Itseinho on tuttua kauraa - ollut jo pitkään. Vähitellen kehittynyt ja kokemuksista vahvistunut, hitaasti muotoutuen ylimmäksi totuudeksi kaiken alla. Vai onko sen alla muutakin? Luultavasti, mutta en ole sinne kovin pitkäksi aikaa kerrallaan kurkistellut. Inho itseä kohtaan saa hyvän buustauksen kiusaamisesta, voin kertoa. Ei minua koskaan hakattu tai huoriteltu, mutta muuta tehtiin kyllä. Ja seksuaalisuuteenikin kajottiin nimityksellä ja supinoilla. Se jätti jälkensä. En ole voinut unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Sitäpaitsi en ole ollut siitä maailmasta vapaa edes kauhean pitkään. Kiusaamiseni alkoi kun aloitin ala-asteen ja loppui vasta kun valmistuin ylioppilaaksi. Monta kertaa kävi niin, että luulin päässeeni osaksi porukkaa, kunnes sain taas kylmää vettä niskaan. Aloin vetäytyä. Onneksi ylä-asteen aikana pääsin mukaan toiseen porukkaan harrastusteni kautta. Ilman sitä puolta, olisin ollut hyvin onneton. Kesti pitkään ennen kuin uskalsin ottaa yhtään oma-alotteista kontaktia siellä puolella. Minut oli koulussa koulutettu siihen, että jos olen hiljaa, minun läsnäoloni saatetaan sietää, mutta tämä muuttuu jos yritän osallistua. En minä silti useinkaan kyennyt olemaan hiljaa. Haluni kilpailla ja olla pärjäävä sai minut usein ääneen ja toimimaan - välittämättä siitä kuinka muut sitä inhosivat. Usein sitten jälkikäteen kaduin toimiani, varsinkin jos sain siitä kritiikkiä.
Tämä on kuvio, joka toistuu usein nykyäänkin. Vasta jälkikäteen huomaan kuinka huonosti olen käyttäytynyt. Viimeksi näin kävi viime lauantaina kun heitin ilkeää läppää toisesta, enkä ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin, kuinka kaikki palautteeni hänelle oli ollut vähättelevää tai loukkaavaa. Ikävää huomata tällainen asia jälkikäteen. Oikeastaan huomasin sen jo paikanpäällä loppuvaiheessa kun aloin kelaamaan, mitä kaikkea sitä oli tullut taas sanottua. Tuli halu pyytää anteeksi, mutta menin vain lukkoon, niin etten sanonut hänelle enää juuri mitään. Olen aina ollut surkea pyytämään anteeksi tai myöntämään ääneen virheitäni. Todella surkea. Jos osaisin tehdä niin, ei minun ehkä tarvitsisi miettiä mokauksiani häveten vielä vuosienkin jälkeen, vain toivoen, että vastapuoli on jo unohtanut tai antanut anteeksi. En tiedä, miksi se on minulle niin hirveän vaikeaa, kun ei se kuitenkaan johdu siitä, etten oikeasti välittäisi tai olisi pahoillani. Menen aina vain ihan lukkoon ja haluaisin vain kadota. Tunnen suurta pelkoa niissä tilanteissa. Muutun aina takaisin pelokkaaksi pikkutytöksi.
Pelko on varmasti yksi iso syy itsevihaani, -inhooni ja -tuhoisuuteeni. En uskalla päästää ketää lähelle, joten pidän heidät kaukana vihaamalla itseäni. Voin pitää kaikki kaukana kun ylläpidän kuorta, jota itsekriittisyyteni suojelee. Kukaan ei pääse kunnolla koskettamaan, kun kukaan ei voi läpäistä itseinhoni verhoa. Ja jos joku yrittääkin satuttaa, olen edes jollain tasolla siihen valmistautunut. Ei enää kylmää vettä niskaan varoittamatta. Yritän usein olla valppaana muiden negatiivisten tunteiden varalta. Yritän aistia ne jo valmiiksi, niin ettei niitä tarvitse edes sanoa, tiedän ne jo etukäteen. Ainakin yritän - kovasti yritän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jakakaa ajatuksenne kanssani. Saatan kuulla teidät.