Minut siis kotiutettiin tänään osastolta. Heti autossa alkoi kärhämä äidin kanssa joka sai minut kyyneliin, joista ei meinaa tulla vieläkään loppua. Olen jo soittanut osastolle ja kriisipuhelimeen, mutta olen silti edelleen hajalla. Olin hajalla ja itkuinen jo osastolta lähtiessä ja nyt tuo olotila on vain pahentunut. Äidin kanssa tuli riitaa ei mistään ja olen vain niin herkässä vaiheessa, etten kestä mitään minuun suuntautuvaa negatiivisuutta ympärilleni tällä hetkellä. Niinpä hylkäsin suunnitelman mennä äidin luo hakemaan koirat ja jäädä sinne yöksi ja tulin sen sijaan yksin omalle kämpille. Olo ei ole hääppöinen. Kohta pitää mennä hakemaan apteekista lääkkeet, sillä uumoilen pahoinvoinnin tulevan tänään taas esiin. Uusi, ihana ahdistusoireeni, joka alkoi osastolla - yökkääminen. Vatsa kyllä tutkitaan nyt sitten tähystyksessäkin, kunhan vaan jaksan varata sinne ajan. Lähetteen sain jo.
Nyt en näe edes koiria ennen huomista ellen sitten päädy menemään junalla äidin luo. Yksi vaihtoehto olisi takaisin päivystykseen käveleminen jo tänä iltana. Tuskin, sillä olen sinnittelijä loppuun saakka, vaikka se koituisi minulle haitaksi, niin yritän vain sinnitellä. Se minua pelottaakin - ajatus, että joudun vain kestämään ja kestämään. En tunne olevani vahva. En tunne olevani vakaalla pohjalla. Maailmani menee mieleni mukana ylösalaisin pienimmistäkin asioista. Ja nyt minulta on otettu pois pääselviytymiskeinoni eli itsetuhoisuuteni. Eipä kovin vakaalla pohjalla ole siitäkään luopuminen kun äsken pitelin veistä kädessä sahaten peukalooni paperiviillon kokoisen haavan. Siitä se lähtee. Ei saa lähteä. Ei enää. Ei uudestaan. Mutta nuo silmät - ne eivät ole minun silmäni, jotka tuijottavat peilistä takaisin. Ne ovat jonkin pahan olion jolle annan valtani ja sanon tee mitä lystäät, minä en jaksa välittää.
Anteeksi, en haluaisi tuottaa teille huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jakakaa ajatuksenne kanssani. Saatan kuulla teidät.