In Treatment

Muistatteko kun TV1 näytti sarjan nimeltä In Treatment tai Terapiassa, kuten se oli suomeksi nimetty? Minä muistan. Se oli lempisarjani ja petyin pahasti, jos missasin jonkun jakson. Kun sarja päättyi menin netistä katsomaan siihen liittyneitä videoita ja pian minulle selvisi, että sarjaan oli tehty toinenkin kausi. Olen odottanut ja odottanut, että se näytettäisiin Suomessa, mutta turhaan. Viimein turhauduin ja hankin sen koneelleni. Oi miten ihanaa oli uppoutua taas virtuaaliselle terapiasohvalle ja verrata omaa elämäänsä sarjan potilaiden elämään. Kuinka kaipaankaan oikeaan psykoterapiaan. Silti, minun on ollut mahdollista etsiä itselleni terapeutti jo yli vuoden ajan, mutta en ole tehnyt paljoakaan asian eteen.

Miksi? Koska en ansaitse sitä. Koska olen laiska, enkä jaksa nähdä vaivaa. Koska aina tuntuu olevan tärkeämpiäkin asioita tehtävänä. Muiden asioita. Minä itse tulen vasta niiden jälkeen, vaikka todellisuudessa annan itselleni melkein kaiken aikani. Aikaa minulla onkin, energiasta sen sijaan on huutava pula. Ja kenties yksi suurimmista syistä on se, että minua pelottaa tehdä niin suuri päätös, joka luultavasti vaikuttaa koko loppuelämääni. Heh, minun on vaikea valita itselleni edes kenkiä, miten pystyn tekemään niinkin suuren päätöksen kuin terapeutin valinta? Pelottavaa. Mitä jos valitsen väärin ja huomaan sen vasta kun olen jo hukannut kallista kelan tukemaa aikaa hänen kanssaan? Rahasta puhumattakaan. Mutta raha ei oikeastaan huolettaisi minua niinkään, ellen tietäisi, että minulla tulee olemaan tiukkaa terapian kanssa. Äiti on kyllä luvannut maksaa sen, mitä en itse pysty, mutta tiedän, että hänelläkin on tiukkaa. Minun pitäisi siis tehdä päätös sen mukaan, missä tämä tuleva terapeutti pitää toimistoaan, paljonko hän veloittaa ja miten meidän kemiamme kohtaavat. Hirveän vaikeaa!

Siksi onkin paljon helpompaa tyytyä siihen, mitä saa psyk.polilta, vaikken olekaan siihen hoitoon tyytyväinen. Miten voisin olla kun vanha hoitajani on tehnyt katoamistempun, enkä luultavasti näe häntä enää ollenkaan? Hän perui ensin syksyllä yhden tapaamisen, sitten seuraavan. Hän soitti kyllä ennen joulua hyvin pikaisesti, mutta miten minä muka siinä olisin voinut mistään avautua? Koko puhelu kesti varmaan korkeintaan 10 min. Tämän jälkeen hän perui vielä tulevankin tapaamisemme. Nice. Kivasti tehty hylkäämispelkoiselle, jolla on jo valmiiksi paljon varautuneisuutta hoitohenkilöstöä kohtaan, koska hoitotaho on vaihtunut niin monta kertaa.

Tapasin uuden hoitajani toissapäivänä. Hän vaikutti ihan mukavalta, ehkä hivenen ylipositiiviselta, mutta asiantuntevalta. Yritän puhua hänelle sisimmästäni, mutta minulle on oikeastaan sanottu, että hoitosuhteeni lakkautetaan kesään mennessä, joten eipä tässä paljoa armonaikaa ole. Lisäksi luulen hänenkin yrittävän tarjota minulle tapaamisia vain joka toinen viikko. Ainakin hän vihjaili siihen suuntaan. Great. Syksyllä kyllä sanottiin, että ne potilaat jotka saavat edes jatkaa keväälle, tulevat saamaan tiivistä hoitoa. Hah! Mental note - älä usko psyk.polin henkilöstöltä saamiasi vakuutuksia. Kuinka monta kertaa olenkaan odottanut puhelua tai korvaavaa aikaa, saamatta yhtikäs mitään.

