Ryhmä ja juttelua äidin kanssa

Tänään oli siis ryhmäterapia ja siellä tuli puheeksi viimeaikaiset riidat äidin kanssa. Sain palautetta, että kuvailen asioita hienosti, mutta kun eteen laitettiin "äiti" (näytelty) niin menin ihan araksi ja kaikki jämäkkyys katosi. Pelkään niin kovasti riitoja hänen kanssaa, etten uskaltanut puhua. No pienen palautteen jälkeen sekin onnistui. Lupasin sitten kotiläksynä jutella äidin kanssa minua vaivanneista asioista ja sen toteutin jo tänään. Helpompaa nyt kuin miettiä ja arkailla asian kanssa monta päivää. Se juttelu menikin suurimmaksi osaksi ihan mukavasti. Äiti selitti kuinka hänellä on ollut paljon töitä ja hän on ollut hyvin väsynyt ja siksi ehkä äreä. Hän ei ollut huomannut, että olisimme riidelleet erityisen paljon viime aikoina. Puhuttiin jälleen kerran siitä, kuinka hänen huolehtimisensa ärsyttää minua, kun se menee liiallisuuksiin. Äiti puolestaan halusi tietää, miksi tulkitsen kaikki hänen sanomisensa negatiivisesti. Minä puolestaan halusin tietää, miksi hän ottaa aina itseensä, vaikken olisi hänen vuokseen vaan muiden asioiden takia ärtynyt. Pari kyyneltä tirautin lopussa, kun en voi mitään sille, että olen niin herkkä. Rupesin kyynelehtimään kun kerroin hänelle mm. kuinka paljon vihaan tappelemista hänen kanssaan ja kuinka araksi se minut tekee. Samalla kerroin kuinka minusta on ihan kivaa asua hänen kanssaan ja pidän hänen seurastaan - niin kauan kuin emme riitele.

Keskustelun lomassa kävi myös selväksi, että äiti on valitettavasti aika katkeroitunut ihminen. Hän puhui siitä kuinka hänellä on sellainen ajatus, että jos hän tarpeeksi murehtii jotain asiaa, niin ehkä se ei käy toteen tai ainakin hän on siihen paremmin valmistautunut. Yritin selittää hänelle, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta ei hän tainnut minua uskoa. Vetosi vain siihen, että olen liian nuori ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Toivoisin, että voisin muuttaa joitakin hänen ajatuksiaan, mutta terapeutin mukaan kukaan muu ei siihen pysty kuin äiti itse. Mutta onhan kuitenkin omiakin ajatuksiani muutettu masentuneen ajatusmaailmasta normaalimpaan suuntaan. Miksi en siis itse pystyisi samaan äidin kanssa? Ehkä kun minulla ei ole alan koulutusta, voisi se olla vähintäänkin haastavaa. Toivoisinkin, että äiti jossain vaiheessa hakeutuisi itse keskusteluavun piiriin, mutta tämä taitaa olla vain haave. En tiedä, olisiko äidillä edes tarpeeksi kunnioitusta ketään terapeuttia kohtaan, jotta tämän sanomisia uskoisi.

Yritin myös ehdottaa jotain sopimuksia siivouksen suhteen, mutta äidillä ei ollut siihen ideoita. Hän vain pyysi miettimään, mitä kaikkea joutuisin itse tekemään jos asuisin yksin ja jakamaan sen kahdella. Totesin, että olen enemmän halunnut viime aikoina keskittyä oman huoneeni raivaamiseen kuin muihin kotitöihin, silloin harvoin kun minulla on ylimääräistä energiaa. Kerroin, että minusta olisi mukavaa jos hän voisi joskus auttaa minua siivoamaan, jotta voisimme yhdessä raivata huonetta. Hän sanoi siihen, että mielellään auttaa, mutta ei juuri nyt kun hänellä on kiire töiden kanssa. Voisin joku päivä auttaa häntä siivoamaan keittiön työtasot, koska kävi ilmi, että se on tällä hetkellä esteenä astianpesukoneen korjaukselle. Vihaan tiskaamista (en olekaan sitä täällä juuri harjoittanut), joten haluaisin, että kone tulisi taas kuntoon (jottei minun jatkossakaan tarvitsisi). Keskustelimme monenlaisista asioista, enkä enää varmaan edes muista kaikkea. Äidiltä tuli palautetta juttelun jälkeen, että oli hyvä puhdistaa ilmaa ja että toivottavasti tulen jatkossakin juttelemaan jos siltä tuntuu. Hän tuli myös halaamaan. Nyt on olo helpompi, enkä usko, että minun tarvitsee lähiaikoina muuttaa täältä mihinkään. Toivonmukaan emme riitele enää jatkossa niin paljon kuin viime aikoina.

