Alavireistä

En sitten tehny eilen itelleni mitään, enkä soittanu mihinkään. Väsytti liikaa. Ei se valvomista silti estäny. Mikä siinä onki, että illalla ei halua nukkumaan ja sitten seuraavana päivänä ei halua nousta? Oon kai pohtinu tota ennenkin. Masennukseksi sitä kai kutsutaan. Tänään pitäisi kai mennä käymään äidin luona ja olla varmaan yötäkin. Tarkotuksena olis hakea koirille ruokaa, kun niiden muonavarastot on siellä. Lisäks äiti vois potkia mut huomenna hereille, että kerranki pääsisin sinne päivikseen asti. Ahdistaa silti mennä äidin luokse.

Fiilis on edelleen aika kurja. Vatsakin ilmottelee itestään. Lisäks oon lihonnu parina viimesenä päivänä. Huokaus. Tuleeko tästä taas mitään? En tiiä. Pitäs kai olla vaan kärsivällinen, että kyllä se jossain vaiheessa jälleen paremmaks muuttuu. Johan tossa oli muutama parempi päivä välissä. Pilasinkohan taas ite ton paremman kauden? Siltä vaikuttaa. Itsekriittisyys, häpeä, itsensä jatkuva arvosteleminen ja haukkuminen varmaan taittaisi kenen tahansa korkealentosuuden. En osaa voida hyvin, oon siinäkin mielessä paska. Enkä osaa olla syyttämättä itteeni. Kun ei osaa, niin ei osaa, simple.

Downhill

Ei ole taas kovin kehuttava fiilis. Ensinnäkin nukuin 18h :O! Okei, edellisenä yönä en ollu nukkunu ja päivälläkin koisasin vaan pari tuntia ennen kuin kaveri tuli, mutta silti. Ylös sängystä mut ajo vaan kova selkäkipu. Toisekseen tekee kovasti mieli viillellä... Viiltelin eilen ennen nukkumaan menoa. En edes tiedä mistä toi tuli. Aloin vaan hulluna etsiä löytyykö täältä mattoveistä, vaan ei löytyny niin piti sit tyytyä tylsempiin välineisiin. Aika surkeaa jälkeä sain niillä aikaseks kun päässä pyöri vaan, että ei saa kajota vanhoihin metodeihin ja tehdä suurta tuhoa kun pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Tekisi mieli luopua tostakin ajatuksesta saman tien. Koska jälkikin oli pientä niin järkeilin myös, ettei mun sen takia tarvii soittaa kellekään tosta touhusta. Niin kuin oon sanonu, niin oon luvannu soittaa jollekin ennenku teen mitään. Taisi tulla vähän rikottua tota lupausta nyt siis kuitenki...

Enkä siis ymmärrä et mikä ton aiheuttaa nyt taas. Kaveri kävi ja meillä oli ihan kivaa ja syötiin kyllä paljon (ainakin minä), mutta kevyesti. Lisäks olin kerranki menossa ajoissa nukkuun ja siis kaikin puolin mukava päivä. En mä nytkään tiiä, että mistä tää olo tulee. Ehkä toi kun mietin mun oikeuksia ja tuli tunne, ettei oo oikeutta mihinkään muuhun ku voida paskasti? En tiiä. Jotain stressin aiheuttajia on kyl taas ilmassa: Kelalta selvityspyyntö, matkavarauksia pitäs tehä jne. Silti, ei noi nyt kovin kummosia juttuja ole. En mä kuitenkaan pääse tästä olosta irti. Taidan soittaa sinne jonnekin jos kykenen. Kattoo sen jälkeen, mitä tekee. Ei oo hirveesti fiilistä kirjottamisellekaan nyt.

Oikeuksista ja muuta sälää

Eilen ei tullut kirjoteltua, joten kerrataan sitäkin päivää vähän, koska tänään ei oo oikeestaan tapahtunu vielä muuta, kuin että sain varattua hammaslääkärille ajan \o/. Tuli juteltua pitkästä aikaa kaverin kanssa. Päätettiin tavata huomenna, kivaa. Ainoo mikä vähän tossa häiritsee on se, että meillä on ollu perinteisesti tapana syöpötellä ihan karseesti kun nähään (tai ainakin mulla). No, ehkä saan läpi jonku kevyemmän menun kuin sipsit, dippi ja suklaa, kuten vaikkapa broilerisalaatti ja kevytjätski. Tuskin kaveria haittais, sekin kun on tarkka linjoistaan.

Juttelin eilen myös äidin kanssa. Se sano, että mun pitäis kattoa telkkarista sellanen ohjelma, jossa kuus brittinuorta menee Intiaan tekemään töitä hikipajoissa ja tutustumaan siihen, miten heidän muotivaatteensa oikeen riistotuotetaan siellä eli ohjelma nimeltä Verta, hikeä ja T-paitoja. Katoin ja tuli aika shittiolo tosta ohjelmasta ja ihmettelen, et miks äiti oikeen halus, että katon sen. Tuli aika selväks, että me jotka asutaan täällä länsimaissa voitas olla aika helkkarin tyytyväisiä tilanteeseemme. Jos täällä ei ite pärjää, niin yhteiskunta tulee avuksi. Näin munkin kohalla. Jossain Intiassa oisin kuollu jo. Äiti varmaan aatteli, et ois hyvää viihdettä kattoa kun ne britit siellä valittaa kaikesta ja on sikalaiskoja sikäläisiin verrattuna. Itelle tuli vaan sellanen olo, että oon ihan yhtä hemmoteltu, enkä ees tee mitään töitä ja silti ei elämä maistu.

Pitäs taas osata ajatella, ettei se oo mun omaa syytä, että sairastuin masennukseen, mutta on kyllä tosi vaikeeta. Syyllisyys painaa. Enkö olisi voinut estää sairastumistani? Mitä syitä mulla muka oli masentua? Okei, olihan niitä joitain. No, kysytään sitten, että mikä oikeus mulla oli masentua? Nyt päästiin ehkä naulan kantaan. Toisaalta ajattelen hyvin vahvasti, että mulla ei ole oikeutta parempaan enkä ansaitse voida paremmin, mutta toisaalta mietin, ettei mulla ole oikeutta olla masentunutkaan. Mihin mulla sitten on oikeus? Mulla on oikeus elää ja oikeus olla olemassa, mutta millä tavalla? Sitä en taida edes tietää.

Tänään on varmaan taas harkat peruttu pakkasen takia. Tylsää, oisin mielelläni menny niihin. Mietin eilen illalla, että voisin mennä tänään päivikseen, kun eilen ei taaskaan tullu mentyä. Sama kuvio kuitenki toistu eli valvoin aamuyöhön, enkä jaksanu nousta. Nyt mä en oo käyny siellä koko kuussa. Tosi monena päivänä pitäny mennä, mut en vaan oo päässy ylös. Uus yritys huomenna, ehkä.

Eipä oikeen muuta sanottava tuu nyt mieleen, eli tää postaus taisi olla tässä. Pari uutta lukijaa oon nähtävästi saanu, eli tervetulotoivotus heille :). Ainiin, oon laihtunu jonku verran lisää eli ruokavalio tuntuu tepsivän. Nyt on lähteny joku 0,2-0,4kg päivässä. Toivotaan, että tahti pysyy samana eikä lipsumisia tapahdu. On tässä painon suhteen vielä toivoa näemmä.

The good old days

Hmmm, viime postauksen perusteella pitäisi nähtävästi muistaa lisätä tuo otsikko heti kättelyssä, niin se rekisteröityisi myös kommenttilistaan oikein. Mitä muuten tykkäätte tosta sivupalkin sisällöstä? Virtuaalisaksista en luovu, vaikka ne ei saiskaan kannatusta ;p. Tänään oli taas avustaja käymässä ja tällä kertaa onnistuin juttelemaan paljon vapautuneemmin. Sain maksettua ne rästissä olleet laskut ja avattua kaikki postit. Muuhun ei sitten ollut enää aikaa. Ensi viikolla tapaamme jopa kahdesti :O, ensin kotikäynnillä ja sitten hoitajan luona. Vaati pokkaa pyytää tuota toistakin aikaa. Ensin sanoinkin, että en sitä tarvitse, mutta jos toisenkin kerran kysytään, niin sitten voi jo ehkä suostua?

En haluaisi olla niin needy, mutta toisaalta en saa noita asioita itsekseni hoidettua. Ja jos ihmettelette tota enkun viljelyä välillä, niin oon asunu joskus ulkomailla (oh the good old days). Joskus ehkä muutankin takaisin ulkomaille - jäänyt niistä ajoista niin hyvät muistot. Se oli ehkä onnellisinta aikaa mun elämässä, eikä sillon ollu vielä edes koiria eikä harrastuksia ilona. Ystäviä oli ja laatuystäviä ne olikin. Lisäks äiti oli sillon paljon onnellisemman olonen, eikä riidelty juuri yhtään (toisin kuin Suomessa). Eikä kukaan kiusannu mua - mut otettiin aina porukkaan mukaan. Oikeestaan kun mietin, niin nytkin olis hyvä tilanne monien asioiden suhteen - ei kiusaamista, otettu päiviksessä porukkaan mukaan, äidin kanssa menee aika hyvin, koirat ja harrastukset elämässä, multa vaaditaan hyvin vähän, rahatilanne ei oo kokoaikaa punasella jne. Miks mä sitten oon niin onneton ja väsyny? Kai se on se sisäinen maailma, josta se vika löytyy. Ympäristöä ei voi kauheesti syyttää. Tänkin asian miettimisestä tulee ihan paska olo. Mä oon paska kun en kykene oleen onnellinen noista asioista vaan ryven jossain pohjamudissa. Toisaalta kai sitä voi miettiä niinki, että jos saisin ton pään sisällön kuntoon, niin ympäristön vaikutuksesta en masentuis uudelleen. Ainakin voi toivoa.

