The good old days

Hmmm, viime postauksen perusteella pitäisi nähtävästi muistaa lisätä tuo otsikko heti kättelyssä, niin se rekisteröityisi myös kommenttilistaan oikein. Mitä muuten tykkäätte tosta sivupalkin sisällöstä? Virtuaalisaksista en luovu, vaikka ne ei saiskaan kannatusta ;p. Tänään oli taas avustaja käymässä ja tällä kertaa onnistuin juttelemaan paljon vapautuneemmin. Sain maksettua ne rästissä olleet laskut ja avattua kaikki postit. Muuhun ei sitten ollut enää aikaa. Ensi viikolla tapaamme jopa kahdesti :O, ensin kotikäynnillä ja sitten hoitajan luona. Vaati pokkaa pyytää tuota toistakin aikaa. Ensin sanoinkin, että en sitä tarvitse, mutta jos toisenkin kerran kysytään, niin sitten voi jo ehkä suostua?

En haluaisi olla niin needy, mutta toisaalta en saa noita asioita itsekseni hoidettua. Ja jos ihmettelette tota enkun viljelyä välillä, niin oon asunu joskus ulkomailla (oh the good old days). Joskus ehkä muutankin takaisin ulkomaille - jäänyt niistä ajoista niin hyvät muistot. Se oli ehkä onnellisinta aikaa mun elämässä, eikä sillon ollu vielä edes koiria eikä harrastuksia ilona. Ystäviä oli ja laatuystäviä ne olikin. Lisäks äiti oli sillon paljon onnellisemman olonen, eikä riidelty juuri yhtään (toisin kuin Suomessa). Eikä kukaan kiusannu mua - mut otettiin aina porukkaan mukaan. Oikeestaan kun mietin, niin nytkin olis hyvä tilanne monien asioiden suhteen - ei kiusaamista, otettu päiviksessä porukkaan mukaan, äidin kanssa menee aika hyvin, koirat ja harrastukset elämässä, multa vaaditaan hyvin vähän, rahatilanne ei oo kokoaikaa punasella jne. Miks mä sitten oon niin onneton ja väsyny? Kai se on se sisäinen maailma, josta se vika löytyy. Ympäristöä ei voi kauheesti syyttää. Tänkin asian miettimisestä tulee ihan paska olo. Mä oon paska kun en kykene oleen onnellinen noista asioista vaan ryven jossain pohjamudissa. Toisaalta kai sitä voi miettiä niinki, että jos saisin ton pään sisällön kuntoon, niin ympäristön vaikutuksesta en masentuis uudelleen. Ainakin voi toivoa.

Vatsa tuli muuten todella kipeäksi eilen. Tänäänkin on vähän väliä sattunu. Pakko kai taas mennä sinne lekurin pakeille asian kanssa. Oikeestaan se on ihan kivaakin. Tää on sentään joku oikee vaiva, jota hoitaa. Joo sori, hirttäkää mut. Tiiän, et pään ongelmat on ihan yhtä oikeita, mut silti... Ei kyllä, jos tähystykseen pitää lähteä, niin se ei taida olla kovinkaan kivaa. Toisaalta sitäkin tavallaan toivon, koska se ois taas joku uus lääketieteellinen kokemus. Mä taidan olla koukussa kaikkiin lääketieteellisiin juttuihin. Paitsi että päivystykseen menosta on kyllä karissu kaikki hohto pois. Silti aina jos nään jonku ambulanssin menevän jossain, niin mielikuvitus alkaa laukata. Ne ambulanssityypit on aina olleet tosi mukavia ja ymmärtäväisiä mua kohtaan. Hatun nosto heille hyvästä palvelusta. Ambulanssikuski on joskus pyöriny mielessä jopa mahdollisena ammattivalintana, mutta ois se vaan liian rankkaa mulle. Tyydyn kattelemaan sarjoja kuten pelastajat ja sairaala ja lukemaan väsyneen lanssarin päiväkirjaa.