Juttelin juuri terapeutin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että on hienoa, että kykenimme äidin kanssa keskustelemaan vanhoista riidoistakin ilman että aloimme nyt riitelemään. Kun kerroin kuinka äiti oli sanonut sen olleen hänen elämänsä suurin shokki kun kerroin sairastaneeni masennusta jo kuusi vuotta. Terapeutti sanoi, että ehkä se oli ihan hyväkin asia. Jos on tulkinnut toista niin väärin niin monta vuotta, eikä ole nähnyt toisen kärsimystä, niin ehkä on ihan hyväkin saada asiasta shokki, jotta oppii jotain tulevaisuutta varten. En silti haluaisi shokeerata äitiä enää yhtään jatkossa. Varsinkaan nyt kun hän kuvaili kuinka hänen elämältään lähti silloin pohja pois, eikä hän koskaan tule sitä unohtamaan ja kuinka aina kun hän tuntee olonsa jotenkin turvalliseksi, tulee seuraava katastrofi kaiken kaatamaan. Siksi en halua kertoa hänelle itsetuhoisuudestani. En halua hänen elämäänsä enää sen enempää mullistaa. Se olisi vain itsekästä. Ja nythän olen viimeaikoina pärjännyt ihan hyvin itsetuhoisten impulssien kanssa - ilman äidin apua. En haluaisi häntä sen enempää huolestuttaa. Hän kun on jo nykyään niin hirveän huolissaan minusta.

Back from the dead

Hei kaikille! Teen paluun bloggailemaan melkein vuoden hiljaiselon jälkeen. Ensin tilannepäivitys: olen nykyään jo terapiassa. Terapia alkoi viime syksynä ja siihen kuuluu yksilötapaamiset kerran viikossa, ryhmä kerran viikossa ja puhelintuki. Varsinkin puhelintuesta on ollut paljon apua itsetuhoisuuden kanssa ja olenkin nyt ollut 3,5kk tekemättä itselleni mitään. Jei :). Vieläkin tulee välillä impulsseja siihen suuntaan vaihtelevalla voimakkuudella, mutta yleensä viimeistään soitto terapeutille saa ajatukset taas oikeille urille. Minulla on vieläkin fyysisiä oireita todella paljon ja välillä niille meinattiin jo löytää ihan diagnoosikin, mutta nyt olen taas epätietoinen siitä, mikä minulla oikeasti on. Tällä hetkellä odottelen pääsyä neurologille, joka toivottavasti määräisi lisätestejä asian selvittämiseksi. Harrastuspuolella menee hyvin ja viime vuosi olikin oikea unelmien täyttymys sillä puolen. Olen myös hakemassa kouluun ensi syksyksi. Haen siihen kouluun josta joskus aikoinaan täälläkin puhuin. Se on tuettua opiskelua ja minun alani olisi käsitöihin liittyvä opiskelu. Käyn myös edelleen päiviksessä ja nykyään siellä käyminen tuntuu taas helpolta ja hauskalta.

Olen päässyt tässä puolen vuoden aikana paljon eteenpäin, enkä tunne enää olevani läheskään yhtä masentunut kuin vuosi sitten olin. Ahdistustakaan ei ole enää siinä määrin kuin silloin, enkä stressaa asioista samalla tavalla. Ja jos joku asia tuntuu ylivoimaiselta, niin otan vain puhelimen käteen ja pirautan terpalle, niin saan taas asiat oikeisiin mittasuhteisiin, enkä käänny itsesyytöksiin. Pelkkää auringonpaistetta elämäni ei edelleenkään ole. Juuri tällä hetkellä olen joutunut paljon pohtimaan mahdollista muuttoa takaisin entiseen kämppääni. Olen asunut kesästä asti äidin luona ja nyt tuntuu, että riitelemme taas ihan liikaa. Molempien hermot alkavat olla kireällä, mutta sitten välillä menee taas ihan hyvin. Muuten muuttaisin heti takaisin omilleni, mutta siihen menisi 200e kuussa enemmän rahaa, ei olisi autoa käytettävissä, pitäisi opetella taas ihan itse heräämään aamuisin ja matkat harkkoihin kasvaisivat merkittävästi. Kuitenkin jos pääsen syksyllä opiskelemaan, niin silloin muutan kyllä omilleni, sen olen jo päättänyt. Yksistään matka äidin luota koululle olisi ihan liian pitkä.

Ajattelin jatkossa pyhittää tämän blogin myös pohdinnoilleni terapiasta. Ajattelin ehkä jopa uskaltaa antaa tämän osoitteen terapeutilleni. Joten terve terppa jos tätä luet! Olet tärkeä. Kääks...Hmmm, mietin vielä asiaa.

Nyt ainakin viimeiset kaksi viikkoa olen voinut paremmin fyysisestikin. En enää tärise yhtä usein, enkä ole yhtä voimaton koko aikaa. Nyt olen jopa ottanut projektiksi saada tämän huoneeni äidin luona siivolliseen kuntoon. Siihen tulee menemään vielä kauan, mutta en luovuta. On täällä jo nyt selvästi asuttavampaa kuin entisessä kaatopaikkaa muistuttaneessa tilassa. Masennuksen kourissa sitä ei vain jaksanut välittää ympäristöstään ja vaikka olisikin välittänyt, ei jaksanut tehdä mitään asialle. Terapian myötä olen myös alkanut tuntea itseni paljon pätevämmäksi kuin ennen. Olen ylpeä saavutuksistani - niin pienistä kuin suuristakin ja tunnistan ettei minun tarvitsekaan vielä olla yhtä aikaansaava kuin kokonaan kuntoutuneet usein ovat. Minulla on vielä matkaa siihen. Olen kuitenkin oikealla tiellä ja vaikka takapakkia tulisi, niin en usko että vaivun enää yhtä herkästi epätoivoon.

Painoni kanssa tuskailen edelleen. Olen lihonnut monta kiloa ja sekös ahdistaa. En uskalla käydä enää vaa-alla koska se vain masentaisi minua. Olen tässäkin asiassa kuitenkin saanut ajatuksia terveempään suuntaan. Enää en haaveile anorektikon roolista, vaan haluaisin vain päästä takaisin vanhoihin mittoihini. 