Vatsa tuli muuten todella kipeäksi eilen. Tänäänkin on vähän väliä sattunu. Pakko kai taas mennä sinne lekurin pakeille asian kanssa. Oikeestaan se on ihan kivaakin. Tää on sentään joku oikee vaiva, jota hoitaa. Joo sori, hirttäkää mut. Tiiän, et pään ongelmat on ihan yhtä oikeita, mut silti... Ei kyllä, jos tähystykseen pitää lähteä, niin se ei taida olla kovinkaan kivaa. Toisaalta sitäkin tavallaan toivon, koska se ois taas joku uus lääketieteellinen kokemus. Mä taidan olla koukussa kaikkiin lääketieteellisiin juttuihin. Paitsi että päivystykseen menosta on kyllä karissu kaikki hohto pois. Silti aina jos nään jonku ambulanssin menevän jossain, niin mielikuvitus alkaa laukata. Ne ambulanssityypit on aina olleet tosi mukavia ja ymmärtäväisiä mua kohtaan. Hatun nosto heille hyvästä palvelusta. Ambulanssikuski on joskus pyöriny mielessä jopa mahdollisena ammattivalintana, mutta ois se vaan liian rankkaa mulle. Tyydyn kattelemaan sarjoja kuten pelastajat ja sairaala ja lukemaan väsyneen lanssarin päiväkirjaa.

Tip the scales

Kävin polilla tapaamassa hoitajaa. Olin myöhässä kun perhanan bussia ei tullut ja seuraava johon nousin sanoi kysyttäessä menevänsä sinne suuntaan, mutta menikin loppujen lopuksi päinvastaiseen suuntaan, vieden minut kauemmaksi kuin mistä lähdin liikkeelle, ennen kuin pääsin siitä poistumaan. Argh! Olisi tehnyt mieli huutaa kuljettajalle, mutta en sitten viitsinyt. Kirosin vain itsekseni kuten yleensä. Seuraavalla kerralla taidan suosiolla vain kävellä.

Puhuin hoitajalle aika paljon syömisestä ja painon noususta ja kuinka se ahdistaa. Hän odotetusti kysyi kumpi painaa enemmän, hyvinvointi vai paino. Sanoin, että paino on minulle tärkeä asia, mutta jos en kestä oloani ilman lääkitystä, niin pakko kai sitä on sietää. Hän sanoi, että usein kun mieli tasapainottuu, niin syöminenkin normalisoituu. Siihen en usko - en tämän lääkkeen kohdalla (enkä usko sen kykyyn tasapainottaa mieltänikään). Sillä on ihan yleisesti tunnustettu sivuvaikutus, että se lisää painoa ja olen kuullut saman monelta henkilökohtaisesti. Yritän silti kovasti estää tämän vaikutuksen jatkossa. Sanoin, että toivoisin voivani olla syömättä mitään. Hänen mielestään voin syödä kasviksia ja hedelmiä ihan niin paljon kuin jaksan. En usko siihen. On niissäkin kaloreita. Silti, nälkä ajaa syömään jotain, joten syödään sitten ainakin niitä. Hän kysyi syönkö porkkanoita, joten kävin nyt kaupasta ostamassa pussillisen. Vedän varmaan kaikki kerralla. Pupu vai possu? Sanoisin jälkimmäinen.

Puhuin myös lääkkeen muista vaikutuksista. Sanoin, että haluaisin joko vaihtaa lääkkeen, tai ottaa toisen rinnalle. Hän lupasi kysyä psykiltä, ottaisiko tämä kantaa lääkitykseen. Samalla minulle selvisi, että psykini on vaihtunut. Tosi kiva (not)! Ja milloinkohan siitä aiottiin minulle kertoa? Hoitajakin sanoi minulle psykin uuden nimen ohimennen, ihan kuin olisin jo tietänyt asiasta. Syksyllä sanottiin monta, monta kertaa, että lääkäri pysyy samana. Hah! Hoitaja lupasi kuitenkin kysyä, josko saisin jatkaa entiselläni. Ihan ihmeellistä säätöä koko touhu. Juuri niin tyypillistä avohoidolle - ei mitään pysyvyyttä, mistään et voi olla varma ja mistään sanomisista ei pidetä kiinni. Ihan tulee mieleen kun kesällä sanottiin, että pistetään lähete ravitsemusterapeutille ja sen jälkeen koko asiasta ei enää ikinä kuulu mitään. Tai ne monet kerrat kun on sanottu, että otetaan yhteyttä, eikä mitään yhteydenottoa tule.

Nyt on siis paitsi vanha hoitajani kadonnut, niin myös lääkärini vaihtunut heti siihen perään. En elättele toivoa, että saisin jatkaa vanhalla, jos hänet on kerta vaihdettu. Joku mielivaltainen syy siihen vaihtoonkin on pitänyt olla. Ehkä lääkärini ei pitänyt minusta ja halusi siirtää toiselle? Väkisinkin tulee sellainen olo. Kaikki vain siirtävät minua eteenpäin. Kukaan ei halua hoitaa minua. Olen kai niin vastenmielinen. Eteenpäin vaan niin pian kuin mahdollista. Päin naamaa sitä ei sanota, mutta kai tästä jatkuvasta kuviosta pitäisi jotain päätellä. Huokaus.

Juteltiin myös siitä ikuisuusprojektista eli terapeutin etsimisestä. Siihen keskitytään jatkossa. Toisaalta erittäin hyvä, koska en takuulla saa sitä asiaa itse hoidettua. Toisaalta taas tämäkin tuntuu siltä, että minut halutaan vain siirtää äkkiä eteenpäin. No, jos se merkitsisi pysyvyyttä, paneutumista, välittämistä ja ammattimaista hoitoa, niin ei se kai niin huono asia olisi. Minun tuurillani vain mikään näistä asioista ei olisi oikeassa psykoterapiassa yhtään sen paremmalla tolalla.

Kävin ostamassa sen vaa-an. Se jopa laskee rasvaprosentin, eikä silti ollut kallis. Ei se nyt varmaan kovin luotettavaa lukemaa siitä anna, mutta onpahan arvio. Tärkeimmän tehtävän, eli painon mittaamisen, se kuitenkin hoitaa varmasti. Lisäksi ostin uuden herätyskellon. Nyt niitä on kolme kun johonkin tarvitsee herätä. Ehkä nyt uskallan paremmin mennä nukkumaan, jos jostain ei saa myöhästyä, vaikka saisinkin nukkua vain lyhyet unet. Aikasemmin valvoin silloin yleensä koko yön tai menin vain noin tunnin unille. Vaikeuksia herätä? Arvatkaa vaan.

Nyt menen mässyttämään lisää, koska toisin kuin hoitaja sanoi, porkkanat eivät vie nälkää pois (itseasiassa sain vain kipeän vatsan, höh). Sain sentään (vaivoin) käveltyä kaupassa laskiaispullien ohi. En ostanut mitään muuta makeaa kuin hedelmiä. Go me!

Huomista odotellessa

Selvisin siitä tunnin pitämisestä mielestäni ihan hyvin. Olin suunnitellut tarpeeksi hommaa kattamaan koko ajan ja enemmänkin. Hyvä niin. En saanut edes tärinäkohtausta ennen tai jälkeen tunnin, joten sekin oli plussaa. Viikolla sain kohtauksia jatkuvasti jos piti johonkin lähteä. Muuta merkitävää tähän päivään ei olekaan mahtunut, vain koirien ja itseni puunausta.

Samalla kun fyysinen oloni tuntuu hieman kohentuneen, niin ahdistukseni ruuasta kasvaa. Tuntuu, että olen kokoajan mättämässä jotain suuhuni ja itsekurini on lentänyt ulos ikkunasta. Vihaan tätä. Alan varmasti taas paisumaan kuin pullataikina. Katselin tänään jo ihrojani ja olisi tehnyt mieli leikellä niitä saksilla uuteen uskoon. Huomenna menen ostoksille ja voi olla, että mukaan tarttuu myös uusi digitaalinen vaaka. Sillä saisi sentään tietää painonmuutokset hieman tarkemmin kuin nykyisellä vaa-alla, jonka lukema heittelee kilon sen mukaan kummalle jalalle varaa painon.

Huomenna on sitten omahoitajan aika. En odota tapaamiselta liikoja, petyn vain jos odotan. Varmaan juttelen menneestä viikosta, mutta sen lisäksi en tiedä, mistä tulee juttua väännettyä. Pitää varmaan lukea tämän blogin sisältö vielä kertaalleen ennen aamua, jos saisi noita ajatuksiaan koottua.

Uneliasta treenausta

Tänään on ollut hieman parempi päivä, vaikka olenkin ollut tosi uninen kokoajan. Nousin ylöskin vasta viiden jälkeen, enkä ehtinyt enää apteekkiin. Toivotaan, etten nyt saa mitään kipukohtausta, koska kipulääkkeet on loppu. Uneliaisuus johtuu varmaan siitä, että otin sitä iltalääkettä eilen, mutta siitä huolimatta sain jopa treenattua tänään vähäsen ja pistin pykkikoneenkin päälle, eikä vielä olla edes aamuyössä. Hämmästyttävää! Asenteeni kyseistä lääkettä kohtaan on silti edelleen hyvin kaksijakoinen, mutta viikon kokeilun perusteella elämäni on vielä karseampaa ilman sitä, joten pakko yrittää kestää sen huonot puolet. Kuitenkin jos paino lähtee taas nousemaan, saan varmaan samanlaisen pakokauhureaktion, enkä suostu sitä enää syömään. Saa nähdä. Pitäisi kyllä päästä neuvottelemaan lääkityksestä psykin kanssa muutenkin.

Vielä olisi hommia tälle päivälle, mutta saa nähdä siirränkö niitä taas eteenpäin. Yksi lasku oli mennyt perintään, joten siihen olisi vähän pakko reagoida pian. Ja siis mullahan olisi rahaa maksaa laskut ajoissa, mutta energiaa ei tunnu olevan edes siihen. Tuskin tästä hirveän isoa nousua vointiin taas tulee sillä olin aika huonossa kunnossa jo ennen kuin päätin itse tuunata lääkitystäni. Ehkä olisi kuitenkin syytä ottaa projektiksi edes noiden laskujen maksaminen.

