Sori hiljaisuuteni tällä viikolla. Oon ollu joko jatkuvasti menossa tai sitten ihan poikki jatkuvasta menemisestä, niin etten oo jaksanu mitään kirjotella. Okei, alotetaan siis tiistaista. Piti olla avustajan tapaaminen, mutta se peruuntu kun sille tuli joku tärkee meno. Aloin sit leikkiä terillä kun kerta olin ylhäällä :/. Osaltaan toivoin, että tällä kertaa mä tarviin ambulanssia ja pääsen sit osastolle. En kuitenkaan tarvinnu (en siis osunu isoon suoneen) ja menin illalla normaalisti treeneihin. Oon mä vaan niin eri maailmassa sillon kun käyn treeneissä. Sillon tuntuu usein, et asiat ei oo niin huonosti kuitenkaan ja että kyllä elämä ehkä tällasenaankin kelpaa. Sit iskee uupumus ja oon taas alkutilanteessa. Voisin siis periaatteessa elää siinä harrastusmaailmassa pidempäänkin, mutta en kykene, koska uuvun jo siitä vähästä. Ja treeneihin lähtö on kyllä yhtä vaikeeta kuin muutkin menemiset, että siinä mielessä en kaipaa sitä lisää. En jaksanu illalla palata enää omalle kämpälle niin jäin äidin luo yöks.
Keskiviikkona oli soittoaika yhelle erikoislääkärille (ei psykiatri). Sain yllättäen ajan siltä samalle päivälle, niin eikun äkkiä kämpille viemään koirat ja käymään suihkussa. Sit sinne lekurin luo ja takasin tullessa soitto kaverille, et mennäänkö tänään sinne leffaan. No, sille sopi ja oli oikein mukavaa ja hyvä leffa. Iltapäivällä kirosin kun sain tekstarin, että huominen hoitajan tapaaminen peruuntuu kun se on sairaana. Siitä sit soitto avustajalle, koska senki piti tulla sinne. Sovittiin, et nähään sit kahestaan kun se tiistain aikaki oli peruuntunu. Se sano mulle, että kylläpäs sulle nyt sattuu näitä peruuntumisia ja mä vastasin, että lievästi sanottuna. Illalla taas vuorossa lopenuupuneena koirien lenkitys ja sänkyyn kaatuminen.
Torstaina sit aikasin ylös kun avustaja tuli ja tällä kertaa todella avasin sanaisen arkkuni ja valitin sille tosta päivätoiminnassa käymisestä, mun lääkärin vaihtumisesta, peruuntumisista ja siitä kuinka en enää luota siihen, mitä mulle psyk.polilla sanotaan. Se sano, ettei tienny, et mun lääkäriä on vaihdettu ja et pitää kysyä, miksi niin on tehty. Sain sit pari asiaa hoidettua siinä samalla. Sen jälkeen terveyskeskukseen hemoglobiini kontrolliin ja kelaan. Sieltä taas suoraan harkkoihin. Huh, aloin tosissaan olla uupunu kaikkeen juoksemiseen tällä viikolla.
Tänään oli sit taas juostava asioilla kun mun piti sen erikoislääkärikäynnin takia käydä toisessa paikassa verikokeissa. Sanoinkin sille, että ottaisitko toisesta kädestä kun toisessa on eiliseltä mustelma. No, nyt mun pitää sit kahteen eri paikkaan selitellä, että miks mulla on anemia (ainakin luulen, että mulla on vielä anemia). Se erikoislääkäri ei todellakaan tiedä mun itsetuhosuudesta, enkä tiiä kertoakko sille totuus (jos se kysyy) vai ei. Tk-lääkäri tietää, että oon viiltelijä (ellei siellä oo taas henkilö vaihtunu), mut sieltä sanottiin viimeks, että syö rautaa ja en oo syöny. Ei mulla ees oo mitään kunnon selitystä tolle.