Huomenna on taas ryhmä ja odotan sitä ihan mielissäni. Juttelemme varmaankin lisää ihmissuhde asioista. Sain läksyksi tehtävän pyytää jotain ja saada siihen kieltävän vastauksen. Olenkin pyytänyt erilaisia asioita eri ihmisiltä, joihin arvasin etteivät he suostu. En ole tästä masentunut enkä miettinyt, etten olisi saanut pyytää. Ensiksi tehtävä tuntui ajatusasteella helpolta, mutta käytännössä vaikealta. Minun on edelleen vaikea pyytää asioita, mutta nyt se on jo hivenen helpompaa harjoituksen myötä. Sain myös tehtäväksi olla jämäkkä ja niin olen mielestäni ollutkin. Olen siis tehnyt läksyni. No, eiköhän tässä ollut tarpeeksi pohdintaa yhdelle illalle.

Viikonloppu

Viikonloppu kävi kunnon päälle. Ensin perjantaina grillijuhlat kavereiden kanssa, mikä oli erittäin mukavaa ja piristi mieltä kivasti. Sitten viikonloppuna kisoihin, missä huono olo iski jälleen pahasti päälle, mutta oli vielä jotenkin hallittavissa lääkkeiden avulla. Mienasin oksentaa ja pari kertaa se kävi erittäin lähellä, mutta onneksi lääkkeet ehtivät vaikuttaa ennen kuin näin pääsi käymään. Ehkä ensimmäistä kertaa en jaksanut välittää, mitä muut harrastuskaverit ajattelevat, enkä pyrkinyt piiloon kärsimään oireistani, vaan jäin näkösälle. Eipä tullut kukaan erityisemmin vointiani ihmettelemään. En tiedä olisinko ehkä halunnut, että joku olisi huomannut. Puhuin kuitenkin oireistani joillekin kunnostani tiedustelleille ja heiltä sain mukavasti kannustusta ja sympatiaa. Välistä kävi kyllä mielessä, että näinkö jää kisat kisaamatta ja tuleeko tästä taas lanssikeikka, mutta ei sitten kuitenkaan. Itse kisat menivät ihan mukavasti, vaikka oma huono olo vähän näkyi tekemisessä - luonnollisesti.

Tänään puolestaan olen ollut jälleen päiviksessä ja siellä oli ihan mukavaa, vaikka meinasi vähän ahdistaa. En saanut käsityöyritelmääni onnistumaan. Sellainen on turhauttavaa kun vain yrität ja yrität, etkä millään onnistu, kunnes lopulta luovutat. Ja minähän en moisissa projekteissa helposti luovuta. No, ehkä yritän vielä jatkaa sitä työtä uudella tarmolla joskus. Osastolla sain paljon iloa irti toimintaterapiasta ja yritän jatkaa samalla linjalla päiviksessä, niin että minulla olisi siellä aina joku projekti meneillään.

Huomenna näen psykiatrini viimeistä kertaa ennen kuin hän jää pitkälle lomalle ja joudun uuden asiakkaaksi. Pitää yrittää laittaa asioita paperille, etten taas unohda kaikkea ja muista sitä hississä, kuten yleensä käy.

What it's like

A silent scream

A horrid whisper

The sound of a single drop

Hitting the cold floor

Followed by another

And another

And another

The constant drumming of droplets

Stroking the back of your hand

Before caressing the bathroom tiles

The sweet smell of iron in the air

The warmth of your insides on your skin

A puddle starts to form

It takes the shape of your heart

Your heart bleeds onto the floor

Taking with it a part of you

The part you hate and love at the same time

But you will never be rid of it this way

You will always carry it

Heavy as led

Pushing you down

Until you drop it

Or it drops you

For good

by Sirion

Kotona ja hajalla

Minut siis kotiutettiin tänään osastolta. Heti autossa alkoi kärhämä äidin kanssa joka sai minut kyyneliin, joista ei meinaa tulla vieläkään loppua. Olen jo soittanut osastolle ja kriisipuhelimeen, mutta olen silti edelleen hajalla. Olin hajalla ja itkuinen jo osastolta lähtiessä ja nyt tuo olotila on vain pahentunut. Äidin kanssa tuli riitaa ei mistään ja olen vain niin herkässä vaiheessa, etten kestä mitään minuun suuntautuvaa negatiivisuutta ympärilleni tällä hetkellä. Niinpä hylkäsin suunnitelman mennä äidin luo hakemaan koirat ja jäädä sinne yöksi ja tulin sen sijaan yksin omalle kämpille. Olo ei ole hääppöinen. Kohta pitää mennä hakemaan apteekista lääkkeet, sillä uumoilen pahoinvoinnin tulevan tänään taas esiin. Uusi, ihana ahdistusoireeni, joka alkoi osastolla - yökkääminen. Vatsa kyllä tutkitaan nyt sitten tähystyksessäkin, kunhan vaan jaksan varata sinne ajan. Lähetteen sain jo.