Huomenna olisi menoa. Menen pitämään yhtä tuntia ja se pitää vielä suunnitella. En vielä ainakaan angstaa tuota niin paljon kuin olen viime aikoina kaikkea angstannut. Hyvä niin ja saahan siitä vähän taskurahaa. Omakin treenimotivaatio sai pienen kohennuksen kun katselin taitoluistelua. Kostner puhui haastattelussaan siitä, kuinka hän on tehnyt paljon töitä poistaakseen mielestään raskaat, haitalliset ajatukset ja kuinka ei koskaan saa menettää luottoa itseensä. Viisaita sanoja, mutta itselle niin mahdottoman tuntuisia tehtäviä. Silti välillä kun treenaan, onnistun unohtamaan negatiiviset jutut ja olen jopa ylpeä itsestäni ja tyytyväinen tekemiseeni. Olisipa minulla vain energiaa treenata useammin. Toisaalta taas välillä kun treenaan masennun vain lisää kun homma ei vain toimi ja vanhat virheet tulevat taas esille, enkä usko kenenkään asiasta jotain tietävän olevan yhtään otettu suorituksestani. Silloin on hyvin vaikeaa olla muuta kuin pettynyt ja häpeissään. Tämän päivän treenit olivat onneksi tuota ensimmäistä sorttia :). Ja jos kuumeisesti mietitte, että missä lajissa puuhastelen, niin niitä on parikin, mutta en kerro, koska pelkään itse paljastuvani.

Opiskelemaan?

Tämä päivä meni sitten kanssa ihan harakoille. Nukuin yöllä tosi huonosti pyörien ja palellen, mutta tämän seurauksena sain sentään kerrankin noustua ennen yhdeksää. Minulla oli jopa aikomuksena mennä päiväkeskukseen, mutta se olikin kiinni tänään. Onneksi sain tietää sen ennenkuin lähdin. Luojan kiitos se oli kiinni, sillä iltapäivään mennessä olin taas tosi huonossa hapessa. Vatsaan sattui, vapisin, hikoilin ja palelin yhtäaikaa, pöyrrytti ja pyörin tuskaisena sängyssä kykenemättä nukkumaan, vaikka olin tosi uninen. Vaadittiin aika monta pilleriä ennenkuin viimein helpotti ja nukahdin. Yritin herätä katsomaan taitoluistelua, mutta nukahdin pian uudestaan sohvalle ja heräsin vasta yhdeksältä. Huoh, lääkkeiden annostelu on välillä tosi vaikeaa. Sain äsken käytyä kaupassa, joka oli onneksi vielä auki. Ostin kaikkea kevyttä, jotta voisin oikeasti syödä edes jotain sen verran, etten olisi kokoajan nälkäinen. Sanoinhan, ettei minusta ole anorektikoksi pitkään. Tein myös jonkunlaisen luovutuksen iltalääkkeen suhteen. En kestä enää noita vapinaepisodeja ja minun on pakko pystyä nukkumaan öisinkin. Annostus on kuitenkin pienempi. Yritin myös soittaa päivällä hoitajalle. Se oli todella ahdistavaa, vaikeaa ja pelottavaa, enkä edes saanut häntä kiinni. Jätin soittopyynnön, mutta ei hän soittanut takaisin. No, näemme sitten maanantaina.

Blogini on saanut ensimmäiset lukijansa :). Kiitos kiitos teille!Neulaisen blogista inspiroituneena aloin miettiä omia koulutussuunnitelmiani uudestaan. On eräs koulu, jossa käy paljon mt-kuntoitujia, jonne haluaisin mennä opiskelemaan, jos jonnekin ylipäätään haluaisin mennä. Löysin paikan kun ennen joulua inspiroiduin suunnittelemaan tulevaisuuttani. Yliopistolle en tule menemään takaisin. En ikinä saisi tutkintoa valmistumaan siellä. Liikaa vapautta - tarvitsen tiukkoja sääntöjä, jotta saan mitään tehtyä. Mutta oikeasti ajatuskin opiskelusta ahdistaa. Aloittaisin aikaisintaan ensi syksynä, enkä todellakaan tiedä, olenko silloin valmis. Tällä hetkellä, kun lähinnä pohdin yrittäisinkö päästä osastolle, se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Lisäksi joutuisin ehkä muuttamaan, jotta voisin helpommin käydä koululla. Mitäs sitten jos muutan, hoitosuhteeni katkeaa, harrastuspaikkani muuttuu ja sitten huomaan, että persiilleen menee? Pelottaa tosi paljon päätyä siihen tilanteeseen.

Saamattomuutta, puhumattomuutta ja lisää paskaa

Avustaja tuli, oli ja lähti. En saanut paljoa mitään tehtyä hänen läsnäollessaankaan. Yksi vaivainen sähköposti oli loppusaldona, surkeaa. Muutenkin olin ihan idiootti, kun en puhunut melkein mitään ja lisäksi olin kokoajan ihan pihalla, kun olin niin unelias valvotun yön jälkeen. Kun hän istui sohvalla ja minä yritin epätoivoisesti etsiä netistä kaipaamaani infoa, kuvitelin kuinka tylsää hänellä mahtaa luonani olla. Istua vain sohvalla ja katsoa kun minä hiljaa puuhaan koneella. Mietin kuinka muut hänen asiakkaistaan varmaan toivottavat hänet aina lämpimästi luokseen, turisevat niitä näitä ja sitten he tekevät yhdessä erilaisia askareita. Cue itseinho.

Odotin, että hän olisi kysynyt lääkkeiden käytöstäni tai yrittänyt taivutella minua lisää ottamaan asiassa yhteyttä poliin, mutta ei. Ja jos minun olisi itse kuulunut ottaa asia esiin, niin fat chance. En kyennyt edes kertomaan aloittaneeni tämän blogin, vaikka se minun nyt ainakin piti sanoa. En kylläkään ikinä kertoisi osoitetta. En halua, että kukaan, joka tietää kuka olen, osaa yhdistää minut tähän blogiin.

All in all en ymmärrä miksi hän halusi tulla aikaisemmin, jotta meillä olisi aikaa jutella, jos emme sitten juttele ollenkaan. On varmasti minun vikani, että niin kävi. Huokaus. En taas osaa tehdä mitään oikein :(. Kun hän oli lähdössä olin jo niin puhki, että meinasin oikeasti pyörtyä. Jos hän olisi viivytellyt ovella vielä hetkenkin pidempään, olisin varmasti joutunut joko menemän kyykkyyn, tai kopsahtanut lattialle. Silti en voinut siitäkään hänelle mitään sanoa, vaikka koko käynnin ajan olin tuntenut kuinka kokoajan voimani hupenivat. Hänen napsautettuaan oven kiinni hoipertelin sokeana sohvalle ja kuuntelin, kuinka päässäni vain suhisi. Hyvin pian tämän jälkeen pääsin viimein kaipaamaani uneen, sängyn mukavassa syleilyssä.

Hyvää tässä päivässä on se, että harkat on peruttu, koska on liian kylmä. Eipähän tarvitse yrittää lähteä mihinkään viimeisillä voimillaan. Huh.

Hide behind your hatred

Itseinho on tuttua kauraa - ollut jo pitkään. Vähitellen kehittynyt ja kokemuksista vahvistunut, hitaasti muotoutuen ylimmäksi totuudeksi kaiken alla. Vai onko sen alla muutakin? Luultavasti, mutta en ole sinne kovin pitkäksi aikaa kerrallaan kurkistellut. Inho itseä kohtaan saa hyvän buustauksen kiusaamisesta, voin kertoa. Ei minua koskaan hakattu tai huoriteltu, mutta muuta tehtiin kyllä. Ja seksuaalisuuteenikin kajottiin nimityksellä ja supinoilla. Se jätti jälkensä. En ole voinut unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Sitäpaitsi en ole ollut siitä maailmasta vapaa edes kauhean pitkään. Kiusaamiseni alkoi kun aloitin ala-asteen ja loppui vasta kun valmistuin ylioppilaaksi. Monta kertaa kävi niin, että luulin päässeeni osaksi porukkaa, kunnes sain taas kylmää vettä niskaan. Aloin vetäytyä. Onneksi ylä-asteen aikana pääsin mukaan toiseen porukkaan harrastusteni kautta. Ilman sitä puolta, olisin ollut hyvin onneton. Kesti pitkään ennen kuin uskalsin ottaa yhtään oma-alotteista kontaktia siellä puolella. Minut oli koulussa koulutettu siihen, että jos olen hiljaa, minun läsnäoloni saatetaan sietää, mutta tämä muuttuu jos yritän osallistua. En minä silti useinkaan kyennyt olemaan hiljaa. Haluni kilpailla ja olla pärjäävä sai minut usein ääneen ja toimimaan - välittämättä siitä kuinka muut sitä inhosivat. Usein sitten jälkikäteen kaduin toimiani, varsinkin jos sain siitä kritiikkiä.

Tämä on kuvio, joka toistuu usein nykyäänkin. Vasta jälkikäteen huomaan kuinka huonosti olen käyttäytynyt. Viimeksi näin kävi viime lauantaina kun heitin ilkeää läppää toisesta, enkä ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin, kuinka kaikki palautteeni hänelle oli ollut vähättelevää tai loukkaavaa. Ikävää huomata tällainen asia jälkikäteen. Oikeastaan huomasin sen jo paikanpäällä loppuvaiheessa kun aloin kelaamaan, mitä kaikkea sitä oli tullut taas sanottua. Tuli halu pyytää anteeksi, mutta menin vain lukkoon, niin etten sanonut hänelle enää juuri mitään. Olen aina ollut surkea pyytämään anteeksi tai myöntämään ääneen virheitäni. Todella surkea. Jos osaisin tehdä niin, ei minun ehkä tarvitsisi miettiä mokauksiani häveten vielä vuosienkin jälkeen, vain toivoen, että vastapuoli on jo unohtanut tai antanut anteeksi. En tiedä, miksi se on minulle niin hirveän vaikeaa, kun ei se kuitenkaan johdu siitä, etten oikeasti välittäisi tai olisi pahoillani. Menen aina vain ihan lukkoon ja haluaisin vain kadota. Tunnen suurta pelkoa niissä tilanteissa. Muutun aina takaisin pelokkaaksi pikkutytöksi.


