisin ehkä toivonu, että oisin jaksanu olla sosiaalinen jo nyt. Tai edes, että voisin olla siellä se mikä olen ja silti kuulua porukkaan. Oikeesti ton paikan tarkotus olis kai myös auttaa pääsemään irti siitä omasta pahasta olosta ees siks aikaa kun on siellä. Monesti se onkin onnistunu. Joskus se on onnistunu jopa vaikken oo halunnu sitä. Oisin halunnu vaan rypeä omassa pimeydessä, mut sit oon kuitenki piristyny. Nyt ei käyny niin. Nyt mulla on pahempi olo kuin ennen sinne menoa.

Haluaisin itkeä ja kadota kaiken näkyvän ulottumattomiin, missä tietäisin olevani turvassa kaikelta pahalta. Haluaisin, että joku pitäisi sylissä ja lohduttaisi. Haluaisin saada puhua jollekin joka ymmärtäisi. Olen hyvin surullinen ja pettynyt.