Nyt en näe edes koiria ennen huomista ellen sitten päädy menemään junalla äidin luo. Yksi vaihtoehto olisi takaisin päivystykseen käveleminen jo tänä iltana. Tuskin, sillä olen sinnittelijä loppuun saakka, vaikka se koituisi minulle haitaksi, niin yritän vain sinnitellä. Se minua pelottaakin - ajatus, että joudun vain kestämään ja kestämään. En tunne olevani vahva. En tunne olevani vakaalla pohjalla. Maailmani menee mieleni mukana ylösalaisin pienimmistäkin asioista. Ja nyt minulta on otettu pois pääselviytymiskeinoni eli itsetuhoisuuteni. Eipä kovin vakaalla pohjalla ole siitäkään luopuminen kun äsken pitelin veistä kädessä sahaten peukalooni paperiviillon kokoisen haavan. Siitä se lähtee. Ei saa lähteä. Ei enää. Ei uudestaan. Mutta nuo silmät - ne eivät ole minun silmäni, jotka tuijottavat peilistä takaisin. Ne ovat jonkin pahan olion jolle annan valtani ja sanon tee mitä lystäät, minä en jaksa välittää.

Anteeksi, en haluaisi tuottaa teille huolta.

Tilannepäivitys: osastolla

Moikka kaikki! Ei ole kirjoitusinto oikein vieläkään palannut, vaikka aikaa kirjoittaa kyllä olisi. Olen siis osastolla ja olen ollut täällä kolme viikkoa. Tilanne vapinoiden ja itsetuhoisuuden kanssa meni sen verran pahaksi, että tänne oli tultava. Nyt voin jo paremmin ja uloskirjoitus häämöttää luultavasti jo huomenna tai ylihuomenna. Tämä on avoin osasto ja suurin osa hoitajista, sekä psykiatri ovat oikein mukavia. Vointi ja mieliala tekevät aikamoista aaltoliikettä, mutta ehkä se tästä tasaantuu tai kääntyisi kuitenkin edes loivaan nousuun kokonaisuutena. Yritän jaksaa kirjoitella vähän tiheämmin kuulumisia vielä myöhemmin. Nyt pitää lähteä lääkärikäynnille. Mutta siis no hätä, olen turvassa tällä hetkellä.

Sorrow

Täällä ollaan, mutta kirjoitusintoa ei ole pahemmin ollut. Kiitos yhteydenotoistanne. Monta ikävää asiaa on tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja olen aika pohjalla. Avustaja kävi aamulla ja huolestui kun minä vaan itkin ja itkin. Hän sai minut kuitenkin lähtemään päivikseen ja soitti sitten hoitajalle, joka sitten soitti minulle takaisin. Päiviksessä itkin, hoitajalle itkin ja nytkin itkettää. Kohtasin suuren pettymyksen – en saa haluamaani koiranpentua kesällä, vaikka olin sitä kovasti toivonut. En erittele sen tarkemmin. Suurin osa ihmisistä ottaisi tämän olkia kohauttaen, mutta minut se musertaa. Tiesin, ettei se ole varmaa, mutta olin pennun tuloon kuitenkin varautunut. Ja kuten sanoin, muitakin asioita on tapahtunut. Nyt en tiedä enää, mitä haluan vai haluanko mitään. Olen itsetuhoinen. Menen ehkä jossain vaiheessa päivystykseen, ainakin minua siihen suuntaan kovasti kehoiteltiin avustajan ja hoitajan tahoilta. En osaa kuvitella, että siitä olisi apua olooni, mutta en ainakaan pääsisi vahingoittamaan itseäni enempää. Olen tällä hetkellä äidin luona ja se ahdistaa. Haluaisin omalle kämpille, mutta siellä en ole turvassa itseltäni. Täällä taas en oikein voi olla oma itseni tai ainakaan se ei tunnu hyvältä ja olen ärtyisä. Ei hyvä juttu silloin kun äitikin on väsynyt. Siinä lyhyt päivitys. En tiedä yhtään, milloin seuraavaksi kirjoitan tänne. Voikaa te muut minua paremmin.

Koomailua

Tää päivä on taas menny sohvalla maatessa. Oon koukussa yhteen typerään peliin facebookissa ja pelaan sitä monta tuntia päivässä. Yritin katsoa telkkaristakin monta eri ohjelmaa, mutta en silti voinut lopettaa pelaamista, joten kaikki ohjelmat meni suurimmaksi osaksi ohi.

Matkalle lähtö ei taida edelleenkään toteutua, mutta muita olosuhteita en voi syyttää. Ne järjestyivät jo eli ainut este on oma vointi, joka on jälleen huonompi. Viiltelyä oli vähäsen tänään ja lenkillä jalka olikin sitten hivenen kipeä, joka puolestaa laukaisi uuden episodin kotiin tultuani. Yritin tunnistaa laukaisseet tekijät. Ensin ne olivat oli lähinnä yleinen ahdistuneisuus ja välinpitämättömyys ja toisella kertaa kipu ,joka toi sen ajatuksen ja halun takaisin. No, ainakaan en tällä hetkellä yritä saada itseäni hommattua sairaalaan verenhukan vuoksi. Onhan sekin jo edistystä, kai.

En menny eilen päivikseen kun muistin yhtäkkiä yöllä, että olisi pakko mennä aamulla sen erikoislääkärin määräämiin kontrolliverikokeisiin. Piti sitten kärvistellä syömättä loppuaika vaikka oli hirveä nälkä ja lopulta nukahdin sohvalle ja melkein nukuin ohi koko labraan menosta. Sen jälkeen piti vielä käydä viemässä koirakin kontrolliin ja sen tulokset olivat puhtaat eli tulehdus on parantunut :).