No, koska soitan taas sairaanhoitajalta tuloksia, niin ehkei se ees kysy siitä. Kun kysyin tosta kontrollin lähetteestä, että onko se jo laitettu, niin langan toisesta päästä kuulu vaan, että "On se kunnossa... ja olet syönyt rautaa tässä välissä." En sit alkanu sanomaan, että en muuten ole, kun se tuli sieltä niin topakasti faktatietona. Totuus on varmaan se, että en oo syöny rautaa, koska se ois tavallaan vastakkainen teko viiltelylle ja en haluu kumota sen vaikutuksia tai jotain yhtä älytöntä. Kai mä pekään jotenkin, että jos syön rautaa, niin muut vois todeta ettei mulla sit oo mitään hätää viiltelyn suhteen (että jatka vaan rauhassa kun ei siitä oo mitään haittaa sun terveydelle). Tosi kypsää ajattelua taas. Tosta käy ehkä selväks se, että haluisin jonkun estävän mua, mutta en uskalla useinkaan pyytää sitä, koska se ois huomion hakemista.
Huh, huomennakin on menoa. Alkaa riittämään tältä viikolta. Tuli taas tänään sellanen tunne, kun olin suunnilleen nukahtamassa kaupungille, että en todellakaan oo työkykynen enkä opiskelukykynen. En mitenkään pystyis jokapäivä olemaan liikkeellä ja pärjäämään 8h unilla. Tai sitten siihen tottuis ajan kanssa, en tiiä. Onneks ei vielä tarviikaan olla siinä kunnossa. Tai jos jostain syystä tarvis, niin varmaan vähintään viikossa tulis kaikille selväks, etten mä siihen kykene. Siinä olis sitten turha minkään instanssin väittää toisin.
Oon muuten aikahyvin päässy yli tosta päivätoimintaan palaamisen pettymyksestä. Usein mun kohalla on just niin, että jos saan aikani raivota ja ahistella oikein kunnolla, niin sen jälkeen sen asian voi jo melkein jättää kokonaan taakseen. Poikkeuksia kyllä riittää. Ylireagointi jotenkin kuuluu mun tapaan käsitellä asioita. Äiti ei oo kyllä koskaan ymmärtäny mussa tätä puolta. Meille tuli usein pahoja riitoja kun olin jostain ärsyyntyny ja se ei antanu mulle mahollisuutta osottaa sitä, vaan otti nokkiinsa heti, vaikken ois sitä käytöstä äitiä kohtaan suunnannu. Olihan se varmaan tosi rasittavaa, mutta silti ei ois tarvinnu aina ottaa sitä itteensä. Nykyään se jotenkin antaa mulle enemmän tilaa, mikä on tosi hyvä. Ennen se aina huus mulle, että älä tirise hälle ja rupes puolestaan raivoon mulle jostain siivoamisesta. Tuliki mieleen, että pitäis etsiä yks kirjotus, jonka tein aikanaan, jossa puhuin just meidän väleistä ja kuinka vihaan äitiä, eikä varmaan haittais vaikka se kuolis yms. shittiä. Ois kauheeta, jos mulle vaikka tapahtuis jotain ja äiti löytäis sen ja luulis, että mä vieläkin aattelen niin. Vois vaikka repiä tai polttaa sen.
Paino ei oo todellakaan enää pudonnu vaan lähteny uuteen nousuun. Mä syytän kyllä sitä läskilääkettä oman itsehillinnän puutteen lisäks. Ihan kauheeta kun oot syöny ittes ihan täyteen, mutta et siltikään tunne olevas kyllänen. Ja siis oikeesti syöny ittensä täyteen tyyliin 2h sisällä 5kpl myslipatukoita, mikropasta-ateria, kokonainen pomelo, ruunebergintorttu, jätskiä... ja silti tuntuu, että on nälkä, mutta vatsa tuntuu turvonneelta. Ei tollanen oo normaalia! Äh, vihaan tätä. Lopettaisin taas sen lääkkeen jos pystyisin nukkuun tai ylipäätään olemaan jotenki toimintakykynen ilman sitä. Ehkä mun pitää taas kohta todeta, mitä sen lopettaminen mulle tekee. Nojoo, enköhän oo nyt jo valittanu taas ihan tarpeeks yhdelle illalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jakakaa ajatuksenne kanssani. Saatan kuulla teidät.