Ensimmäinen kertani

Kun asiat menevät pahasti pieleen. Kun hyvä muuttuukin hetkessä pahaksi. Kun suhde loppuu ennen kuin se ehtii edes alkaa. Kerron nyt teille mitä tapahtui 3.4. kun se mies tuli luokseni käymään.

Aluksi pelattiin ja juteltiin kunnes hän kehotti minua siirtymään makuuhuoneen puolelle. Sanoin hänelle etten ole vielä valmis, mutta menin silti perässä. Hän kaataa minut sänkyyn ja alkaa riisumaan minua. Hän kehuu ulkonäköäni ja hivelee vartaloani. Hän suutelee rintojani. Hyi kuinka muistikuva tuosta saakin minut nyt voimaan pahoin. Hän riisuu minut kokonaan alasti ja kysyy meneekö laittamaan kondomin. Vastaan etten oikein tiedä, mutta hän tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi. Hän tulee makaamaan päälleni ja yrittää tulla sisääni. Huudan kivusta. Hän vain intoutuu ja viimein ilmeisesti uskoo, että olen neitsyt. Hän... Nyt tullaan siihen kohtaan jota minun on vaikea kertoa. Hyvin vaikea.

Hän yrittää edelleen tulla sisääni välillä voimakkaammin, jolloin huudan täysiä, välillä pienemmällä voimalla, jolloin vain vaikeroin. Tiesin kyllä, että se tulisi sattumaan, mutta en ollut varautunut tähän. Pyydän häntä lopettamaan. Hän vain toteaa, että sen kuuluukin sattua. Huudan. Pyydän häntä uudelleen lopettamaan. Hän lopettaa hetkeksi ja sanoo, että se tulee aina sattumaan näin paljon ja että enkö mielummin käy sitä läpi nyt kuin myöhemmin. Tämän sanottuaan hän jatkaa. Huudan ja käsken häntä monta kertaa lopettamaan. Hän pitää jälleen pienen tauon ja sanoo, että sen kuuluukin sattua ja että jatkossa tulen rukoilemaan häneltä seksiä. Hän jatkaa ja työntää kovaa. Huudan täysiä. Tuntuu kuin joku olisi työntämässä hehkuvaa rautaa sisälleni. Huudan. Kipu on enemmän kuin mitä voin kestää. Alan mennä paniikkiin. Hän ei lopeta vaikka käsken. Mitä minä teen? Hän on minua vahvempi. Täytyykö minun todella ryhtyä väkivaltaiseksi, että saisin hänet lopettamaan? Huudan. Rukoilen häntä lopettamaan. Hän pysähtyy ja siirtyy pois päältäni. Hän selittää kuinka sen kuuluu sattua yhtä paljon kuin lasten saaminen ja minä vastaan että ei kuulu. Hän haluaisi edelleen jatkaa ja yllyttää minua suostumaan. Panikoiden ja ylösnousua suunnitellen kieltäydyn voimakkaasti. Hän uskoo viimein eikä yritä enää. Makaamme molemmat vierekkäin sängyllä hiljaisuudessa. Se miten tämän jälkeen käyttäydyin kaduttaa minua. Olin ilmeisesti shokissa. En voinut käsittää, mitä oli juuri tapahtunut. Hän kysyy minulta itkenkö. Vastaan että en. Pyydän anteeksi (?!?). Hän sanoo ettei ole mitään anteeksipyydettävää.

 Karkasin sängystä röökin verukkeella pukemaan ja parvekkeelle. Sen jälkeen toivoin vain, että hän lähtisi pian. Menin jostain syystä vielä istumaan hänen syliinsä. Teko joka saa minut niin vihaiseksi itselleni tällä hetkellä. Sanoin hänelle että hänen pitää lopettaa kun sanon. Hän väittää niin tehneensäkin. Sanon, että pyysin häntä monta kertaa lopettamaan. Hän sanoo ettei ehkä kuullut minua. Pian tämän jälkeen hän ilmoittaa, että hänen pitää lähteä töihin. Sanon, että tulen saattamaan hänet junalle (?!?). Juna-asemalla suutelemme vielä hyvästiksi ja sanomme molemmat soittelevamme (??!??!?).

Menen kotiin ja alan ahdistua. Alan ahdistua yhä enemmän ja enemmän. Kirjoitan chattiin, että tunnen oloni jotenkin traumatisoituneeksi. Juttelen netissä erään päivisläisen kanssa tapahtuneesta. Hän kauhistuu ja puhuu poliisista. En ole menossa poliiseille juttelemaan. Alan itkeä. Soitan terapeutille. En pysty kovinkaan tarkasti kertomaan, mitä tapahtui. Puhelu helpottaa oloani. Illalla minun on vaikea mennä nukkumaan siihen sänkyyn jossa se tapahtui.