Piti kirjoitella jotain perhetaustastani, mutta haukottelen siihen malliin, että taidan jatkaa myöhemmin. Onhan se kellokin jo 4:15.

Päätös horjuu

Nyt voisin jatkaa tuota eilisen purkua tänne ja samalla kertoa jotain tästäkin päivästä. Eilen menin tapaamisen jälkeen päivikseen ja siellä oli lakosta johtuen käynyt kato. Meitä oli vain kolme + ohjaaja. Kiva päivä, joko tästä johtuen tai huolimatta, miten sen nyt ottaa. Pelattiin tietovisaa ja otettiin lunkisti. Keskusteluakin syntyi mm. koulukiusaamisesta. Kun pääsin kotiin, niin olin edelleen hyvässä mielentilassa ja arvatkaas mitä rupesin tekemään? Katsoin mahdollisia lentoja sille matkalle! Edelleen on hyvin todennäköistä, etten ole lähdössä muista olosuhteista johtuen, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle heräsi sentään halu lähteä. En varannut mitään, mutta tein jotain suunnitelmia ja kyselyitä siltä varalta, että kuitenkin lähden. En olisi ikinä uskonut, että muutan mieleni tällä tavalla - varsinainen tuuliviiri. Ehkä se kun tietää, ettei ole mikään pakko tehdä mitään, laukaisi suurimman osan stressistä.

Olen tänäänkin ollut hyvällä mielellä. Olin käymässä eräässä tapahtumassa ja sinne pääsy tuotti ikävästi ongelmia. On vaikeaa mennä bussilla reittiä, jota ei ole koskaan käyttänyt, vieraaseen paikkaan. Netissäkin oli väärä lähtöaika bussille, joten se meni juuri nenän edestä. Löysin sinne kuitenkin lopulta, vaikka myöhästyinkin harmillisesti alusta. Takaisinpäin pääsin onneksi autokyydillä. Huomennakin on tapahtumarikas päivä. Tarkoitus olisi mennä päivikseen, jos jaksan herätä, ja hoitaa joitain muitakin asioita.

Osastolle meno ei ainakaan juuri tällä hetkellä tunnu tarpeelliselta. Viiltelyäkään ei ole ollut muutamaan päivään. Kuitenkin jo pelkästään tuon toteaminen herättää halun uudestaan, joten kuivilla ei todellakaan olla. Painoni on ollut viimeaikoina jälleen laskussa, vaikka olenkin noudattanut lähinnä suklaadiettiä. Ymmärrän kuitenkin jotenkin laihtumisen, sillä en ole syönyt kovin suuria määriä. Ruokahalu ei siis ole läheskään sillä tasolla kuin läskilääkettä isolla annoksella syödessä oli. Ruoka ja syöminen eivät myöskään tällä hetkellä pyöri kokoaikaa mielessä, vaan syön lähinnä sen mukaan, mitä tekee mieli. Ei siis lähelläkään mitään syömähäiriöistä ajatusmaailmaa. Laihtuminen silti mietityttää aina kun tarkastelen kehoani. Tiedän kuitenkin olevani jo nyt kohtuullisen laiha. Jos muut huomauttelevat, että olen laiha, niin se tuntuu hyvältä. Kukaan ei onneksi ole sanonut minun olevan ruman laiha tai sairaalloisen laiha tms., enkä noita asioita olekaan. Taidan tällä hetkellä olla lievästi alipainoisen ylärajalla tai sitten normaalipainoisen alarajalla, en ole laskenut vähään aikaan.

Se mikä näissä pienissä nousuissa on huonoa on se, että tunnen aina olevani joku feikki, kun nostan tukia ja saan hoitoa masennuksen nimissä ja sitten en olekaan kokoaikaa masentunut. No, tässä tilanteessa eläisin jokatapauksessa jollakin tuella, joten onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä, onko se kuntoutustuki, työttömyyskorvaus vai toimeentulotuki. Enkä usko, että muutkaan masentuneet ovat ihan kokoaikaa masentuneita. Ainakaan päiviksen väki ei tunnu olevan. Miksi siis minunkaan pitäisi olla? Ja eikö se juuri ole hoidon tarkoitus, että masennukseni helpottaisi? Taustalla on varmaan myös edelleen hieman pelkoa hoidon loppumisesta, vaikka nyt sen jatkuminen onkin jo paljon vakaammalla pohjalla.

Kommenttinne olisivat edelleen hyvin toivottuja :).

Hoitajan tapaaminen

Heräsin tänään hyvin aikaisin hoitajan tapaamiseen. Mielestäni se oli hyvin antoisa ja tunsin yhteyteni häneen syvenevän. Hän omasta aloitteestaan myönsi, ettei alkumme ole ollut paras mahdollinen peruuntumisten myötä. Nyt sovittiinkin viikottaisia tapaamisia pitkälle eteenpäin. Hän kysyi tuoko se minulle turvaa ja kyllähän minä sen myönsin, että tuo. Hän myös sanoi jatkavansa kanssani kunnes pääsen sinne terapiaan. Tähän lupaukseen en kyllä luota ennen kuin kuulen kuinka pitkä se jono sinne on. Puhuttiin suurimmaksi osaksi itsetuhoisuudesta ja alettiin piirtämään syy-seuraus-tyyppistä kaaviota. Jatkan sitä kotona jahka jaksan ja vien sen seuraavaan tapaamiseemme. Mielenkiintoinen idea. Tarkoituksena olisi ainakin tunnistaa laukaisevat tekijät tätä kautta.