Pelko on varmasti yksi iso syy itsevihaani, -inhooni ja -tuhoisuuteeni. En uskalla päästää ketää lähelle, joten pidän heidät kaukana vihaamalla itseäni. Voin pitää kaikki kaukana kun ylläpidän kuorta, jota itsekriittisyyteni suojelee. Kukaan ei pääse kunnolla koskettamaan, kun kukaan ei voi läpäistä itseinhoni verhoa. Ja jos joku yrittääkin satuttaa, olen edes jollain tasolla siihen valmistautunut. Ei enää kylmää vettä niskaan varoittamatta. Yritän usein olla valppaana muiden negatiivisten tunteiden varalta. Yritän aistia ne jo valmiiksi, niin ettei niitä tarvitse edes sanoa, tiedän ne jo etukäteen. Ainakin yritän - kovasti yritän.

Jump! - into the past

Pääsinpäs tänne! Tappelin vaikka kuinka kauan, että saisin luotua uuden tekstin tai muokattua vanhoja. Kuinka voikaan tulla nopeasti riippuvaiseksi jostain. Vastahan minä aloitin alle viikko sitten bloggaamisen.

En saa taas unta tai siis ei nukuta vielä, eikä ole haluja mennä pyörimään sänkyyn. Avustaja tulee huomenna, enkä ole jaksanut vielä kuin siirtää robotiimaisella käden pyyhkimisliikkeellä pöytäpintojen roskakasoja roskapussiin. Eteisessä odottaa postivuori ja pesuhuoneessa pyykkivuori. Minulla ei ole yhtään puhtaita vaatteita jäljellä. Ei ole ollut vähään aikaan. Käytän uudestaan vähiten likaisia. Ihanaa. Sain tänään puhelinsoiton avustajalta, että hän haluaisi tulla aikaisemmin, jotta meillä on kunnolla aikaa jutella. (what?! why??) En osaa päätellä tälle liikkeelle motiivia. Okei hän tietää lääkekuvioistani, mutta silti. Nyt hän tietää myös, etten ole kertonut psykille niistä... Höm, tuleekohan huomenna tukalat oltavat?

Kävin illalla vaa-alla. Paino on noussut melkein takaisin siihen, mitä se oli ennen lääkkeen lopetusta! Yök! Fail! Iso Fail! Tekisi mieli kaivaa sakset kun ei edes laihduttaminen onnistu - ei edes ilman läskilääkettä :(. Katsotaan nyt, mihin tämä yö taas johtaa. Luultavasti ei mihinkään. Vituttaa.

En usko olevani tällä hetkellä itsemurhavaarassa, mutta voisin kyllä aika helposti tehdä jotain, joka johtaisi päivystykseen. Jos oikeasti haluaisin tehdä itsemurhan, valitsisin luultavasti hyppäämisen. Minulla on kai osittain romantisoitu kuva siitä, kuinka istun kielekkeellä ja katson kaukaisuuteen. Se on kokemus, jonka perään aika usein haikailen. Katselen korkeita rakennuksia ja kuvittelen itseni sinne. Tämä kuva vastaa vähän mielikuvaani (paitsi etten näytä lähellekkään noin hyvältä, enkä voisi ikinä kuvitella itselleni noita kenkiä):


Olen käynyt aika monta kertaa eräällä sillalla istuskelemassa jopa tuntikausia. Kaiteen toiselle puolelle en ole kuitenkaan uskaltanut mennä. Tästä on jo aikaa. Asuin silloin vielä äidin luona. Kovasti silloin toivoin, että joku olisi minut huomannut. Kun silloin nojailin kaiteen yli, soi päässäni melodia, jonka sanat menivät: jump jump jump jump! Mietin tilanteen eteenpäin ja kuvittelin kuinka ambulanssi ja poliisiauto tulisivat paikalle, tie suljettaisiin ja joku kävisi viemään viestin äidilleni. Siinä vaiheessa yleensä totesin sen olevan huono idea - myöskin siinä tapauksessa, etten olisikaan hypännyt, vaan minut olisi saatu puhuttua sieltä pois.


Eräs kerta, jolloin olin ehkä lähimpänä hyppäämistä ikinä, sattui kun olin laivamatkalla ulkomailla yksinäni. Tästä on noin vuosi. Seison yksin kannella ja nojailin jälleen kaiteen yli. Kuvittelin kuinka jääkylmä vesi hyvin nopeasti söisi voimani ja uppoisin veden alle. Aallot olivat korkeat ja riittäisivät luultavasti yksinäänkin minut hukuttamaan. Kuvittelin, kuinka laivan tullessa maihin, minua olisi alettu etsimään kun tavarani olisivat jääneet laivalle. Tai jos joku olisi nähnyt minun hyppäävän, kuinka kaikki lähialueen laivat olisi laitettu etsimään minua vedestä pelastusalusten ja helikopterin lisäksi. Kävin myös läpi sen, jos minut olisikin saatu pelastettua joko vedestä tai kaiteelta. Kuinka silloin olisin ollut vieraassa maassa kriisiavun tarpeessa. Mietin, olisinko joutunut siellä psykiatriselle osastolle, vai olisiko minut lähetetty hetimiten takaisin Suomeen. Mietin, kuinka he olisivat yrittäneet saada jonkun Suomesta kiinni kysyäkseen minun tietojani. Kuvittelin myös kuinka lehdet mahdollisesti olisivat kirjoittaneet jotain tapauksestani. Kaikkea tätä mietin ja kun laiva loittoni tyhjää merta kohti toistui eräs lause mielessäni uudestaan ja uudestaan: jos nyt hyppäät, kuolet. (jump jump jump jump...)


Täällä sitä kuitenkin ollaan, enkä tiedä kuinka lähellä reunaa oikeasti kävin. Huomasin kyllä, että kun olin fyysisesti kauempana läheisistäni, heidän surunsa minun perääni ei tuntunut enää niin painavalta syyltä olla hyppäämättä. Jos siis joskus ryhdyn varailemaan uutta ulkomaanristeilyä, kannattaa ehkä huolestua.

Syöksykierteessä

Olin yötä äidin luona. En jaksanut harkkojen jälkeen lähteä takaisin kämpille, vaikka kannettava jäikin sinne ja valotkin päälle. Olen hyvin riippuvainen koneestani. Tunnen oloni hyvin orvoksi ilman sitä. Käytänhän muutenkin melkein kaiken valveillaoloaikana koneella. No, on täällä äidin luonakin kone, joten voin silti kirjoittaa. Tämä kirjoitusinnostus on kestänyt vasta hyvin vähän aikaa. Olen kyllä pitkään halunnut ilmaista itseäni kirjallisesti, mutten ole tiennyt minne. Nyt minulla on tämä blogi ja toivon tänne joskus eksyvän jonkun lukijankin.

Tuntuu kuin olisin hitaassa syöksylaskussa. Hidastettuna näen kuinka koneeni kiertää ympyrän toisensa jälkeen, lähestyen kokoajan maan pintaa, enkä tee mitään estääkseni sitä. Olen saanut paljonkin neuvoja siitä, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni elämäni takaisin raiteilleen, mutta tällä hetkellä tunnun sanovan kaikelle ei. En syö kunnolla. En nuku säännöllisesti. En syö lääkkeitäni kuten ne on minulle määrätty. Olen miettinyt iltalääkkeeni uudelleen aloitusta, mutten ole pystynyt siihen. Lääke tuntuu sanovan minulle: syö minut, niin teen sinusta läskin zombin. Tulee mieleen se kohtaus Liisa Ihmemaasta, jossa pöydällä on pullo, jossa lukee Drink me ja leivos, jossa lukee Eat me. Toinen tekee isoksi, toinen pieneksi. Minun lääkkeessäni lukee Eat me ja se tekee lihavaksi ja väsyneeksi. Ei kiitos. En ole myöskään soittanut psykilleni, enkä ole mennyt päiväkeskukseen. Kaikista näistä asioista minulle on sanottu. Kaikki neuvot olen sivuuttanut. Tekisi mieli pyytää joku ravistelemaan ja huutamaan "Herää idiootti! Tee niin kuin sinulle neuvotaan!" Tai oikeastaan varmaan toivoisin, että joku reagoisi siihen, etten toimi niin kuin minun kuuluisi. Minulle sanotaan, että yritä, ja kun myöhemmin kysytään, että teitkö, niin vastaan ei ja asia jää siihen. Minulle se kertoo välinpitämättömyydestä. Jälleen kerran huolestuminen on minulle välittämistä.


Painoni on minulle todella suuri pakkomielle tällä hetkellä. Olen laihtunut 5 päivässä 3kg. Samalla olen tästä erittäin iloinen ja samalla huolissani siitä, mihin tämä johtaa. Haluaisin pudottaa vielä 4kg lisää. Kaiken sen, mitä lääkityksen myötä olen lihonnut. Silti tiedä, ettei tällainen painonlasku ole terveellistä ja mietin, että jos pääsen tavoitteeseeni, niin pystynkö lopettamaan siihen. Luultavasti en edes pääse siihen, koska minusta ei ole anorektikoksi pidemmän päälle. Kaivasin saksetkin esiin jos en olisi luvannut, että puhun jollekin aina ennen kuin teen sen. En tiedä ketään jolle voisin silloin puhua, joten en voi ottaa saksiakaan esiin. Nurinkurista, mutta toistaiseksi toimivaa.

Olen miettinyt osastoakin. Auttaisiko sinne meneminen? Siellä olisi pakko syödä, nukkua ja syödä lääkkeensä. Paitsi että edellisen kokemukseni perusteella siellä olisi ainoastaan pakko syödä lääkkeensä, eikä kukaan edes huomaisi, jos et syö kunnolla tai nuku. Mietin, että jos pääsisin osastolle, niin olisinko siellä kiltti tyttö ja yrittäisi noudattaa heidän neuvojaan viimeiseen asti? Vai jatkaisinko siellä tätä alkanutta kapinaani voimakkaampana yrittäen välttää syömistä, nukkua milloin huvittaa ja kadota lääkkeiden oton aikaan? Ja jos jatkaisin kapinaani, niin mihin se taas johtaisi? Pakottaisiko kukaan loppujen lopuksi minut suostumaan, tai yrittäisikö kukaan edes taivutella? Vai oltaisiinko sielläkin asenteella: tee mitä lystäät, sama se meille on. Kotiutettaisiinko minut taas ihan liian aikaisin?