En aio olla enää yhteydessä tähän mieheen. Aluksi en osannut vielä päättää, että tapaanko häntä vielä. Hän vaikutti muuten niin mukavalta. Minun oli vaikea päättää, että annanko hänelle anteeksi tapahtuneen vai en. Nyt olen päätökseni tehnyt. En ole antamassa anteeksi. Tällä hetkellä olen vain täynä raivoa häntä ja itseäni kohtaan. Itseäni kohtaan siitä syystä, miten käyttäydyin tapahtuman jälkeen. Miten en pitänyt puoliani ja leikin kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut. Tosiasiassa hän traumatisoi minut. Se oli ensimmäinen kertani ja tiedän, ettei se yleensä olekaan kovin hyvältä tuntuva tapahtuma, mutten silti osannut odottaa mitään tällaista. Kestämätöntä kipua ja miestä, joka ei lopeta. Mietin, että jos osamme olisi vaihdettu, niin olisinko voinut toimia samoin kuin hän. En olisi. En olisi voinut tuottaa toiselle sellaista tuskaa oman mielihyväni tähden, enkä varsinkaan olisi voinut jatkaa, kun toinen ei selkeästikään enää sitä halunnut. En vain olisi pystynyt siihen. En varmaan halua seksiä enää ikinä.

Toivon, ettei tämä tapahtuma saisi minua sortumaan itsetuhoisuuteen, mutta kovasti olen siihen suuntaan kallistumassa. Yritän parhaani mukaan vastustaa, mutta tunnen oloni edelleen niin likaiseksi, häväistyksi, ahdistuneeksi ja vihaiseksi etten oikein tiedä, miten kestän.

Valitusta fysioterapiasta

Siiryin nyt omalle kämpälle tuolta äidin luota kun täältä käsin on paljon helpompaa käydä siinä koulussa ensi viikolla. Koirat on tietty mukana. Nyt ollaankin lähinnä sit kolmistaan tuleva viikko. Vähän orpo olo täällä yksinäisessä hiljaisuudessa, mutta kai tähän kohta taas tottuu. Huomenna saan kuitenkin seuraa kun se mies jonka kanssa kävin kahvilla tulee käymään. Meillä tuntuu kyllä synkkaavan tosi hyvin yhteen. Viimeksi juteltiin ihan nonstoppina koko tapaamisen ajan. Nyt tällä kertaa vuokrataan varmaan leffa ja käydään markkinoita ihmettelemässä. Odotan huomista innolla.

Oon vähän miettiny sitä, että pelkäänkö mä todellakin ilmaista negatiivisia tunteita muille ja pienen seuraamisjakson jälkeen musta kyllä tuntuu, että en sittenkään pelkää sitä. Oon sanonu ihmisistä negatiivisia asioita ilman, että kukaan muu on sitä alottanu ja oon ollu vihanen vähän turhistakin syistä. Fysioterapeutin tapaamisesta hermostuin aika lailla kun tuntu että mut pakotetaan käymään siellä, vaikken haluaisikaan ja että siellä vaan tehdään sellasia harjotuksia, joista tiedän jo etukäteen, että tulee vaan huono olo. Sen fysioterapian ois tarkotus auttaa mua rentoutumaan, jottei mulle tulis niin paljon noita oireita mistä viimeksikin puhuin, mut kokemuksesta tiiän, että rentoutumisharjotukset (varsinkin keholliset sellaiset) vaan pahentaa mun oloa. Oli sit kiva kuunnella siellä fyssarilla kuinka me tullaan tekemään just niitä kehollisia harjotuksia, mitäs muutakaan. Ja muutenkin se fyssari tuli jotenkin iholle kun se kyseli kaikkea muutakin mun elämästä. Asioita, mitkä ei mun mielestä sille mitenkään edes kuulu. Ja siis se tapa jolla se puhu mulle oli oikeen kunnon sellanen "no voi" ja "vai niin" lässynlää tyyli jota suuresti inhoan. Hyi *puistatus*.

Soitin sit kohtuullisen vihasena terpalle, että miks musta tuntuu siltä, että mut on ajettu nurkkaan tän asian kanssa, koska toki voin kieltäytyä menemästä sinne, mutta sit pelkäsin saavani hoitovastasen leiman. No terppa sit vakuutti, että voin ihan hyvin olla menemättä sinne, ilman että saan mitään hoitovastasta leimaa otsaan. No sovittiin sit, että käyn vielä ens kerralla siellä ja teen sit sen käynnin perusteella päätöksen, että jatkanko siellä käyntiä vai en. Mulla on muutenkin niin paljon jo noita menoja kun on palveluohjaus kerran viikossa, terapia kahesti viikossa ja harkat kahtena päivänä, niin etten välttämättä haluu siihen enää lisää mitään joka viikkosta menoa. Halusin jonain päivänä ehtiä olemaan päiviksessäkin ihan täyden päivän, enkä sillain että tuun aina myöhässä tai joudun lähtemään aikasemmin. Muutenkin kun mun uskomus ton fysioterapian hyödyllisyydestä mun oireiden kanssa on lähellä nollaa, niin odotan noita käyntejä yhtä innolla kuin hammaslääkäriä.