Puhuttiin myös uuden lääkityksen aloittamisesta ja sen aiheuttamista vaikeuksista. Sain kehuja sitkeydestäni jatkaa lääkitystä oireista huolimatta. Nehän ovatkin jo onneksi selkeästi helpottaneet. Esiin nousi myös vaikeuteni avautua päiviksen ohjaajalle asioistani ja kerroin siitä kuinka hän huusi meille retkellä. Hoitaja vaikutti tästä yllättyneeltä ja kyseli tarkemmin tilanteen synnystä. Kerroin myös ajatuksistani pyrkiä osastolle. Hän ehdotti, että koittaisimme ensin kuinka viikottaiset tapaamiset vaikuttaisivat olooni ja sen jälkeen voisi miettiä osastoa, jos tilanne ei ole parantunut. Suostuin tähän ja jos tilanne kärjistyy niin voin ottaa yhteyttä poliin tai tarvittaessa mennä suoraan päivystykseen. Vaikeaa tehdä se päätös, milloin on oikeasti saanut tarpeekseen, eikä yksinkertaisesti kestä enää, mutta eiköhän se piste jossain vaiheessa tule vastaan, jos on tullakseen ja kyllä sen silloin tietää.

Lisäksi puhuttiin tuosta matkasta, jolle oli tarkoitus lähteä. Kyyneleet kävivät jopa lähellä. En ole muistaakseni koskaan itkenyt yhdelläkään politapaamisella. No, en nytkään, mutta yllätyin itsekin voimakkaasta reaktiostani. Kerroin kuinka suuri pettymys peruuntuminen on ja kuinka huonoksi tunnen itseni sen vuoksi, etten saanut asioita järjestettyä. Sanoin kuitenkin matkan stressanneen minua todella paljon ja että oli helpotus edes harkita siitä luopumista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin pettymys. Sanoin, että saamani pahoitteluviestit muilta eivät tätä asiaa auta. Hän toi esille, että onhan niissä sekin puoli, että olen kaivattu ja haluttu vierailija - pidetty. Tuntui hyvältä kuulla se. Välillä sitä unohtaa niin herkästi asioiden positiiviset puolet ja keskittyy vain niihin negatiivisiin. Kerroin kuinka minulla olisi edelleenkin mahdollisuus lähteä, mutta vointini ei ole sen parempi. Hän sanoi, että on aikuisen ihmisen päätös puhaltaa peli poikki ja tunnistaa milloin omat voimavarat eivät riitä.

Kun lähdin tapaamisesta oli mieleni selvästi keventynyt. Mielialani oli parempi ja tunsin saaneeni asioihin uutta näkökulmaa. Tunsin saaneeni osakseni ymmärrystä. Sain purettua asioita edes osittain. Syyllistyin tapaamisessa pieneen liioitteluun paikoitellen, mutta kuten olen aikaisemmin sanonut - ylireagointi auttaa minua pääsemään asioista yli. Kun huomaa liioitelleensa, niin huomaa samalla, ettei se asia ollutkaan ihan niin kamala kuin siitä kertoessa ehkä ajatteli ja se menettää merkitystään. En usko, että liioittelen tahallani, paljon useammin syyllistyn vähättelyyn omista tunteistani puhuttaessa. Liioittelu tai vähättely, tilanteesta riippuen, aiheuttavat minulle usein jälkikäteen voimakastakin syyllisyyden tunnetta. Olen aina kokenut hyvin tärkeäksi olla mahdollisimman neutraali ja totuudenmukainen, mutta samalla joudun vahtaamaan omaa puhettani jatkuvasti, enkä pysty vain heittäytymään tarinan kerrontaan. Tästä piirteestä saatan olla pääsemässä pikkkuhiljaa eroon, mikä on mielestäni hyvä asia. Ehkä samalla karisee osa estyneisyydestäni.

Piti kirjoittaa muutakin, sillä tänään on tapahtunut paljon, mutta puhti loppui. Pakko päästä nukkumaan, joten jatkan huomenna. Ja kuten aina - kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Päätös alkaa muotoutua

Kokoajan vaikuttaa todennäköisemmältä, että en ole lähdössä reissuun. Olen pettynyt itseeni. Vielä olisi mahdollista tehdä tarvittavat järjestelyt, mutta kun jaksamiseni on edelleen samalla tasolla, en ole siinä uskossa, että tämä tulisi tapahtumaan. Juttelin asiasta äsken puhelimessä äidin kanssa ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. En olekaan itkenyt vähään aikaan. Äitikin sanoi, että ei kannata lähteä jos se ei tunnu kivalta. Minusta tuntuu, että tämä matka ottaa enemmän kuin antaa. Äiti sanoi, ettei sillä, etten joutuisi maksamaan matkasta ole sillä tavalla mitään merkitystä - tärkeämpää on se miltä minusta tuntuu. Itse mietin, että olen tyhmä, jos en lähde matkaan, kun en siitä joutuisi edes maksamaan. Ehkä joutuisin kuitenkin maksamaan voinnin huononemisena. Vointi taitaa kuitenkin olla huono päädyn sitten mihin tulokseen tahansa. Olenkin päätökseni jo melkein tehnyt. Tämä reissu taitaa jäädä väliin :/.

Matkalle vai ei?

