Syöksykierteessä

Olin yötä äidin luona. En jaksanut harkkojen jälkeen lähteä takaisin kämpille, vaikka kannettava jäikin sinne ja valotkin päälle. Olen hyvin riippuvainen koneestani. Tunnen oloni hyvin orvoksi ilman sitä. Käytänhän muutenkin melkein kaiken valveillaoloaikana koneella. No, on täällä äidin luonakin kone, joten voin silti kirjoittaa. Tämä kirjoitusinnostus on kestänyt vasta hyvin vähän aikaa. Olen kyllä pitkään halunnut ilmaista itseäni kirjallisesti, mutten ole tiennyt minne. Nyt minulla on tämä blogi ja toivon tänne joskus eksyvän jonkun lukijankin.

Tuntuu kuin olisin hitaassa syöksylaskussa. Hidastettuna näen kuinka koneeni kiertää ympyrän toisensa jälkeen, lähestyen kokoajan maan pintaa, enkä tee mitään estääkseni sitä. Olen saanut paljonkin neuvoja siitä, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni elämäni takaisin raiteilleen, mutta tällä hetkellä tunnun sanovan kaikelle ei. En syö kunnolla. En nuku säännöllisesti. En syö lääkkeitäni kuten ne on minulle määrätty. Olen miettinyt iltalääkkeeni uudelleen aloitusta, mutten ole pystynyt siihen. Lääke tuntuu sanovan minulle: syö minut, niin teen sinusta läskin zombin. Tulee mieleen se kohtaus Liisa Ihmemaasta, jossa pöydällä on pullo, jossa lukee Drink me ja leivos, jossa lukee Eat me. Toinen tekee isoksi, toinen pieneksi. Minun lääkkeessäni lukee Eat me ja se tekee lihavaksi ja väsyneeksi. Ei kiitos. En ole myöskään soittanut psykilleni, enkä ole mennyt päiväkeskukseen. Kaikista näistä asioista minulle on sanottu. Kaikki neuvot olen sivuuttanut. Tekisi mieli pyytää joku ravistelemaan ja huutamaan "Herää idiootti! Tee niin kuin sinulle neuvotaan!" Tai oikeastaan varmaan toivoisin, että joku reagoisi siihen, etten toimi niin kuin minun kuuluisi. Minulle sanotaan, että yritä, ja kun myöhemmin kysytään, että teitkö, niin vastaan ei ja asia jää siihen. Minulle se kertoo välinpitämättömyydestä. Jälleen kerran huolestuminen on minulle välittämistä.


Painoni on minulle todella suuri pakkomielle tällä hetkellä. Olen laihtunut 5 päivässä 3kg. Samalla olen tästä erittäin iloinen ja samalla huolissani siitä, mihin tämä johtaa. Haluaisin pudottaa vielä 4kg lisää. Kaiken sen, mitä lääkityksen myötä olen lihonnut. Silti tiedä, ettei tällainen painonlasku ole terveellistä ja mietin, että jos pääsen tavoitteeseeni, niin pystynkö lopettamaan siihen. Luultavasti en edes pääse siihen, koska minusta ei ole anorektikoksi pidemmän päälle. Kaivasin saksetkin esiin jos en olisi luvannut, että puhun jollekin aina ennen kuin teen sen. En tiedä ketään jolle voisin silloin puhua, joten en voi ottaa saksiakaan esiin. Nurinkurista, mutta toistaiseksi toimivaa.

Olen miettinyt osastoakin. Auttaisiko sinne meneminen? Siellä olisi pakko syödä, nukkua ja syödä lääkkeensä. Paitsi että edellisen kokemukseni perusteella siellä olisi ainoastaan pakko syödä lääkkeensä, eikä kukaan edes huomaisi, jos et syö kunnolla tai nuku. Mietin, että jos pääsisin osastolle, niin olisinko siellä kiltti tyttö ja yrittäisi noudattaa heidän neuvojaan viimeiseen asti? Vai jatkaisinko siellä tätä alkanutta kapinaani voimakkaampana yrittäen välttää syömistä, nukkua milloin huvittaa ja kadota lääkkeiden oton aikaan? Ja jos jatkaisin kapinaani, niin mihin se taas johtaisi? Pakottaisiko kukaan loppujen lopuksi minut suostumaan, tai yrittäisikö kukaan edes taivutella? Vai oltaisiinko sielläkin asenteella: tee mitä lystäät, sama se meille on. Kotiutettaisiinko minut taas ihan liian aikaisin?


Käytökseni on idioottimaista, mutta jatkan sitä siitä huolimatta. Olen kuin lapsi, joka tahallaan hankkiutuu pulaan, ja katsoo tuleeko kukaan auttamaan. Vihaan sellaisia. Itseviha ei kuitenkaan auta minua pois tästä sotkusta. Se vain pahentaa sitä. Haukun itseni lyttyyn käytöksestäni ja rankaisen itseäni itsetuhoisuudella. Erittäin järkevää. Mietin todella, että selviänkö tästä syöksykierteestä itse pois?