Käytökseni on idioottimaista, mutta jatkan sitä siitä huolimatta. Olen kuin lapsi, joka tahallaan hankkiutuu pulaan, ja katsoo tuleeko kukaan auttamaan. Vihaan sellaisia. Itseviha ei kuitenkaan auta minua pois tästä sotkusta. Se vain pahentaa sitä. Haukun itseni lyttyyn käytöksestäni ja rankaisen itseäni itsetuhoisuudella. Erittäin järkevää. Mietin todella, että selviänkö tästä syöksykierteestä itse pois?

Hirveä ilta

Eilen ehdin kirjoittaa lyhyen postauksen viikonlopusta ennen junalle lähtöä, joten en palaa siihen enää. Ilta tämän jälkeen muuttuikin todella kauheaksi. Matka junalta kotiin on vain 500m, mutta jouduin pysähtymään kolme kertaa sen aikana. Viimeisellä kerralla menin kyykkyyn maahan, pistin silmät kiinni ja huojuin uhkaavasti. Kukaan ei onneksi ollut liikkeellä samalla tiellä ja tullut kyselemään vointia. Kotiin oli matkaa enää 50m, jotka pääsin laahustamaan viimeisillä voimillani.

Ovella en meinannut saada ovea auki. Se on sen verran tiukka, että sitä pitää nykäistä. Yritin pari kertaa, kunnes viimein onnistuin. Hissin luona lyyhistyin istumaan lattialle. That's a first. Pääsin kuitenkin vielä nousemaan hetken jälkeen. Pääsin kämpän ovelle, suljin sen takani ja lyyhistyin hitaasti oveen nojaten lattialle makaamaan. Siinä minä sitten makasin, kuin halvaantuneena, takki päällä pimeässä asunnossa. Toinen käsi oli jäänyt epämukavaan asentoon, mutta en kyennyt liikuttamaan sitä. En kyennyt liikuttamaan edes sormiani. Voitte kuvitella kuinka siinä tilanteessa on todella jumissa. Koira tuli nuolemaan kättä ja kun en reagoinut se tuli seisomaan rintakehän päälle, lipaisi huulia ja lähti vinkuen pois. Ihana. Se oli selvästi huolissaan.

Jonkun ajan päästä kokosin jälleen voimani ja sain siirrettyä kättäni. Hetken päästä tästä se alkoi. Se, jota olin osannut jo odottaa ja pelätä. Vapina, kouristelu, nykiminen, mitä se nyt milloinkin on. Voisin kuvitella, että näytin siltä, kuin joku olisi antanut minulle voimakkaan sähköiskun 2-5s välein. Kädet hakkasivat kylkiin tai maahan, kyynerpää lattiaan, pää yritti nytkähtää taakse, mutta koska makasin lattialla, nousi rintakehä vain ylös. Uudestaan ja uudestaan. Kun jossain vaiheessa käännyin kyljelleni siirtyi nykiminen pääasiassa jalkoihin. Minulla oli kengät jalassa, joten säälin kyllä naapureitani kun jalat hakkasivat lattiaan. Se kuului varmasti paremmin kuin käsien hakkaaminen. Välillä nykiminen vaihtui tasaisempaan vapinaan, välillä lihasten pidempään jännitystilaan. Koko tänä aikana tiesin, että auttavat lääkkeet sijaitsevat vierelläni laukun taskussa. Minulla ei vain ollut voimia alkaa kaivaa niitä esiin. Lopulta sain pimeässä hamuttua oikean lätkän ja vesipullon. Että voi yhden korkin avaaminen olla vaikeaa! Onnistui sekin lopulta ja nappi suuhun. Olisin ottanut toisenkin, mutta se oli lätkän viimeinen. Ajattelin, että kyllä sekin varmaan riittää ja yleensä aikakin auttaa.

Jalat jatkoivat hakkaamistaan ja minä mietin läpi puhelinlistaani, että olisiko ketään jolle soittaa. Onhan siellä montakin nimeä, mutta ei ketään, jonka haluaisin moisella episodilla säikäyttää. Ei paras kaveri, ei äiti, ei kukaan päiväkeskuksesta. Mietin jopa kriisipuhelinta, mutta loppujen lopuksi sekään ei tuntunut hyvältä. Mitä sieltä muka voitaisiin sanoa? Ja kyllä, mietin myös hätäkeskukseen soittamista. Kävin mielessäni asian läpi. Ensin ambulanssimiehet tulisivat pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. En saisi avattua heille ovea. Mitäs sitten? Ehkä, _ehkä_ olisin kuitenkin saanut noustua sen verran, että saan oven auki. No sitten lanssilla päivystykseen. Vihaamaani päivystykseen. Lisää ikuisuusodottelua, 10mg diapamia, lisää odottelua ja huonoa kohtelua. En voi kuvitella, että kukaan sieltä ilahtuisi minun näkemisestäni. Olen saanut siellä niin paljon paskaa niskaani, että halua enää ikinä kokea vastaavaa. Sen jälkeen joko kotiin tai psykin arviointiin. Osasto vai kotiin? Ja mietin osastoa. En saisi itse päättää lääkkeistäni, olisin siellä säilössä pari päivää ja mitäs sitten? Kotiin. Okei osastolla saisin levätä ja saisin puhua. Oikeastaan kaipasinkin sinne, mutta sitten meitin myös sitä, että pitäisi soittaa äidille ja kertoa, että täällä sitä taas ollaan, haepas koirat hoitoon. Ja tämä heti sen jälkeen kun olen ollut äidin luona pari päivää, sanomatta mitään, että voin taas huonommin. En vain voisi tehdä sitä äidille, ellei ole ihan pakko.

Kun olin tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole ketään jolle haluaisin soittaa, tapahtui jotain hyvin erikoista. Minä aloin itkeä, parkua suureen ääneen. Sillä hetkellä nykiminenkin loppui. Väitän ja vannon, että tämä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että parkuminen vaatii lihastyötä, sillä vapina ja muut tulevat esille vain kun olen levossa. No, parkuminen kuitenkin vapautti minut myös halvaantumisestani ja kykenin nousemaan istumaan. Sitten sitä itkettiin, itkettiin ja itkettiin. Pienen tauon toi se, kun oli pakko vastata äidin puhelinsoittoon, koska se oli jo kolmas soittoyritys. Ääneni kuulosti ihan kauhealta, mutta sanoin torkkuneeni sohvalla, joten se taisi mennä väsymyksenä läpi. Vaikka äiti nykyään tietää tilanteeni ja on nähnytkin minut tosi tosi huonossa kunnossa, niin en edelleenkään halua häntä huolestuttaa voinnillani.

Puhelun jälkeen parkuminen alkoi uudestaan. Aloin olla jo epätoivoinen, ettei se lopu koskaan. Halusin vain nukahtaa. Otin unilääkkeen ja se taisi auttaa, koska pian sen jälkeen sain viimein koottua itseni, nousin ylös ja laahustin ensin ruokkimaan koirat ja sen jälkeen suoraan sänkyyn, jossa uni vapautti minut samantien. Hirveä ilta, jollaista ei ole muistaakseni ollut sitten osaston. Kunpa vain tietäisin, että johtuuko tämä siitä, että lopetin iltalääkkeeni, vai olisiko tämä ollut edessä muutenkin.

Aamulla avustaja soitti. Hän on taas töissä. Sovimme tapaamisen ja puhelu oli jo melkein loppu kun päätin kertoa eilisillasta. En tiedä oliko siitä mitään apua, mutta tulipahan kerrottua. Hän kysyi, että koenko voivani puhua hoitajalleni. No, kyllä minä voin, mutta en usko, että voisin soittaa hänelle erikseen asiasta ja tapaamme vasta viikon päästä. Sain myös kannustusta mennä päivikseen. Enpä tiedä. Ja sitten ehkä major virhe: kerroin muuttaneeni iltalääkitystäni. No, nyt on sitten pakko soittaa psykille. Yritän huomenna puhelinajalla. Pelottaa. Jostain syystä on todella todella vaikeaa sanoa syyksi lihoaminen. Hyvät uutiset: olen laihtunut viikonlopun aikana 2kg! Jes!

Hyi minua

Muutin iltalääkitystäni ihan itse, ominluvin, konsultoimatta psykiäni tai hoitajaani. Soo soo. En kestä enää kun vaaka näyttää kokoajan isompaa lukua. Oon lihonnu 7kg lääkkeen alotuksen jälkeen syyskuussa. Yök! Siinä suurin syy. Toiseksi nukun ihan liikaa ja uskon lääkkeellä olevan siihen vaikutusta. Heti kun lopetin lääkkeen oton illalla oon nukkunu todella paljon vähemmän. Pidän sen vielä käytössä tarvittavana. Mietin, josko soittaisin psykille, tai oikeastaan yritän kerätä rohkeutta sitä varten.

Oon todella poikki. Viikonloppu on ollu ihan rääkkiä, vaikkakin toisaalta ihan kivaa sellaista. En silti jaksaisi yhtään enempää. Hyvä etten eilen illalla ajanut kolaria kun olin niin väsynyt. Tänään taas olin auttamassa yhdessä tapahtumassa ja siellä tuntui, että lähtee jalat uupumuksesta alta tai taju pois. Ei sentään, eikä kukaan ees huomannu mun vapinaa onneksi. Nyt pitää vielä matkustaa omalle kämpille. Puuh.

Aamukahvi

Juo pitkästä aikaa kahvia, aamukahviani puoliseitsemältä illalla. Unirytmi hieman hakusessa. Käydän valmista jauhetta, enkä sitäkään jaksa yleensä laittaa, vaikka kaipaisinkin heräämisiin kipeästi apua. Jos olen lähdössä ulos, niin olen tuli hännän alla, koska olen aina myöhässä, ja jos minun ei pidä lähteä, niin jatkan vain koomassa makoilua. Nyt päätän yrittää aloittaa säännöllisen aamukahvittelun uudestaan. Tämä onnistuisi varsin helposti, jos kävisin päiväkeskuksessa, mutta en ole halunnut käydä siellä pariin viikkoon. Laitan vain viestin niinä päivinä, kun minun pitäisi sinne mennä, etten ole tulossa. Kauankohan kestää, ennen kuin siellä huolestutaan poissaolostani? Osa kävijöistä onkin jo kaipaillut, mutta vetäjä on jälleen vaihtunut ja hän ei kai osaa kaivata. Luultavasti ei, vaikka olisin kuinka kauan poissa.