Lisäksi luonani on käynyt kerran viikossa kunnan eräänlainen arjen tukihenkilö. Kutsuttakoon häntä vaikka avustajaksi. Hän auttaa minua paperihommissa ja siivoamisessa yms. Mutta hänkin on perunut tapamisemme monta kertaa. Kesällä hän oli pitkään poissa, syksyllä noin kuukauden poissa ja muitakin yksittäisiä perumisia on kertynyt, kuten tälläkin viikolla, enkä tiedä, milloin hänkään tulee takaisin. Ymmärrän, ettei sairastumisille voi mitään ja tämä koskee myös hoitajaani, mutta onko sen pakko tarkoittaa epämääräisiä katoamisia ilman tietoa tulevasta? Ihan kuin minua yritettäisiin siedättää peruuntumisiin ja hylkäyksiin. No, voin suoraan kertoa, että olen jo tottunut, mutta en siedättynyt. Luulen, että jokainen peruminen siirtää minua hieman etäämmälle ja syvän, luottavaisen suhteen kehittäminen tulee kokoajan vaikeammaksi. Siinäpä onkin työsarkaa tulevalle terpalleni - tehdä tekemättömäksi edes osa syntyneestä tuhosta. Mutta onko se oikeastaan reilua puhua tuhosta? Enkö minä ollut samanlainen jo alunalkaenkin. Muistellaampas.


Kun hain ensimmäistä kertaa apua tilanteeseeni tein sen äärimmäisestä pakosta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut enää rahaa elää. Perheeni ei tiennyt mitään tilanteestani, vaikka äidin oli kyllä pakko aavistaa jotain, sillä asuin kotona ja häne oli pakko nähdä, etten enää mennyt yliopistolle juuri koskaan. Lähinnä jos menin sinne, menin häntä pakoon tai surffaamaan koneilla netissä. Mutta siis, olin tullut umpikujaan ja järkeilin, että minulla on kolme paikkaa jonne mennä: työvoimatoimisto, sosiaalitoimisto tai lääkäri. Arvasin oikein hyvin, että täytän masennuksen kriteerit, joten valitsin lääkärin ja masennus diagnoosin minä sainkin. Pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla avatumaan jollekin ongelmistani. Sain hoitajalta neuvon muuttaa pois kotoa, joten teinkin juuri niin. Todella suuri askel minulle! Sain keskusteluapua psyk.sh:lta harvakseltaan, kunnes minut siirrettiin psyk.polin asiakkaaksi, kuten siellä oli tapana tehdä.

Harmikseni vain olin ollut jonossa vanhan kotikuntani psyk.polille, joten olin tavallaan heti väärässä paikassa. He olivat kuitenkin ymmärtäväisiä ja antoivat minun käydä siellä puolivuotta. En vain ymmärrä, mikseivät he laittaneet minua heti jonoon oman kuntani polille? Ehkä he luulivat saavansa minut kuntoon siinä ajassa (epäuskoinen naurahdus). No, sain siis olla siellä puolivuotta, jona aikana sain ehkä tähänasti parasta hoitoa. Sain nähdä psykologia, jolla oli kokemusta ja asiantuntemusta. Okei, olin aluksi hyvinkin varautunut, enkä oikeastaan uskaltanut avautua hänelle kunnolla kuin vasta ihan lopussa. Muistan vieläkin joitain keskustelunpätkiä ja sattumuksia hänen luotaan. Pidin hänestä ja kaipasin häntä kun hän lähti.

Jäin melkein kokonaan yksin noin kolmeksi kuukaudeksi. Aloin satuttaa itseäni. Aika pahastikin itseasiassa ja vielä pahemmin kun minut kirjoitettiin polilta kokonaan ulos, enkä ollut vielä päässyt sisään uudelle polille. Hieno tapa aloittaa uusi hoitosuhde. Kerroin sentään vanhalla polilla, mitä olin alkanut tekemään, mutta en kuinka pahasti, tai siis näytin kyllä haavaani, mutta psykiatri ei ymmärtänyt, ettei se ollut niinkään iso, kuin syvä. Hän (luultavasti tahattomasti) vähätteli asiaa jo puhelimessa. Muistan kuinka kerroin hänelle asiasta todella pitkään asiaa alustettuani ja hänen vastauksensa oli, että hän luuli minun aikovan kertoa hänelle jotain todella pahaa, jota olin tehnyt. Tämä jäi mieleeni vahvasti ajatuksena: älä vaivaa hoitohenkilökuntaa ylimääräisillä yhteydenotoilla, ellet ole tehnyt jotain todella pahaa. Huono ajatus saada päähänsä ja se on sielä vieläkin. Olenko tarpeeksi pahassa kunnossa ottaakseni yhteyttä, että minut otetaan tosissaan ja että tekoni näyttävät, että olen oikeasti avun tarpeessa.

