Saamattomuutta, puhumattomuutta ja lisää paskaa

Avustaja tuli, oli ja lähti. En saanut paljoa mitään tehtyä hänen läsnäollessaankaan. Yksi vaivainen sähköposti oli loppusaldona, surkeaa. Muutenkin olin ihan idiootti, kun en puhunut melkein mitään ja lisäksi olin kokoajan ihan pihalla, kun olin niin unelias valvotun yön jälkeen. Kun hän istui sohvalla ja minä yritin epätoivoisesti etsiä netistä kaipaamaani infoa, kuvitelin kuinka tylsää hänellä mahtaa luonani olla. Istua vain sohvalla ja katsoa kun minä hiljaa puuhaan koneella. Mietin kuinka muut hänen asiakkaistaan varmaan toivottavat hänet aina lämpimästi luokseen, turisevat niitä näitä ja sitten he tekevät yhdessä erilaisia askareita. Cue itseinho.

Odotin, että hän olisi kysynyt lääkkeiden käytöstäni tai yrittänyt taivutella minua lisää ottamaan asiassa yhteyttä poliin, mutta ei. Ja jos minun olisi itse kuulunut ottaa asia esiin, niin fat chance. En kyennyt edes kertomaan aloittaneeni tämän blogin, vaikka se minun nyt ainakin piti sanoa. En kylläkään ikinä kertoisi osoitetta. En halua, että kukaan, joka tietää kuka olen, osaa yhdistää minut tähän blogiin.

All in all en ymmärrä miksi hän halusi tulla aikaisemmin, jotta meillä olisi aikaa jutella, jos emme sitten juttele ollenkaan. On varmasti minun vikani, että niin kävi. Huokaus. En taas osaa tehdä mitään oikein :(. Kun hän oli lähdössä olin jo niin puhki, että meinasin oikeasti pyörtyä. Jos hän olisi viivytellyt ovella vielä hetkenkin pidempään, olisin varmasti joutunut joko menemän kyykkyyn, tai kopsahtanut lattialle. Silti en voinut siitäkään hänelle mitään sanoa, vaikka koko käynnin ajan olin tuntenut kuinka kokoajan voimani hupenivat. Hänen napsautettuaan oven kiinni hoipertelin sokeana sohvalle ja kuuntelin, kuinka päässäni vain suhisi. Hyvin pian tämän jälkeen pääsin viimein kaipaamaani uneen, sängyn mukavassa syleilyssä.

Hyvää tässä päivässä on se, että harkat on peruttu, koska on liian kylmä. Eipähän tarvitse yrittää lähteä mihinkään viimeisillä voimillaan. Huh.