En ole jaksanut lähteä sinne. En jaksa herätä niin vähien unien jälkeen. Elimistöni suorastaan vaatii 12h unia, mielummin jopa 15h. Voitteko uskoa, että sellaisen määrän saavuttaminen niin, että olisi aamulla lähtökunnossa on erittäin vaikeaa? Lisäksi minua vieläkin vaivaa eräs episodi, joka tapahtui uudenvuodenaattona siellä käyvien henkilöiden jatkoilla. Olen kyllä kerran tässä välissä nähnyt näitä henkilöitä ja se meni ihan hyvin. Silti minulla on kynnys palata päivikseen. Eräs toinen syy on tilanne minun ja yhden kundin välillä. Aluksi hän oli kiva kaveri, mutta sitten osoitti olevansa kiinnostunut ja päälle vähän kännisekoilua ja vastaamattomuutta viesteihin, niin olen ihan sekaisin siitä, että onko hän kadottanut kiinnostuksensa (hyvin luultavaa ja odotettavaa), vai mitä. Enkä edes tiedä, olenko itsekään enää kiinnostunut. Olin jo päässyt hieman kivuliaaseen, mutta jotenkin tyydyttävään päätelmään, että it's over, mutta sitten hän laittaakin jonkun lyhyen viestin (luultavasti taas kännissä) ja olen jälleen ihan sekaisin. Hänen kohtaamisensa kasvotusten on minulle vaikeaa, vaikka luultavasti kumpikin on kuin mitään ei olisi tekeillä tai tapahtunut. Haluaisin vain saada tilanteen rauhoitettua niin, ettei jokainen hänen viestinsä rikkoisi minua täysin, kunnes saan pääni taas vaivoin kasaan.

Tämä on varmaan osa sitä epävakauttani - reagoida äärimmäisellä tunteellä pieniinkin asioihin ja sitten muuttaa mieleni seuraavaan pienen tapahtuman myötä. Hän on kiinnostunut minusta. Hän on inhottunut minusta. Hän haluaa olla vain kaveri. Hän ei varmaan koskaan enää halua olla tekemisissä jne. Vähintäänkin rasittavaa. Lisäsyy siihen, miksi en halua mennä päivikseen on se, että vetäjä on uusi. En tunne halua pyytää häneltä apua, jos voin huonosti, enkä halua yrittää esittää päiviksessä paremmin voivaa kuin mitä olen. En haluaisi näyttää siellä pahaa oloani tällä hetkellä, mutta en myöskään haluaisi olla siellä sosiaalinen. Minusta on turhaa mennä sinne, jos haluan vain piiloutua. Tämä kaikki on mahdollisesti vain harhaa ja jos menisin sinne, niin saattaisin aidosti viihtyä, mutta lähtemisen kynnyksen ylittäminen on vaikeaa. Varsinkin kun on ollut taukoa. Katsoo nyt, ehkä menen sinne ensi viikolla, ehkä en.

In Treatment

Muistatteko kun TV1 näytti sarjan nimeltä In Treatment tai Terapiassa, kuten se oli suomeksi nimetty? Minä muistan. Se oli lempisarjani ja petyin pahasti, jos missasin jonkun jakson. Kun sarja päättyi menin netistä katsomaan siihen liittyneitä videoita ja pian minulle selvisi, että sarjaan oli tehty toinenkin kausi. Olen odottanut ja odottanut, että se näytettäisiin Suomessa, mutta turhaan. Viimein turhauduin ja hankin sen koneelleni. Oi miten ihanaa oli uppoutua taas virtuaaliselle terapiasohvalle ja verrata omaa elämäänsä sarjan potilaiden elämään. Kuinka kaipaankaan oikeaan psykoterapiaan. Silti, minun on ollut mahdollista etsiä itselleni terapeutti jo yli vuoden ajan, mutta en ole tehnyt paljoakaan asian eteen.

Miksi? Koska en ansaitse sitä. Koska olen laiska, enkä jaksa nähdä vaivaa. Koska aina tuntuu olevan tärkeämpiäkin asioita tehtävänä. Muiden asioita. Minä itse tulen vasta niiden jälkeen, vaikka todellisuudessa annan itselleni melkein kaiken aikani. Aikaa minulla onkin, energiasta sen sijaan on huutava pula. Ja kenties yksi suurimmista syistä on se, että minua pelottaa tehdä niin suuri päätös, joka luultavasti vaikuttaa koko loppuelämääni. Heh, minun on vaikea valita itselleni edes kenkiä, miten pystyn tekemään niinkin suuren päätöksen kuin terapeutin valinta? Pelottavaa. Mitä jos valitsen väärin ja huomaan sen vasta kun olen jo hukannut kallista kelan tukemaa aikaa hänen kanssaan? Rahasta puhumattakaan. Mutta raha ei oikeastaan huolettaisi minua niinkään, ellen tietäisi, että minulla tulee olemaan tiukkaa terapian kanssa. Äiti on kyllä luvannut maksaa sen, mitä en itse pysty, mutta tiedän, että hänelläkin on tiukkaa. Minun pitäisi siis tehdä päätös sen mukaan, missä tämä tuleva terapeutti pitää toimistoaan, paljonko hän veloittaa ja miten meidän kemiamme kohtaavat. Hirveän vaikeaa!

Siksi onkin paljon helpompaa tyytyä siihen, mitä saa psyk.polilta, vaikken olekaan siihen hoitoon tyytyväinen. Miten voisin olla kun vanha hoitajani on tehnyt katoamistempun, enkä luultavasti näe häntä enää ollenkaan? Hän perui ensin syksyllä yhden tapaamisen, sitten seuraavan. Hän soitti kyllä ennen joulua hyvin pikaisesti, mutta miten minä muka siinä olisin voinut mistään avautua? Koko puhelu kesti varmaan korkeintaan 10 min. Tämän jälkeen hän perui vielä tulevankin tapaamisemme. Nice. Kivasti tehty hylkäämispelkoiselle, jolla on jo valmiiksi paljon varautuneisuutta hoitohenkilöstöä kohtaan, koska hoitotaho on vaihtunut niin monta kertaa.

Tapasin uuden hoitajani toissapäivänä. Hän vaikutti ihan mukavalta, ehkä hivenen ylipositiiviselta, mutta asiantuntevalta. Yritän puhua hänelle sisimmästäni, mutta minulle on oikeastaan sanottu, että hoitosuhteeni lakkautetaan kesään mennessä, joten eipä tässä paljoa armonaikaa ole. Lisäksi luulen hänenkin yrittävän tarjota minulle tapaamisia vain joka toinen viikko. Ainakin hän vihjaili siihen suuntaan. Great. Syksyllä kyllä sanottiin, että ne potilaat jotka saavat edes jatkaa keväälle, tulevat saamaan tiivistä hoitoa. Hah! Mental note - älä usko psyk.polin henkilöstöltä saamiasi vakuutuksia. Kuinka monta kertaa olenkaan odottanut puhelua tai korvaavaa aikaa, saamatta yhtikäs mitään.

Lisäksi luonani on käynyt kerran viikossa kunnan eräänlainen arjen tukihenkilö. Kutsuttakoon häntä vaikka avustajaksi. Hän auttaa minua paperihommissa ja siivoamisessa yms. Mutta hänkin on perunut tapamisemme monta kertaa. Kesällä hän oli pitkään poissa, syksyllä noin kuukauden poissa ja muitakin yksittäisiä perumisia on kertynyt, kuten tälläkin viikolla, enkä tiedä, milloin hänkään tulee takaisin. Ymmärrän, ettei sairastumisille voi mitään ja tämä koskee myös hoitajaani, mutta onko sen pakko tarkoittaa epämääräisiä katoamisia ilman tietoa tulevasta? Ihan kuin minua yritettäisiin siedättää peruuntumisiin ja hylkäyksiin. No, voin suoraan kertoa, että olen jo tottunut, mutta en siedättynyt. Luulen, että jokainen peruminen siirtää minua hieman etäämmälle ja syvän, luottavaisen suhteen kehittäminen tulee kokoajan vaikeammaksi. Siinäpä onkin työsarkaa tulevalle terpalleni - tehdä tekemättömäksi edes osa syntyneestä tuhosta. Mutta onko se oikeastaan reilua puhua tuhosta? Enkö minä ollut samanlainen jo alunalkaenkin. Muistellaampas.


Kun hain ensimmäistä kertaa apua tilanteeseeni tein sen äärimmäisestä pakosta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut enää rahaa elää. Perheeni ei tiennyt mitään tilanteestani, vaikka äidin oli kyllä pakko aavistaa jotain, sillä asuin kotona ja häne oli pakko nähdä, etten enää mennyt yliopistolle juuri koskaan. Lähinnä jos menin sinne, menin häntä pakoon tai surffaamaan koneilla netissä. Mutta siis, olin tullut umpikujaan ja järkeilin, että minulla on kolme paikkaa jonne mennä: työvoimatoimisto, sosiaalitoimisto tai lääkäri. Arvasin oikein hyvin, että täytän masennuksen kriteerit, joten valitsin lääkärin ja masennus diagnoosin minä sainkin. Pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla avatumaan jollekin ongelmistani. Sain hoitajalta neuvon muuttaa pois kotoa, joten teinkin juuri niin. Todella suuri askel minulle! Sain keskusteluapua psyk.sh:lta harvakseltaan, kunnes minut siirrettiin psyk.polin asiakkaaksi, kuten siellä oli tapana tehdä.

Harmikseni vain olin ollut jonossa vanhan kotikuntani psyk.polille, joten olin tavallaan heti väärässä paikassa. He olivat kuitenkin ymmärtäväisiä ja antoivat minun käydä siellä puolivuotta. En vain ymmärrä, mikseivät he laittaneet minua heti jonoon oman kuntani polille? Ehkä he luulivat saavansa minut kuntoon siinä ajassa (epäuskoinen naurahdus). No, sain siis olla siellä puolivuotta, jona aikana sain ehkä tähänasti parasta hoitoa. Sain nähdä psykologia, jolla oli kokemusta ja asiantuntemusta. Okei, olin aluksi hyvinkin varautunut, enkä oikeastaan uskaltanut avautua hänelle kunnolla kuin vasta ihan lopussa. Muistan vieläkin joitain keskustelunpätkiä ja sattumuksia hänen luotaan. Pidin hänestä ja kaipasin häntä kun hän lähti.