En missään nimessä halua syyttää vanhaa psykiatriani. Ei ollut hänen syynsä, etten minä päässyt näkemään juuri ketään niitä kolmena kuukautena. Itseasiassa hän antoi minulle itse ajan joulun jälkeen kun olin soittanut, etten ihan jäisi yksin. Ja minä pidin hänestä todella paljon. Hän oli helposti lähestyttävä ja pystyin kertomaan hänelle pienetkin huoleni. Toinen asia, minkä hän sanoi, oli, että hyvä kun kerroin, että olin alkanut tekemään itselleni sellaista. Hän otti sen myötä myös yhteyttä uuteen poliin ja pääsin aikaisemmin sinne sisälle. No, tässä välissä olin kuitenkin päättänyt, että seuraavalla kerralla haavani on oikeasti jonkun näköinen. Huh, kun ajattelen sitä aikaa. Päässäni pyöri jatkuvasti "Ei se näytä vielä miltään, pitää tehdä enemmän tuhoa." Sain kunnon tulehduksenkin aikaiseksi ja minun oli mentävä terveyskeskukseen näyttämään jalkaa (todellakin oli mentävä!). Tämä oli ennen kuin pääsin uudelle polille ja olin pettynyt kun turvotus laski, eikä jalka enää näyttänyt "miltään". Niinpä jatkoin aloittamaani tuhoa. Kun viimein pääsin polille sisään, olin mielestäni tehnyt edes jotain tuhoa ja sainkin aikaiseksi reaktion "tämä saattaa vaatia ihonsiirrettä". Olin salaa tyytyväinen. Halusin kai sanoa "Katsokaa nyt, mitä te saitte minut tekemään" Huh, huh, mitä paskaa, mutta sama ajatus on vieläkin päässäni ja se osaltaan ohjasi tekemisiäni taas tänä jouluna, kun minut oli hylätty hoitotahon osalta.

Nonii, mihin jäinkään? Niin siis pääsin vihdoin sisään nykyiselle polilleni ja aloin näkemään vanhaa hoitajaani (joka siis ei viittaa hänen ikäänsä ;)). Hän sai minut aika usein turhautumaan ja oikeastaan raivon partaalle, mutta kotona, ei hänen luonaan. En saanut häneltä, mitä kaipasin eli edes yritystä kaivautua syvälle sisimpääni. Sen sijaan puhuimme usein siitä, kuinka paljon syön, nukun, ja kuinka usein peseydyn. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä muistiani värittää tällä hetkellä tuntemani viha häntä kohtaan katoamisen takia, sillä oli meillä paljon hyviäkin oivalluksia. En vain muista niitä nyt ;P. Okei, hän kannusti minua jatkuvasti puhumaan tilanteestani äidilleni, joka siis oli vieläkin täysin pimennossa. Ja kyllä hoitaja sai minut välillä tuntemaan, että hän oli aidosti huolissaan minusta ja välitti. Jostain syystä olen yhdistänyt huolestumisen välittämiseen hyvin vahvasti. Poikkeuksena perheenjäsenet. Heidän huoltaan en halua ikinä osakseni, varsinkaan äidin.

Kesätauolla aloin mennä nopeasti alamäkeä, mutta en pelkästään psyykkisesti, vaan lähinnä fyysisesti. Olen siitä saakka, kun kokeilin ensimmäistä masennuslääkettäni, saanut omituisia lihasoireita. Olin jo muutamaan otteeseen päätynyt sairaalan päivystykseen voimakkaan vapinan, heikotuksen ja lihaskouristusten vuoksi, mutta nyt oireet jälleen pahenivat kovaa kyytiä ja vapisin jo melkein koko valveillaoloajan. Lisäksi lyyhistyin aina välillä vessan lattialle, tai keittiöön, tai vain sängyn pohjalle, enkä kyennyt nousemaan usein moneen tuntiin. Kun kesätauko viimein loppui, olin todella hätää kärsimässä, mutta hoitajani ei heti tuntunut ymmärtävän sitä. Viimein jouduin/pääsin jonoon osastolle, sillä en yksikertaisesti kokenut enää pärjääväni kotona. Olen keväästä asti käynyt pari/kolme kertaa viikossa päivätoimintakeskuksessa ja siellä todella huolestuttiin tilanteestani. No, en ihmettele, kun joka päivä kun olin siellä, lähinnä makasin sohvalla ja tärisin jaksamatta tehdä mitään, ja päivän päätteeksi en usein edes jaksanut lähteä kotiin samaan aikaan kuin muut, vaan minun piti kerätä voimiani sitä varten. Vetäjä rohkaisi minua soittamaan psykiatrilleni ja kertomaan häneltä terveisiä, että on "helvetin huolissaan minusta". No se teki tehtävän ja minut laitettiin jonoon. Olin järkyttynyt, sillä minua pelotti mennä osastolle, mutta sitäkin enemmän minua pelotti kertoa äidilleni. Nyt oli kuitenkin pakkorako, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin hänelle tilanteestani rehellisesti ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän oli ymmärtäväinen ja tuki minua ja lupasi ottaa koirat hoitoon siksi aikaa kun olen osastolla. Ei ollenkaan se reaktio, jota odotin - onneksi.

