Pääsinpäs tänne! Tappelin vaikka kuinka kauan, että saisin luotua uuden tekstin tai muokattua vanhoja. Kuinka voikaan tulla nopeasti riippuvaiseksi jostain. Vastahan minä aloitin alle viikko sitten bloggaamisen.
En saa taas unta tai siis ei nukuta vielä, eikä ole haluja mennä pyörimään sänkyyn. Avustaja tulee huomenna, enkä ole jaksanut vielä kuin siirtää robotiimaisella käden pyyhkimisliikkeellä pöytäpintojen roskakasoja roskapussiin. Eteisessä odottaa postivuori ja pesuhuoneessa pyykkivuori. Minulla ei ole yhtään puhtaita vaatteita jäljellä. Ei ole ollut vähään aikaan. Käytän uudestaan vähiten likaisia. Ihanaa. Sain tänään puhelinsoiton avustajalta, että hän haluaisi tulla aikaisemmin, jotta meillä on kunnolla aikaa jutella. (what?! why??) En osaa päätellä tälle liikkeelle motiivia. Okei hän tietää lääkekuvioistani, mutta silti. Nyt hän tietää myös, etten ole kertonut psykille niistä... Höm, tuleekohan huomenna tukalat oltavat?
Kävin illalla vaa-alla. Paino on noussut melkein takaisin siihen, mitä se oli ennen lääkkeen lopetusta! Yök! Fail! Iso Fail! Tekisi mieli kaivaa sakset kun ei edes laihduttaminen onnistu - ei edes ilman läskilääkettä :(. Katsotaan nyt, mihin tämä yö taas johtaa. Luultavasti ei mihinkään. Vituttaa.
En usko olevani tällä hetkellä itsemurhavaarassa, mutta voisin kyllä aika helposti tehdä jotain, joka johtaisi päivystykseen. Jos oikeasti haluaisin tehdä itsemurhan, valitsisin luultavasti hyppäämisen. Minulla on kai osittain romantisoitu kuva siitä, kuinka istun kielekkeellä ja katson kaukaisuuteen. Se on kokemus, jonka perään aika usein haikailen. Katselen korkeita rakennuksia ja kuvittelen itseni sinne. Tämä kuva vastaa vähän mielikuvaani (paitsi etten näytä lähellekkään noin hyvältä, enkä voisi ikinä kuvitella itselleni noita kenkiä):
Olen käynyt aika monta kertaa eräällä sillalla istuskelemassa jopa tuntikausia. Kaiteen toiselle puolelle en ole kuitenkaan uskaltanut mennä. Tästä on jo aikaa. Asuin silloin vielä äidin luona. Kovasti silloin toivoin, että joku olisi minut huomannut. Kun silloin nojailin kaiteen yli, soi päässäni melodia, jonka sanat menivät: jump jump jump jump! Mietin tilanteen eteenpäin ja kuvittelin kuinka ambulanssi ja poliisiauto tulisivat paikalle, tie suljettaisiin ja joku kävisi viemään viestin äidilleni. Siinä vaiheessa yleensä totesin sen olevan huono idea - myöskin siinä tapauksessa, etten olisikaan hypännyt, vaan minut olisi saatu puhuttua sieltä pois.
Eräs kerta, jolloin olin ehkä lähimpänä hyppäämistä ikinä, sattui kun olin laivamatkalla ulkomailla yksinäni. Tästä on noin vuosi. Seison yksin kannella ja nojailin jälleen kaiteen yli. Kuvittelin kuinka jääkylmä vesi hyvin nopeasti söisi voimani ja uppoisin veden alle. Aallot olivat korkeat ja riittäisivät luultavasti yksinäänkin minut hukuttamaan. Kuvittelin, kuinka laivan tullessa maihin, minua olisi alettu etsimään kun tavarani olisivat jääneet laivalle. Tai jos joku olisi nähnyt minun hyppäävän, kuinka kaikki lähialueen laivat olisi laitettu etsimään minua vedestä pelastusalusten ja helikopterin lisäksi. Kävin myös läpi sen, jos minut olisikin saatu pelastettua joko vedestä tai kaiteelta. Kuinka silloin olisin ollut vieraassa maassa kriisiavun tarpeessa. Mietin, olisinko joutunut siellä psykiatriselle osastolle, vai olisiko minut lähetetty hetimiten takaisin Suomeen. Mietin, kuinka he olisivat yrittäneet saada jonkun Suomesta kiinni kysyäkseen minun tietojani. Kuvittelin myös kuinka lehdet mahdollisesti olisivat kirjoittaneet jotain tapauksestani. Kaikkea tätä mietin ja kun laiva loittoni tyhjää merta kohti toistui eräs lause mielessäni uudestaan ja uudestaan: jos nyt hyppäät, kuolet. (jump jump jump jump...)
Täällä sitä kuitenkin ollaan, enkä tiedä kuinka lähellä reunaa oikeasti kävin. Huomasin kyllä, että kun olin fyysisesti kauempana läheisistäni, heidän surunsa minun perääni ei tuntunut enää niin painavalta syyltä olla hyppäämättä. Jos siis joskus ryhdyn varailemaan uutta ulkomaanristeilyä, kannattaa ehkä huolestua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jakakaa ajatuksenne kanssani. Saatan kuulla teidät.