Koomailua

Tää päivä on taas menny sohvalla maatessa. Oon koukussa yhteen typerään peliin facebookissa ja pelaan sitä monta tuntia päivässä. Yritin katsoa telkkaristakin monta eri ohjelmaa, mutta en silti voinut lopettaa pelaamista, joten kaikki ohjelmat meni suurimmaksi osaksi ohi.

Matkalle lähtö ei taida edelleenkään toteutua, mutta muita olosuhteita en voi syyttää. Ne järjestyivät jo eli ainut este on oma vointi, joka on jälleen huonompi. Viiltelyä oli vähäsen tänään ja lenkillä jalka olikin sitten hivenen kipeä, joka puolestaa laukaisi uuden episodin kotiin tultuani. Yritin tunnistaa laukaisseet tekijät. Ensin ne olivat oli lähinnä yleinen ahdistuneisuus ja välinpitämättömyys ja toisella kertaa kipu ,joka toi sen ajatuksen ja halun takaisin. No, ainakaan en tällä hetkellä yritä saada itseäni hommattua sairaalaan verenhukan vuoksi. Onhan sekin jo edistystä, kai.

En menny eilen päivikseen kun muistin yhtäkkiä yöllä, että olisi pakko mennä aamulla sen erikoislääkärin määräämiin kontrolliverikokeisiin. Piti sitten kärvistellä syömättä loppuaika vaikka oli hirveä nälkä ja lopulta nukahdin sohvalle ja melkein nukuin ohi koko labraan menosta. Sen jälkeen piti vielä käydä viemässä koirakin kontrolliin ja sen tulokset olivat puhtaat eli tulehdus on parantunut :).

Piti kirjoitella jotain perhetaustastani, mutta haukottelen siihen malliin, että taidan jatkaa myöhemmin. Onhan se kellokin jo 4:15.

Päätös horjuu

Nyt voisin jatkaa tuota eilisen purkua tänne ja samalla kertoa jotain tästäkin päivästä. Eilen menin tapaamisen jälkeen päivikseen ja siellä oli lakosta johtuen käynyt kato. Meitä oli vain kolme + ohjaaja. Kiva päivä, joko tästä johtuen tai huolimatta, miten sen nyt ottaa. Pelattiin tietovisaa ja otettiin lunkisti. Keskusteluakin syntyi mm. koulukiusaamisesta. Kun pääsin kotiin, niin olin edelleen hyvässä mielentilassa ja arvatkaas mitä rupesin tekemään? Katsoin mahdollisia lentoja sille matkalle! Edelleen on hyvin todennäköistä, etten ole lähdössä muista olosuhteista johtuen, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle heräsi sentään halu lähteä. En varannut mitään, mutta tein jotain suunnitelmia ja kyselyitä siltä varalta, että kuitenkin lähden. En olisi ikinä uskonut, että muutan mieleni tällä tavalla - varsinainen tuuliviiri. Ehkä se kun tietää, ettei ole mikään pakko tehdä mitään, laukaisi suurimman osan stressistä.

Olen tänäänkin ollut hyvällä mielellä. Olin käymässä eräässä tapahtumassa ja sinne pääsy tuotti ikävästi ongelmia. On vaikeaa mennä bussilla reittiä, jota ei ole koskaan käyttänyt, vieraaseen paikkaan. Netissäkin oli väärä lähtöaika bussille, joten se meni juuri nenän edestä. Löysin sinne kuitenkin lopulta, vaikka myöhästyinkin harmillisesti alusta. Takaisinpäin pääsin onneksi autokyydillä. Huomennakin on tapahtumarikas päivä. Tarkoitus olisi mennä päivikseen, jos jaksan herätä, ja hoitaa joitain muitakin asioita.