Olen niin väsynyt. Mikään ei huvita, mitään en jaksa, mitään en saa aikaan. Minun pitäisi lähteä alle parin viikon päästä ulkomaanreissulle, enkä ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia tai varauksia. Matka olisi liki ilmainen, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän minun tekisi mieli luopua koko matkasta. En vain jaksa. Poisjääntini olisi pettymys monille ja myöskin itselleni, mutta samalla suuri helpotus. Olen tehnyt saman reissun jo parina vuotena. Kysessä on se matka, jonka aikana harkitsin vakavasti laivan kannelta hyppäämistä. Vointi ei ole nytkään paljon parempi, vaikken suoranaisesti itsemurha-altis olekaan. Kyse ei ole pelkästä turistimatkasta, mutta en aio paljastaa enempää. En tiedä, mitä tehdä tämän asian tiimoilta. Ahdistaa ja vituttaa. Miksen voi vain saada otetta niskastani ja pistää hösseliksi? Ei luulisi yhden matkan järjestelemisen olevan niin vaikeaa. En vain tiedä haluanko edes lähteä. Jos en ole lähdössä tuolle reissulle, niin voisin edelleen miettiä sitä osastolle pyrkimistä.

Olin äsken kauppareissulla silminnäkijänä pahoinpitelylle. Näin myös, mistä tilanne sai alkunsa. Nainen kyseli mieheltä miksi tämä haluaa kuolla ja miksei tällä ole muka mitään annettavaa. Tähän keskusteluun liittyi sitten toinen mies joka sanoi tälle miehelle, ettei tämä voi sanoa naiselle tuollaista. Siinä vaiheessa olin jo kävelemässä poispäin. Käännyin kun kuulin naisen huutavan. Tilanteeseen liittynyt mies potki lujaa maassa makaavaa miestä. Kamalaa katsottavaa :(. Mies jäi maahan makaamaan, eikä liikkunut. Nainen huusi hyökkääjälle ja yritti herätellä miestä. Onneks paikalle tuli muitakin, enkä itse kerennyt paikalle palaamaan, kun olin vasta laittamassa koiria kiinni läheiseen aitaan. Mies pääsi lopulta avun kanssa nousemaan ylös, enkä usko, että paikalle kutsuttiin lopulta edes poliiseja. Tämä kaikki tapahtui klassisesti baarin oven edessä. Enpä ole ennen ihan moista joutunut näkemään. Tiedän, että täällä on välillä rauhatonta, mutta eipä se ole koskaan pelottanut. Liikun usein koirien kanssa ulkona keskellä yötä ja aion tehdä niin vastakin. Pistää tuollainen kuitenkin miettimään. Koirien puolesta kyllä vähän pelkään.

Vituttaa

Vituttaa, vituttaa ja vituttaa. Vituttaa niin suuresti, että mietin päivystykseen lähtöä, jotta oikeasti pääsisin sinne osastolle. Hb oli noussut arvoon 109 ja sekös ärsyttää. Ei tk:n lääkärin tapaamista siis edessä, pelkästään raudan syöntiä jatkossakin. Siinä meni ainoa oljenkorsi päästä osastolle jonkun muun ehdotuksesta. Taasko mun piti olla niin väärässä mun itsetuhoisuuden vakavuudesta? Eihän mulla siis ole mitään hätää sen kanssa kun veriarvotkin vaan nousee siitä huolimatta. Prkl. Tää paska tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka. En näe sille ulospääsyä avohoidon kautta. Ei kerran viikossa riitä mulle, puhumattakaan tällasista kolmen viikon tauoista. Siihen terapiaan pääsyyn menee ikuisuus, jos ees pääsen sinne ja mä en vaan jaksais tätä touhua pidempään. Omasta alotteesta en osastolle haluis pyrkiä. Se kun pitäis jotenki selittää äidillekin, joka mun koirat joutuis todennäkösesti ottaan hoitoonsa. Luotan kyllä, että se osaa ne hoitaa, mutta kun yks on kipeekin, niin pitäshän mun ny ite ne hoitaa. Oon sikahuono omistaja. Lisäks mä en todellakaan haluis joutua siellä osastolla perustelemaan, miks mun kuuluis olla siellä. En mä ees ansaitse mitään osastopaikkaa. Annetaan siis tän paskan jatkua. Sen ehdotuksen pitäis tosissaan tulla joltain muulta.

Piti mennä tänään päivikseen vaikka valvoin melkein koko yön. Ilmotin sinne jo että tuun myöhässä, mutta nukahdin sit sohvalle ja en sen jälkeen enää halunnu mennä kun oisin ehtiny enää vaan piipahtaa siellä. Jumitin sit koko päivän sohvalla (jälleen kerran) ja mä alan hajota näihin päiviin kun olis kuitenki niitä hoidettavia asioitakin tehtävänä. Kuitenki melkein sataprosenttisesti kaikki päivät kotona on just tällasia. Jumitan, ahistelen ja surffaan netissä. Niskat jumiutuu enkä silti saa voimiani kerättyä millään tavalla. Mä kaipaan jotakuta jonka kanssa puhua mun pahasta olosta. Mä kaipaan sitä niin kovasti. Siihen hommaan ei sovellu kukaan kaveri tai perheenjäsen. Ne ei todellakaan kestäis kuulla sitä. Just eilen mietin kuinka kaikki mun harrastuskaverit todella kauhistuis jos ne tietäis mitä puuhailen yksinäni ja mitä mun pään sisällä liikkuu. Ne ei todellakaan vois kuvitella musta mitään sellasta. Ei kenestäkään ihmisestä vois kuvitella sellasta. Ja silti se on totisinta totta. Mun kylppäri näyttää liian usein horrorshown lavasteelta.

