Hirveä ilta

Eilen ehdin kirjoittaa lyhyen postauksen viikonlopusta ennen junalle lähtöä, joten en palaa siihen enää. Ilta tämän jälkeen muuttuikin todella kauheaksi. Matka junalta kotiin on vain 500m, mutta jouduin pysähtymään kolme kertaa sen aikana. Viimeisellä kerralla menin kyykkyyn maahan, pistin silmät kiinni ja huojuin uhkaavasti. Kukaan ei onneksi ollut liikkeellä samalla tiellä ja tullut kyselemään vointia. Kotiin oli matkaa enää 50m, jotka pääsin laahustamaan viimeisillä voimillani.

Ovella en meinannut saada ovea auki. Se on sen verran tiukka, että sitä pitää nykäistä. Yritin pari kertaa, kunnes viimein onnistuin. Hissin luona lyyhistyin istumaan lattialle. That's a first. Pääsin kuitenkin vielä nousemaan hetken jälkeen. Pääsin kämpän ovelle, suljin sen takani ja lyyhistyin hitaasti oveen nojaten lattialle makaamaan. Siinä minä sitten makasin, kuin halvaantuneena, takki päällä pimeässä asunnossa. Toinen käsi oli jäänyt epämukavaan asentoon, mutta en kyennyt liikuttamaan sitä. En kyennyt liikuttamaan edes sormiani. Voitte kuvitella kuinka siinä tilanteessa on todella jumissa. Koira tuli nuolemaan kättä ja kun en reagoinut se tuli seisomaan rintakehän päälle, lipaisi huulia ja lähti vinkuen pois. Ihana. Se oli selvästi huolissaan.

Jonkun ajan päästä kokosin jälleen voimani ja sain siirrettyä kättäni. Hetken päästä tästä se alkoi. Se, jota olin osannut jo odottaa ja pelätä. Vapina, kouristelu, nykiminen, mitä se nyt milloinkin on. Voisin kuvitella, että näytin siltä, kuin joku olisi antanut minulle voimakkaan sähköiskun 2-5s välein. Kädet hakkasivat kylkiin tai maahan, kyynerpää lattiaan, pää yritti nytkähtää taakse, mutta koska makasin lattialla, nousi rintakehä vain ylös. Uudestaan ja uudestaan. Kun jossain vaiheessa käännyin kyljelleni siirtyi nykiminen pääasiassa jalkoihin. Minulla oli kengät jalassa, joten säälin kyllä naapureitani kun jalat hakkasivat lattiaan. Se kuului varmasti paremmin kuin käsien hakkaaminen. Välillä nykiminen vaihtui tasaisempaan vapinaan, välillä lihasten pidempään jännitystilaan. Koko tänä aikana tiesin, että auttavat lääkkeet sijaitsevat vierelläni laukun taskussa. Minulla ei vain ollut voimia alkaa kaivaa niitä esiin. Lopulta sain pimeässä hamuttua oikean lätkän ja vesipullon. Että voi yhden korkin avaaminen olla vaikeaa! Onnistui sekin lopulta ja nappi suuhun. Olisin ottanut toisenkin, mutta se oli lätkän viimeinen. Ajattelin, että kyllä sekin varmaan riittää ja yleensä aikakin auttaa.

Jalat jatkoivat hakkaamistaan ja minä mietin läpi puhelinlistaani, että olisiko ketään jolle soittaa. Onhan siellä montakin nimeä, mutta ei ketään, jonka haluaisin moisella episodilla säikäyttää. Ei paras kaveri, ei äiti, ei kukaan päiväkeskuksesta. Mietin jopa kriisipuhelinta, mutta loppujen lopuksi sekään ei tuntunut hyvältä. Mitä sieltä muka voitaisiin sanoa? Ja kyllä, mietin myös hätäkeskukseen soittamista. Kävin mielessäni asian läpi. Ensin ambulanssimiehet tulisivat pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. En saisi avattua heille ovea. Mitäs sitten? Ehkä, _ehkä_ olisin kuitenkin saanut noustua sen verran, että saan oven auki. No sitten lanssilla päivystykseen. Vihaamaani päivystykseen. Lisää ikuisuusodottelua, 10mg diapamia, lisää odottelua ja huonoa kohtelua. En voi kuvitella, että kukaan sieltä ilahtuisi minun näkemisestäni. Olen saanut siellä niin paljon paskaa niskaani, että halua enää ikinä kokea vastaavaa. Sen jälkeen joko kotiin tai psykin arviointiin. Osasto vai kotiin? Ja mietin osastoa. En saisi itse päättää lääkkeistäni, olisin siellä säilössä pari päivää ja mitäs sitten? Kotiin. Okei osastolla saisin levätä ja saisin puhua. Oikeastaan kaipasinkin sinne, mutta sitten meitin myös sitä, että pitäisi soittaa äidille ja kertoa, että täällä sitä taas ollaan, haepas koirat hoitoon. Ja tämä heti sen jälkeen kun olen ollut äidin luona pari päivää, sanomatta mitään, että voin taas huonommin. En vain voisi tehdä sitä äidille, ellei ole ihan pakko.

Kun olin tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole ketään jolle haluaisin soittaa, tapahtui jotain hyvin erikoista. Minä aloin itkeä, parkua suureen ääneen. Sillä hetkellä nykiminenkin loppui. Väitän ja vannon, että tämä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että parkuminen vaatii lihastyötä, sillä vapina ja muut tulevat esille vain kun olen levossa. No, parkuminen kuitenkin vapautti minut myös halvaantumisestani ja kykenin nousemaan istumaan. Sitten sitä itkettiin, itkettiin ja itkettiin. Pienen tauon toi se, kun oli pakko vastata äidin puhelinsoittoon, koska se oli jo kolmas soittoyritys. Ääneni kuulosti ihan kauhealta, mutta sanoin torkkuneeni sohvalla, joten se taisi mennä väsymyksenä läpi. Vaikka äiti nykyään tietää tilanteeni ja on nähnytkin minut tosi tosi huonossa kunnossa, niin en edelleenkään halua häntä huolestuttaa voinnillani.

Puhelun jälkeen parkuminen alkoi uudestaan. Aloin olla jo epätoivoinen, ettei se lopu koskaan. Halusin vain nukahtaa. Otin unilääkkeen ja se taisi auttaa, koska pian sen jälkeen sain viimein koottua itseni, nousin ylös ja laahustin ensin ruokkimaan koirat ja sen jälkeen suoraan sänkyyn, jossa uni vapautti minut samantien. Hirveä ilta, jollaista ei ole muistaakseni ollut sitten osaston. Kunpa vain tietäisin, että johtuuko tämä siitä, että lopetin iltalääkkeeni, vai olisiko tämä ollut edessä muutenkin.

Aamulla avustaja soitti. Hän on taas töissä. Sovimme tapaamisen ja puhelu oli jo melkein loppu kun päätin kertoa eilisillasta. En tiedä oliko siitä mitään apua, mutta tulipahan kerrottua. Hän kysyi, että koenko voivani puhua hoitajalleni. No, kyllä minä voin, mutta en usko, että voisin soittaa hänelle erikseen asiasta ja tapaamme vasta viikon päästä. Sain myös kannustusta mennä päivikseen. Enpä tiedä. Ja sitten ehkä major virhe: kerroin muuttaneeni iltalääkitystäni. No, nyt on sitten pakko soittaa psykille. Yritän huomenna puhelinajalla. Pelottaa. Jostain syystä on todella todella vaikeaa sanoa syyksi lihoaminen. Hyvät uutiset: olen laihtunut viikonlopun aikana 2kg! Jes!