Päätös horjuu

Nyt voisin jatkaa tuota eilisen purkua tänne ja samalla kertoa jotain tästäkin päivästä. Eilen menin tapaamisen jälkeen päivikseen ja siellä oli lakosta johtuen käynyt kato. Meitä oli vain kolme + ohjaaja. Kiva päivä, joko tästä johtuen tai huolimatta, miten sen nyt ottaa. Pelattiin tietovisaa ja otettiin lunkisti. Keskusteluakin syntyi mm. koulukiusaamisesta. Kun pääsin kotiin, niin olin edelleen hyvässä mielentilassa ja arvatkaas mitä rupesin tekemään? Katsoin mahdollisia lentoja sille matkalle! Edelleen on hyvin todennäköistä, etten ole lähdössä muista olosuhteista johtuen, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle heräsi sentään halu lähteä. En varannut mitään, mutta tein jotain suunnitelmia ja kyselyitä siltä varalta, että kuitenkin lähden. En olisi ikinä uskonut, että muutan mieleni tällä tavalla - varsinainen tuuliviiri. Ehkä se kun tietää, ettei ole mikään pakko tehdä mitään, laukaisi suurimman osan stressistä.

Olen tänäänkin ollut hyvällä mielellä. Olin käymässä eräässä tapahtumassa ja sinne pääsy tuotti ikävästi ongelmia. On vaikeaa mennä bussilla reittiä, jota ei ole koskaan käyttänyt, vieraaseen paikkaan. Netissäkin oli väärä lähtöaika bussille, joten se meni juuri nenän edestä. Löysin sinne kuitenkin lopulta, vaikka myöhästyinkin harmillisesti alusta. Takaisinpäin pääsin onneksi autokyydillä. Huomennakin on tapahtumarikas päivä. Tarkoitus olisi mennä päivikseen, jos jaksan herätä, ja hoitaa joitain muitakin asioita.

Osastolle meno ei ainakaan juuri tällä hetkellä tunnu tarpeelliselta. Viiltelyäkään ei ole ollut muutamaan päivään. Kuitenkin jo pelkästään tuon toteaminen herättää halun uudestaan, joten kuivilla ei todellakaan olla. Painoni on ollut viimeaikoina jälleen laskussa, vaikka olenkin noudattanut lähinnä suklaadiettiä. Ymmärrän kuitenkin jotenkin laihtumisen, sillä en ole syönyt kovin suuria määriä. Ruokahalu ei siis ole läheskään sillä tasolla kuin läskilääkettä isolla annoksella syödessä oli. Ruoka ja syöminen eivät myöskään tällä hetkellä pyöri kokoaikaa mielessä, vaan syön lähinnä sen mukaan, mitä tekee mieli. Ei siis lähelläkään mitään syömähäiriöistä ajatusmaailmaa. Laihtuminen silti mietityttää aina kun tarkastelen kehoani. Tiedän kuitenkin olevani jo nyt kohtuullisen laiha. Jos muut huomauttelevat, että olen laiha, niin se tuntuu hyvältä. Kukaan ei onneksi ole sanonut minun olevan ruman laiha tai sairaalloisen laiha tms., enkä noita asioita olekaan. Taidan tällä hetkellä olla lievästi alipainoisen ylärajalla tai sitten normaalipainoisen alarajalla, en ole laskenut vähään aikaan.

Se mikä näissä pienissä nousuissa on huonoa on se, että tunnen aina olevani joku feikki, kun nostan tukia ja saan hoitoa masennuksen nimissä ja sitten en olekaan kokoaikaa masentunut. No, tässä tilanteessa eläisin jokatapauksessa jollakin tuella, joten onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä, onko se kuntoutustuki, työttömyyskorvaus vai toimeentulotuki. Enkä usko, että muutkaan masentuneet ovat ihan kokoaikaa masentuneita. Ainakaan päiviksen väki ei tunnu olevan. Miksi siis minunkaan pitäisi olla? Ja eikö se juuri ole hoidon tarkoitus, että masennukseni helpottaisi? Taustalla on varmaan myös edelleen hieman pelkoa hoidon loppumisesta, vaikka nyt sen jatkuminen onkin jo paljon vakaammalla pohjalla.

Kommenttinne olisivat edelleen hyvin toivottuja :).