Osastolle meno ei ainakaan juuri tällä hetkellä tunnu tarpeelliselta. Viiltelyäkään ei ole ollut muutamaan päivään. Kuitenkin jo pelkästään tuon toteaminen herättää halun uudestaan, joten kuivilla ei todellakaan olla. Painoni on ollut viimeaikoina jälleen laskussa, vaikka olenkin noudattanut lähinnä suklaadiettiä. Ymmärrän kuitenkin jotenkin laihtumisen, sillä en ole syönyt kovin suuria määriä. Ruokahalu ei siis ole läheskään sillä tasolla kuin läskilääkettä isolla annoksella syödessä oli. Ruoka ja syöminen eivät myöskään tällä hetkellä pyöri kokoaikaa mielessä, vaan syön lähinnä sen mukaan, mitä tekee mieli. Ei siis lähelläkään mitään syömähäiriöistä ajatusmaailmaa. Laihtuminen silti mietityttää aina kun tarkastelen kehoani. Tiedän kuitenkin olevani jo nyt kohtuullisen laiha. Jos muut huomauttelevat, että olen laiha, niin se tuntuu hyvältä. Kukaan ei onneksi ole sanonut minun olevan ruman laiha tai sairaalloisen laiha tms., enkä noita asioita olekaan. Taidan tällä hetkellä olla lievästi alipainoisen ylärajalla tai sitten normaalipainoisen alarajalla, en ole laskenut vähään aikaan.

Se mikä näissä pienissä nousuissa on huonoa on se, että tunnen aina olevani joku feikki, kun nostan tukia ja saan hoitoa masennuksen nimissä ja sitten en olekaan kokoaikaa masentunut. No, tässä tilanteessa eläisin jokatapauksessa jollakin tuella, joten onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä, onko se kuntoutustuki, työttömyyskorvaus vai toimeentulotuki. Enkä usko, että muutkaan masentuneet ovat ihan kokoaikaa masentuneita. Ainakaan päiviksen väki ei tunnu olevan. Miksi siis minunkaan pitäisi olla? Ja eikö se juuri ole hoidon tarkoitus, että masennukseni helpottaisi? Taustalla on varmaan myös edelleen hieman pelkoa hoidon loppumisesta, vaikka nyt sen jatkuminen onkin jo paljon vakaammalla pohjalla.

Kommenttinne olisivat edelleen hyvin toivottuja :).

Hoitajan tapaaminen

Heräsin tänään hyvin aikaisin hoitajan tapaamiseen. Mielestäni se oli hyvin antoisa ja tunsin yhteyteni häneen syvenevän. Hän omasta aloitteestaan myönsi, ettei alkumme ole ollut paras mahdollinen peruuntumisten myötä. Nyt sovittiinkin viikottaisia tapaamisia pitkälle eteenpäin. Hän kysyi tuoko se minulle turvaa ja kyllähän minä sen myönsin, että tuo. Hän myös sanoi jatkavansa kanssani kunnes pääsen sinne terapiaan. Tähän lupaukseen en kyllä luota ennen kuin kuulen kuinka pitkä se jono sinne on. Puhuttiin suurimmaksi osaksi itsetuhoisuudesta ja alettiin piirtämään syy-seuraus-tyyppistä kaaviota. Jatkan sitä kotona jahka jaksan ja vien sen seuraavaan tapaamiseemme. Mielenkiintoinen idea. Tarkoituksena olisi ainakin tunnistaa laukaisevat tekijät tätä kautta.

Puhuttiin myös uuden lääkityksen aloittamisesta ja sen aiheuttamista vaikeuksista. Sain kehuja sitkeydestäni jatkaa lääkitystä oireista huolimatta. Nehän ovatkin jo onneksi selkeästi helpottaneet. Esiin nousi myös vaikeuteni avautua päiviksen ohjaajalle asioistani ja kerroin siitä kuinka hän huusi meille retkellä. Hoitaja vaikutti tästä yllättyneeltä ja kyseli tarkemmin tilanteen synnystä. Kerroin myös ajatuksistani pyrkiä osastolle. Hän ehdotti, että koittaisimme ensin kuinka viikottaiset tapaamiset vaikuttaisivat olooni ja sen jälkeen voisi miettiä osastoa, jos tilanne ei ole parantunut. Suostuin tähän ja jos tilanne kärjistyy niin voin ottaa yhteyttä poliin tai tarvittaessa mennä suoraan päivystykseen. Vaikeaa tehdä se päätös, milloin on oikeasti saanut tarpeekseen, eikä yksinkertaisesti kestä enää, mutta eiköhän se piste jossain vaiheessa tule vastaan, jos on tullakseen ja kyllä sen silloin tietää.