Jäin melkein kokonaan yksin noin kolmeksi kuukaudeksi. Aloin satuttaa itseäni. Aika pahastikin itseasiassa ja vielä pahemmin kun minut kirjoitettiin polilta kokonaan ulos, enkä ollut vielä päässyt sisään uudelle polille. Hieno tapa aloittaa uusi hoitosuhde. Kerroin sentään vanhalla polilla, mitä olin alkanut tekemään, mutta en kuinka pahasti, tai siis näytin kyllä haavaani, mutta psykiatri ei ymmärtänyt, ettei se ollut niinkään iso, kuin syvä. Hän (luultavasti tahattomasti) vähätteli asiaa jo puhelimessa. Muistan kuinka kerroin hänelle asiasta todella pitkään asiaa alustettuani ja hänen vastauksensa oli, että hän luuli minun aikovan kertoa hänelle jotain todella pahaa, jota olin tehnyt. Tämä jäi mieleeni vahvasti ajatuksena: älä vaivaa hoitohenkilökuntaa ylimääräisillä yhteydenotoilla, ellet ole tehnyt jotain todella pahaa. Huono ajatus saada päähänsä ja se on sielä vieläkin. Olenko tarpeeksi pahassa kunnossa ottaakseni yhteyttä, että minut otetaan tosissaan ja että tekoni näyttävät, että olen oikeasti avun tarpeessa.

En missään nimessä halua syyttää vanhaa psykiatriani. Ei ollut hänen syynsä, etten minä päässyt näkemään juuri ketään niitä kolmena kuukautena. Itseasiassa hän antoi minulle itse ajan joulun jälkeen kun olin soittanut, etten ihan jäisi yksin. Ja minä pidin hänestä todella paljon. Hän oli helposti lähestyttävä ja pystyin kertomaan hänelle pienetkin huoleni. Toinen asia, minkä hän sanoi, oli, että hyvä kun kerroin, että olin alkanut tekemään itselleni sellaista. Hän otti sen myötä myös yhteyttä uuteen poliin ja pääsin aikaisemmin sinne sisälle. No, tässä välissä olin kuitenkin päättänyt, että seuraavalla kerralla haavani on oikeasti jonkun näköinen. Huh, kun ajattelen sitä aikaa. Päässäni pyöri jatkuvasti "Ei se näytä vielä miltään, pitää tehdä enemmän tuhoa." Sain kunnon tulehduksenkin aikaiseksi ja minun oli mentävä terveyskeskukseen näyttämään jalkaa (todellakin oli mentävä!). Tämä oli ennen kuin pääsin uudelle polille ja olin pettynyt kun turvotus laski, eikä jalka enää näyttänyt "miltään". Niinpä jatkoin aloittamaani tuhoa. Kun viimein pääsin polille sisään, olin mielestäni tehnyt edes jotain tuhoa ja sainkin aikaiseksi reaktion "tämä saattaa vaatia ihonsiirrettä". Olin salaa tyytyväinen. Halusin kai sanoa "Katsokaa nyt, mitä te saitte minut tekemään" Huh, huh, mitä paskaa, mutta sama ajatus on vieläkin päässäni ja se osaltaan ohjasi tekemisiäni taas tänä jouluna, kun minut oli hylätty hoitotahon osalta.

Nonii, mihin jäinkään? Niin siis pääsin vihdoin sisään nykyiselle polilleni ja aloin näkemään vanhaa hoitajaani (joka siis ei viittaa hänen ikäänsä ;)). Hän sai minut aika usein turhautumaan ja oikeastaan raivon partaalle, mutta kotona, ei hänen luonaan. En saanut häneltä, mitä kaipasin eli edes yritystä kaivautua syvälle sisimpääni. Sen sijaan puhuimme usein siitä, kuinka paljon syön, nukun, ja kuinka usein peseydyn. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä muistiani värittää tällä hetkellä tuntemani viha häntä kohtaan katoamisen takia, sillä oli meillä paljon hyviäkin oivalluksia. En vain muista niitä nyt ;P. Okei, hän kannusti minua jatkuvasti puhumaan tilanteestani äidilleni, joka siis oli vieläkin täysin pimennossa. Ja kyllä hoitaja sai minut välillä tuntemaan, että hän oli aidosti huolissaan minusta ja välitti. Jostain syystä olen yhdistänyt huolestumisen välittämiseen hyvin vahvasti. Poikkeuksena perheenjäsenet. Heidän huoltaan en halua ikinä osakseni, varsinkaan äidin.

Kesätauolla aloin mennä nopeasti alamäkeä, mutta en pelkästään psyykkisesti, vaan lähinnä fyysisesti. Olen siitä saakka, kun kokeilin ensimmäistä masennuslääkettäni, saanut omituisia lihasoireita. Olin jo muutamaan otteeseen päätynyt sairaalan päivystykseen voimakkaan vapinan, heikotuksen ja lihaskouristusten vuoksi, mutta nyt oireet jälleen pahenivat kovaa kyytiä ja vapisin jo melkein koko valveillaoloajan. Lisäksi lyyhistyin aina välillä vessan lattialle, tai keittiöön, tai vain sängyn pohjalle, enkä kyennyt nousemaan usein moneen tuntiin. Kun kesätauko viimein loppui, olin todella hätää kärsimässä, mutta hoitajani ei heti tuntunut ymmärtävän sitä. Viimein jouduin/pääsin jonoon osastolle, sillä en yksikertaisesti kokenut enää pärjääväni kotona. Olen keväästä asti käynyt pari/kolme kertaa viikossa päivätoimintakeskuksessa ja siellä todella huolestuttiin tilanteestani. No, en ihmettele, kun joka päivä kun olin siellä, lähinnä makasin sohvalla ja tärisin jaksamatta tehdä mitään, ja päivän päätteeksi en usein edes jaksanut lähteä kotiin samaan aikaan kuin muut, vaan minun piti kerätä voimiani sitä varten. Vetäjä rohkaisi minua soittamaan psykiatrilleni ja kertomaan häneltä terveisiä, että on "helvetin huolissaan minusta". No se teki tehtävän ja minut laitettiin jonoon. Olin järkyttynyt, sillä minua pelotti mennä osastolle, mutta sitäkin enemmän minua pelotti kertoa äidilleni. Nyt oli kuitenkin pakkorako, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin hänelle tilanteestani rehellisesti ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän oli ymmärtäväinen ja tuki minua ja lupasi ottaa koirat hoitoon siksi aikaa kun olen osastolla. Ei ollenkaan se reaktio, jota odotin - onneksi.

No, minä siis odotin epätoivoisena osastolle pääsyä, kunnes eräänä päivänä päiväkeskuksessa en enää kyennyt lähtemään kotiin. Minut vietiin jälleen päivystykseen, mutta tällä kertaa se oli täyttä helvettiä. Kouristelin siellä, jopa lakkasin hengittämästä, mutta lääkäri halusi vain lähettää minut kotiin. En suostunut lähtemään, joten vastahakoisesti he antoivat minun jäädä sinne yöksi "kunhan vain ei ole meidän vastuulla". Pahimpia öitä ikinä, _ikinä_! Vapisin ja kouristelin, kunnes lihakseni eivät enää jaksaneet tehdä töitä. Olin niin jumissa joka paikasta ja täysin läpi asti hiessä, mutta eivät hoitajat välittäneet tippaakaan. Kun kello alkoi lähestyä aamua minut heitettiin kylmästi ulos sieltä. "Alahan mennä nyt, Olet saanut olla täällä jo monta tuntia. Sinut kotiutettiin jo illalla ja sinun annettiin olla täällä koko yö. Noni, alas tehdä lähtöä". Viesti tuli harvinaisen selväksi. Häivy! Sinua ei kaivata. Mene olemaan piikki jonkun muun lihassa. Emme välitä sinusta pätkääkään.

Olin täysin murtunut, mutta kävelin ulos. Se oli yksi elämäni synkimmistä hetkistä. Minusta tuntui kuin kehoni olisi totaalisesti pettämässä, enkä jaksanut sitä enää. Olin jo aikaisemmin sanonut kaverilleni, että luulen kuolevani pian (enkä tarkoittanut oman käden kautta). Minusta ei välitetty edes päivystyksessä. Katsoin tien toiselle puolelle ja siellä oli psyk.osasto. Kuinka halusinkaan sinne turvaan ja lepäämään, saamaan apua. Mutta en päässyt, olin edelleen jonossa. Ajattelin, että en kestä enää toista samanlaista yötä, joten parempi päättää kaikki nyt. Olin aidosti itsemurhavaarassa, tai oikeastaan en halunnut silloinkaan kuolla, ainoastaan loukkaantua riittävästi, jotta olisin kelvannut edes sairaalaan. Katsoin alas vilkasta tietä ja halusin kävellä niiden autojen sekaan. Yritin soittaa eri auttaviin puhelimiin, mutta osa ei ollut vielä auki ja se johon sain yhteyden ehdotti, että soitan kunnan kriisipäivystykseen. Iso virhe. Kerroin siellä, että minut heitettiin ulos päivystyksestä ja että halusin kävellä keskelle autotietä ja arvatkaa mitä minulle vastattiin? "Ehkä sinun sitten pitää tehdä juuri niin." Oikeasti! Muistan sen sanatarkasti ja tulen varmaan aina muistamaan, kuinka epätoivoni hetkellä lyödään jo lyötyä. Minun teki mieli huutaa hänelle, että "Ehkä teenkin juuri niin!", lyödä luuri korvaan ja juosta sinne tielle (vaikka en kyllä kyennyt juoksemaan).