No, minä siis odotin epätoivoisena osastolle pääsyä, kunnes eräänä päivänä päiväkeskuksessa en enää kyennyt lähtemään kotiin. Minut vietiin jälleen päivystykseen, mutta tällä kertaa se oli täyttä helvettiä. Kouristelin siellä, jopa lakkasin hengittämästä, mutta lääkäri halusi vain lähettää minut kotiin. En suostunut lähtemään, joten vastahakoisesti he antoivat minun jäädä sinne yöksi "kunhan vain ei ole meidän vastuulla". Pahimpia öitä ikinä, _ikinä_! Vapisin ja kouristelin, kunnes lihakseni eivät enää jaksaneet tehdä töitä. Olin niin jumissa joka paikasta ja täysin läpi asti hiessä, mutta eivät hoitajat välittäneet tippaakaan. Kun kello alkoi lähestyä aamua minut heitettiin kylmästi ulos sieltä. "Alahan mennä nyt, Olet saanut olla täällä jo monta tuntia. Sinut kotiutettiin jo illalla ja sinun annettiin olla täällä koko yö. Noni, alas tehdä lähtöä". Viesti tuli harvinaisen selväksi. Häivy! Sinua ei kaivata. Mene olemaan piikki jonkun muun lihassa. Emme välitä sinusta pätkääkään.

Olin täysin murtunut, mutta kävelin ulos. Se oli yksi elämäni synkimmistä hetkistä. Minusta tuntui kuin kehoni olisi totaalisesti pettämässä, enkä jaksanut sitä enää. Olin jo aikaisemmin sanonut kaverilleni, että luulen kuolevani pian (enkä tarkoittanut oman käden kautta). Minusta ei välitetty edes päivystyksessä. Katsoin tien toiselle puolelle ja siellä oli psyk.osasto. Kuinka halusinkaan sinne turvaan ja lepäämään, saamaan apua. Mutta en päässyt, olin edelleen jonossa. Ajattelin, että en kestä enää toista samanlaista yötä, joten parempi päättää kaikki nyt. Olin aidosti itsemurhavaarassa, tai oikeastaan en halunnut silloinkaan kuolla, ainoastaan loukkaantua riittävästi, jotta olisin kelvannut edes sairaalaan. Katsoin alas vilkasta tietä ja halusin kävellä niiden autojen sekaan. Yritin soittaa eri auttaviin puhelimiin, mutta osa ei ollut vielä auki ja se johon sain yhteyden ehdotti, että soitan kunnan kriisipäivystykseen. Iso virhe. Kerroin siellä, että minut heitettiin ulos päivystyksestä ja että halusin kävellä keskelle autotietä ja arvatkaa mitä minulle vastattiin? "Ehkä sinun sitten pitää tehdä juuri niin." Oikeasti! Muistan sen sanatarkasti ja tulen varmaan aina muistamaan, kuinka epätoivoni hetkellä lyödään jo lyötyä. Minun teki mieli huutaa hänelle, että "Ehkä teenkin juuri niin!", lyödä luuri korvaan ja juosta sinne tielle (vaikka en kyllä kyennyt juoksemaan).