Lisäksi puhuttiin tuosta matkasta, jolle oli tarkoitus lähteä. Kyyneleet kävivät jopa lähellä. En ole muistaakseni koskaan itkenyt yhdelläkään politapaamisella. No, en nytkään, mutta yllätyin itsekin voimakkaasta reaktiostani. Kerroin kuinka suuri pettymys peruuntuminen on ja kuinka huonoksi tunnen itseni sen vuoksi, etten saanut asioita järjestettyä. Sanoin kuitenkin matkan stressanneen minua todella paljon ja että oli helpotus edes harkita siitä luopumista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin pettymys. Sanoin, että saamani pahoitteluviestit muilta eivät tätä asiaa auta. Hän toi esille, että onhan niissä sekin puoli, että olen kaivattu ja haluttu vierailija - pidetty. Tuntui hyvältä kuulla se. Välillä sitä unohtaa niin herkästi asioiden positiiviset puolet ja keskittyy vain niihin negatiivisiin. Kerroin kuinka minulla olisi edelleenkin mahdollisuus lähteä, mutta vointini ei ole sen parempi. Hän sanoi, että on aikuisen ihmisen päätös puhaltaa peli poikki ja tunnistaa milloin omat voimavarat eivät riitä.

Kun lähdin tapaamisesta oli mieleni selvästi keventynyt. Mielialani oli parempi ja tunsin saaneeni asioihin uutta näkökulmaa. Tunsin saaneeni osakseni ymmärrystä. Sain purettua asioita edes osittain. Syyllistyin tapaamisessa pieneen liioitteluun paikoitellen, mutta kuten olen aikaisemmin sanonut - ylireagointi auttaa minua pääsemään asioista yli. Kun huomaa liioitelleensa, niin huomaa samalla, ettei se asia ollutkaan ihan niin kamala kuin siitä kertoessa ehkä ajatteli ja se menettää merkitystään. En usko, että liioittelen tahallani, paljon useammin syyllistyn vähättelyyn omista tunteistani puhuttaessa. Liioittelu tai vähättely, tilanteesta riippuen, aiheuttavat minulle usein jälkikäteen voimakastakin syyllisyyden tunnetta. Olen aina kokenut hyvin tärkeäksi olla mahdollisimman neutraali ja totuudenmukainen, mutta samalla joudun vahtaamaan omaa puhettani jatkuvasti, enkä pysty vain heittäytymään tarinan kerrontaan. Tästä piirteestä saatan olla pääsemässä pikkkuhiljaa eroon, mikä on mielestäni hyvä asia. Ehkä samalla karisee osa estyneisyydestäni.

Piti kirjoittaa muutakin, sillä tänään on tapahtunut paljon, mutta puhti loppui. Pakko päästä nukkumaan, joten jatkan huomenna. Ja kuten aina - kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Päätös alkaa muotoutua

Kokoajan vaikuttaa todennäköisemmältä, että en ole lähdössä reissuun. Olen pettynyt itseeni. Vielä olisi mahdollista tehdä tarvittavat järjestelyt, mutta kun jaksamiseni on edelleen samalla tasolla, en ole siinä uskossa, että tämä tulisi tapahtumaan. Juttelin asiasta äsken puhelimessä äidin kanssa ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. En olekaan itkenyt vähään aikaan. Äitikin sanoi, että ei kannata lähteä jos se ei tunnu kivalta. Minusta tuntuu, että tämä matka ottaa enemmän kuin antaa. Äiti sanoi, ettei sillä, etten joutuisi maksamaan matkasta ole sillä tavalla mitään merkitystä - tärkeämpää on se miltä minusta tuntuu. Itse mietin, että olen tyhmä, jos en lähde matkaan, kun en siitä joutuisi edes maksamaan. Ehkä joutuisin kuitenkin maksamaan voinnin huononemisena. Vointi taitaa kuitenkin olla huono päädyn sitten mihin tulokseen tahansa. Olenkin päätökseni jo melkein tehnyt. Tämä reissu taitaa jäädä väliin :/.