En kuitenkaan tehnyt niin. Vaelsin kuin haamuna bussiasemalle ja kohti terveyskeskusta. Olin päättänyt päästä sinne perhanan osastolle heti, tai toteuttaa suunnitelmani. En voinut enää odottaa. Luojan kiitos sain terveyskeskuksesta ajan ja en joutunut edes odottamaan kovin kauaa. Vihdoin joku ymmärsi hätäni. Myöskin lääkäri oli hyvin asiantunteva. Pääsin osastolle suoraan tk:sta. Kun kävelin sairaalan päivystyksen ohi, tunsin vihaa ja pelkoa, ja olin huojentunut, ettei minun tarvinnut mennä sinne, vaan pääsin viimein oikeista ovista sisään. Minut arvioitiin ja sain jäädä sisään. Olin turta, liikuin autopilotilla. Luulin, että olin turvassa, ja että saisin jäädä kunnes voin paremmin. Virhearvio! Jo muutaman päivän päästä minulle sanottiin, että olin saanut levätä jo niin kauan, että minut kotiutetaan. Lääkitykseeni ei oltu koskettu, en voinut paremmin, olin ainoastaan saanut vähemmän oireita, koska rasitin itseäni vähemmän. Lähtöpäivänä päätin näyttää heille, mitä rasitus minulle tekee ja poljin kuntopyörällä niin kauan kuin jaksoin, ehkä 20min. Sen jälkeen aloin vapista ja kouristella voimakkaasti, eivätkä heidän rauhoittavansa tehonneet siihen. He kotiuttivat minut siitä huolimatta! Vaikka kouristelin heidän eteisessään ja hakemaan tullut äiti huusi heille punaisena.

Menin kotiin ja seuraavana aamuna yritin mennä päiväkeskukseen, kuten minua oli neuvottu tekemään. Lyyhistyin lattialle, enkä päässyt ylös. Soitin päiväkeskukseen ja he sanoivat, että älä yritä tulla ja soita myöhemmin, että olet kunnossa. Soitin kotipolille, josta vain sanottiin, etä yritä nyt päästä lähtemään. Argh! Miksei minua uskota jos sanon, etten pääse ylös! Sitten äiti sattui soittamaan, ja kerroin hänelle, etten pääse ylös. No, hän tietysti tuli viivana paikalle, enkä edelleenkään päässyt ylös. Hän kutsui ambulanssin. Kykenin liikkumaan ihan vähäsen, mutta olin _niin_ väsynyt. Jouduin takaisin vihaamaani sairaalan päivystykseen, enkä jaksanut edes paljoa välittää. Makasin vain täysin liikkumatta, silmät kiinni. Minua yritettiin käskyttää istumaan, mutta en kyennyt pysymään siinä ilman, että lääkäri tuki minua. En kyennyt kävelemään ilman vahvaa tukea. Pääsin ansaitusti takaisin psyk.osastolle arvioinnin jälkeen. Minulle jopa sanottiin kiertämällä, että kotiuttamiseni oli saattanut olla virhe. "Joskus on vain kokeiltava ja aina ne kokeilut eivät onnistu." Tällä kertaa osastohoidosta oli paljon enemmän hyötyä. Lääkitykseni muutettiin omasta pyynnöstä ja aloin hitaasti saada voimani takaisin. Muistan kuinka alussa en jaksanut lähteä edes huonettani pidemmälle. Voimat ei vain riittäneet. Olin siellä noin viikon ja tällä kertaa minut kotiutettiin niin, että minulla oli tunne siitä, että saatan oikeasti taas pärjätä kotona yksikseni.

Niin voitini lähti kohenemaan, hyvin hitaasti ja epävarmasti, mutta suunta oli ylöspäin. Kunnes hoitajani ja avustajani päättivät molemmat kadota siis. En pärjää pääni kanssa enää omillani. Surullista, mutta totta. Olen tullut hoitotahosta riippuvaiseksi. Jouluun mennessä olin taas huonossa kunnossa, mutta tällä kertaa psyykkisesti enemmän kuin fyysisesti. Kaivoin ensimmäistä kertaa osaston jälkeen sakset jälleen esiin. Nyt yritän taas pyrkiä uuteen nousuun uuden hoitajani kannustuksella. Minua harmittaa. Osaston jälkeen olin täynnä toivoa ja suunnitelmia. Uskoin toipuvani. Nyt ne ajatukset ovat taas poissa ja jäljellä on synkkä tyhjyys. En ole unohtanut suunnitelmiani, mutta tällä hetkellä ne enemmän pelottavat kuin valavat uskoa parempaan huomiseen. Minua pelottaa voida paremmin. Pelkään joutuvani taas liian tiukalle, jolloin yritän vain sinnitellä kunnes en enää jaksa.

Lisää suunnitelmistani myöhemmin. Johonkin tämä mammuttipostaus pitää lopettaakin.

Uusi lehti vanhassa kirjassa

Tässä se sitten on - ensimmäinen blogiviestini. Olen jo pitkään harkinnut blogin perustamista, mutta sen piti kyllä käsitellä ihan eri aihetta kuin hulluuttani. Olen kuitenkin miettinyt, että voisin saada ajatuksiini hieman selkoa, jos kirjoittaisin ne ylös. Lisäksi ajatukseni tuntuvat vaihtelevan niin usein, että unohdan ne jo siihen mennessä kun niihin pitäisi palata. Ehkä tämä auttaa palauttamaan muistini silloin kun se on tarpeen - kuten esimerkiksi psykiatrian poliklinikalla.

Kyllä, olen siellä ainakin toistaiseksi asiakkaana. Olen ollut "hoidossa" jo yli puolitoista vuotta. Sitä ennen sairastin ihan yksikseni ja itsekseni masennusta kunnes rahat vain loppuivat ja oli pakko tehdä jotain. En voinut enää liidellä tutkan alla yliopistolla tekemättä oikeasti yhtään mitään opintojen eteen.

Sairastan siis masennusta ja lisäksi minulla on dg:nä piirteitä epävakaasta persoonallisuudesta. Yhdessä psykiatrin lausunnossa luki lisäksi hauskasti minun olevan "massiivisen ahdistunut". Minun on usein vaikea hyväksyä tuota lausuntoa, enkä tiedä, onko psykiatrikin muuttanut jo näkemystään. Myönnän olevani ahdistunut ja ahdistukseni oireilee usein fyysisesti mm. vapinana, mutta en myönnä olevani massiivisen ahdistunut. Minulla on ajoittain isojakin ongelmia itsetuhoisuuden kanssa ja suurimmat tuhot saan aikaiseksi saksien avulla. Olen siis tavallaan viiltelijä, mutta olen aina vierastanut sitä termiä itsestäni puhuttaessa, koska en tee sitä kivun takia, vaan veren. Usein tarkoituksena on myös järkyttää itseäni ja siirtää ajatukset varsinaisista ongelmista tähän itsetuotettuun ongelmaan. Yksi motiivi on myöskin aiheuttaa itselleni huono olo fyysisesti, jotta olisi helpompaa hyväksyä oma vajavuus arkiaskareiden ja muiden hommien hoidossa. Tämä itsetuhoisuus on kyllä varsin uusi puoli minussa, vasta noin vuoden vanha. Jotain yksittäisiä kokeiluja oli jo aikaisemmin, mutta ei mitään pysyvää kaavaa.

Olen 24-vuotias ja asun yksikseni koirieni kanssa. Ilman niitä en varmastikaan olisi selvinnyt tähän saakka. Olen hyvin herkkä persoona ja myöskin estynyt. Yritän epätoivoisesti luovia läpi elämästä tekemättä virheitä ja usein jälkikäteen huomaan epäonnistuneeni tässä joko tietämättäni tai sitten kivuliaan tietoisena munauksistani. Toisaalta pidän hyvin paljon sosiaalisista tilanteista, mutta toisaalta pelkään olevani muille vain rasite. Pakollisesti puhuteltava, mutta jota he oikeasti inhoavat ja ovat yököttyneitä kun tulevat lähelle.

Jos minun pitäisikin kehittää itsestäni joku vertauskuva, niin sanoisin olevani kuin taulu, joka on ihan ok:n näköinen kaukaa, kiinnostavakin kenties, mutta kun katsoja tulee lähemmäs, hän huomaa, että minut on tehty paskasta, liasta, mädästä ja verestä. Katsoja järkyttyy ja kavahtaa ällöttyneenä, katuen koskaan tulleensa lähemmäs. Tämän vuoksi olen pystyttäny tauluni eteen aidan, jotta katsojat pysyisivät oman etunsa nimissä tarpeeksi kaukana minusta. Jotkut harvat ovat saaneet ylittää tuon aidan ja luulen, että he ovat jo tottuneet karmivaan totuuteen minusta, mutta jos he jostain syystä lähtevät kauemmas, on minun vaikeaa päästää heitäkään uudestaan lähelle.

Jos kukaan kundi osoittaa kiinnostusta minua kohtaan, niin se todella herättää itseinhoni jo ennen kuin mitään ehtii edes tapahtua. He tulevat kutsumatta aidan yli, he lähestyvät kovaa vauhtia, eivätkä ole valmiita kohtaamaan minua. Olen tästä varma. Se saa minut vihaamaan itseäni jo valmiiksi, varmuuden vuoksi. He tulevat vain kauhistumaan ällöttävyyteni paljastuttua ja perääntyvät vauhdilla. Minut hylätään. Sitähän minä pelkään. Kuten isäni teki. Tai toinen vaihtoehto on, että he esittävät vain ystävällistä päästäkseen näkemään minut lähempää, jotta voivat vielä paremmin ilkkua minua kavereilleen. Kuten koulussa aikanaan tehtiin.

Näettekö nyt kuinka rikki minä olen? Ja vaikka tiedän tämän kaiken, en pysty muuttamaan sitä. Se vain on, ikuisesti. Minun totuuteni. Taulua ei voi puhdistaa, se on tehty liasta ja muusta. Jos sitä yrittää puhdistaa, se hajoaa ja katoaa kokonaan. Voi yrittää maalata sen päälle, mutta maali kuivuu ja varisee pois ja silloinkin kun pinta vielä näyttää hyvältä, mikään ei peitä mädäntyneen hajua.

En lupaa, että muut tekstini tulevat olemaan yhtä syvällisiä. Enkä lupaa päivittää usein. Olkoon tämä esittelyni olemattomalle yleisölleni. Nice to meet you :).