En kuitenkaan tehnyt niin. Vaelsin kuin haamuna bussiasemalle ja kohti terveyskeskusta. Olin päättänyt päästä sinne perhanan osastolle heti, tai toteuttaa suunnitelmani. En voinut enää odottaa. Luojan kiitos sain terveyskeskuksesta ajan ja en joutunut edes odottamaan kovin kauaa. Vihdoin joku ymmärsi hätäni. Myöskin lääkäri oli hyvin asiantunteva. Pääsin osastolle suoraan tk:sta. Kun kävelin sairaalan päivystyksen ohi, tunsin vihaa ja pelkoa, ja olin huojentunut, ettei minun tarvinnut mennä sinne, vaan pääsin viimein oikeista ovista sisään. Minut arvioitiin ja sain jäädä sisään. Olin turta, liikuin autopilotilla. Luulin, että olin turvassa, ja että saisin jäädä kunnes voin paremmin. Virhearvio! Jo muutaman päivän päästä minulle sanottiin, että olin saanut levätä jo niin kauan, että minut kotiutetaan. Lääkitykseeni ei oltu koskettu, en voinut paremmin, olin ainoastaan saanut vähemmän oireita, koska rasitin itseäni vähemmän. Lähtöpäivänä päätin näyttää heille, mitä rasitus minulle tekee ja poljin kuntopyörällä niin kauan kuin jaksoin, ehkä 20min. Sen jälkeen aloin vapista ja kouristella voimakkaasti, eivätkä heidän rauhoittavansa tehonneet siihen. He kotiuttivat minut siitä huolimatta! Vaikka kouristelin heidän eteisessään ja hakemaan tullut äiti huusi heille punaisena.

Menin kotiin ja seuraavana aamuna yritin mennä päiväkeskukseen, kuten minua oli neuvottu tekemään. Lyyhistyin lattialle, enkä päässyt ylös. Soitin päiväkeskukseen ja he sanoivat, että älä yritä tulla ja soita myöhemmin, että olet kunnossa. Soitin kotipolille, josta vain sanottiin, etä yritä nyt päästä lähtemään. Argh! Miksei minua uskota jos sanon, etten pääse ylös! Sitten äiti sattui soittamaan, ja kerroin hänelle, etten pääse ylös. No, hän tietysti tuli viivana paikalle, enkä edelleenkään päässyt ylös. Hän kutsui ambulanssin. Kykenin liikkumaan ihan vähäsen, mutta olin _niin_ väsynyt. Jouduin takaisin vihaamaani sairaalan päivystykseen, enkä jaksanut edes paljoa välittää. Makasin vain täysin liikkumatta, silmät kiinni. Minua yritettiin käskyttää istumaan, mutta en kyennyt pysymään siinä ilman, että lääkäri tuki minua. En kyennyt kävelemään ilman vahvaa tukea. Pääsin ansaitusti takaisin psyk.osastolle arvioinnin jälkeen. Minulle jopa sanottiin kiertämällä, että kotiuttamiseni oli saattanut olla virhe. "Joskus on vain kokeiltava ja aina ne kokeilut eivät onnistu." Tällä kertaa osastohoidosta oli paljon enemmän hyötyä. Lääkitykseni muutettiin omasta pyynnöstä ja aloin hitaasti saada voimani takaisin. Muistan kuinka alussa en jaksanut lähteä edes huonettani pidemmälle. Voimat ei vain riittäneet. Olin siellä noin viikon ja tällä kertaa minut kotiutettiin niin, että minulla oli tunne siitä, että saatan oikeasti taas pärjätä kotona yksikseni.

Niin voitini lähti kohenemaan, hyvin hitaasti ja epävarmasti, mutta suunta oli ylöspäin. Kunnes hoitajani ja avustajani päättivät molemmat kadota siis. En pärjää pääni kanssa enää omillani. Surullista, mutta totta. Olen tullut hoitotahosta riippuvaiseksi. Jouluun mennessä olin taas huonossa kunnossa, mutta tällä kertaa psyykkisesti enemmän kuin fyysisesti. Kaivoin ensimmäistä kertaa osaston jälkeen sakset jälleen esiin. Nyt yritän taas pyrkiä uuteen nousuun uuden hoitajani kannustuksella. Minua harmittaa. Osaston jälkeen olin täynnä toivoa ja suunnitelmia. Uskoin toipuvani. Nyt ne ajatukset ovat taas poissa ja jäljellä on synkkä tyhjyys. En ole unohtanut suunnitelmiani, mutta tällä hetkellä ne enemmän pelottavat kuin valavat uskoa parempaan huomiseen. Minua pelottaa voida paremmin. Pelkään joutuvani taas liian tiukalle, jolloin yritän vain sinnitellä kunnes en enää jaksa.

Lisää suunnitelmistani myöhemmin. Johonkin tämä mammuttipostaus pitää lopettaakin.