Kaksijakoista

Jos yrittäisi taas jaksaa kirjoittaa jotain. Olen voinut todella kaksijakoisesti. Yhtäällä menee harrastuksissa hienosti ja saan sieltä puolelta paljon kehuja. Lisäksi olen käynyt välillä päiviksessä ja viihtynyt siellä ihan kohtuullisesti, vaikka eräs retki menikin aika inhottavaksi kun vetäjä alkoi huutaa meille. Siitäkin on kuitenkin selvitty. En minä siellä kuitenkaan pysty ongelmiani tuomaan tällä hetkellä juurikaan esiin. En tiedä tarvitseeko edes. Voisihan siitä olla jotain apua, jos sieltä saisi tukea, mutta se ei näytä todennäköiseltä tällä hetkellä. Vanha ohjaaja tulee sinne kuulema ainakin vähäksi aikaa takaisin :). Ihanaa, on ollut ikävä häntä.

Toisaalla sitten taas olen jälleen tässä välissä turvautunut monta kertaa saksiin. Itsetuhoisuutta siis edelleen ilmassa ja se alkaa tuntua fyysisessä olossa. Pari päivää on tullut outoa keinumisen tunnetta sydämen tahtiin kun makoilen sohvalla. Se on ihan uutta. Kävin eilen taas verikokeissa ja saa nähdä paljonko hemoglobiini on tällä kertaa. Ihmettelen jos se ei ole laskenut ja luulen lääkärinkin reagoivan tähän. Miten, sitä en osaa aavistaa, vaikka kaikkia skenaarioita olenkin mielessäni käynyt läpi, aina asian sivuuttamisesta M1-uhkailuihin. Jos sattuisi tulemaan ehdotus osastolle menemisestä, niin saattaisin hyvinkin siihen tarttua. Pelottaa kuitenkin, mitä tk:sta sanotaan. Suhtautuminen itsetuhoisuuteen kun voi sillä puolella olla suunnilleen mitä vaan.

Koirakin sairastui :(. Sille tuli aika paha tulehdus ja nyt se saa antibiootteja ja kipulääkettä. En kestäisi jos sille tapahtuisi jotain, mutta tämä vaiva pitäisi olla hyvin hoidettavissa. Kyllä tämä asia silti vaivaa kovasti mielen perukoilla. Huoli koirista on aina kova jos ne sairastuvat.

Minua stressaa. Stressaan sitä, että minulla on vastaamattomia maileja, avaamattomia posteja, maksamattomia laskuja, hoitamattomia järjestelyjä ja treenaamattomia treenejä. Stressaan, mutta en silti saa kasaan minkäänlaista halua hoitaa noita asioita pois päiväjärjestyksestä. Saan niitä hoidettua lähinnä vain avustajan käydessä. Aina kun ajattelenkin noita asioita, tekee mieleni vain tarttua saksiin. Vielä on melkein viikko siihen kun näen omahoitajani. Avustajaakaan en ole nyt nähnyt kun hän oli taas vaihteeksi poissa töistä. Kaverini sen sijaan näin ja meillä oli kivaa :). Niin kaksijakoista elämää kuin vain voi olla.

Draw your darkness

Olin eilen päiviksessä. Ihan ok päivä, ainakin parempi kuin viimeksi. Ei tehty mitään erityistä. Yritin piirtää ahdistusta paperille siinä jotenkuten onnistuen. Tein sen ihan muuten vaan, sitä ei annettu tehtäväksi. Nykyään niinä harvoina kertoina kun jotain piirrän, niin yritän useimmiten juuri oksentaa sitä sisäistä synkkää maailmaa paperille. Vaikea sanoa, onko siitä mitään apua, mutta jokainen tuotokseni on minulle jotenkin rakas, koska niiden inspiraatio kumpuaa jostain haavoittuvasta. Siksi en myöskään kovin mielelläni näytä synkkiä tuotoksiani muille. Pelkään arvostelua, koska kyse on jostain niin hekilökohtaisesta. En myöskään halua tavallaan heiluttaa pahaa oloani muiden edessä edes taiteen muodossa. Jos piirtäisin kuvan vaikka kukkakedosta, voisin hyvin esitellä sitä muille ja naureskella sille itsekin. Ei se haittaisi mitään. Tässä on kuitenkin kyse jostain syvemmästä. (Blogin kuvat eivät ole omia tuotoksiani.)

Sivuoireita on ollut vielä, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäisinä päivinä. Toivon vain, että tilanne pysyy samanlaisena silloinkin kun yritän nostaa annosta. Lihasoireita minulle vieläkin tulee, esim. eilen pää oli ihan vinossa ja heilui ihan kummallisesti kun niska oireili. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa. Nukkumiseen on myös tullut muutoksia. Olen heräillyt yöllä ja nyt tänä yönä en saanut heräämisen jälkeen enää unta, joten nukuin vain 5h. Todella epätavallista minulle. Normaalisti herääminen tuollaisten unien jälkeen olisi liki mahdotonta. En silti ole erityisen väsynyt, joten turha tätä on kai moittiakaan. Pitäisi kai silti yrittää siirtää lääkkeenotto aamuun. Tässä on kuitenkin se ongelma, että pari tuntia sen ottamisen jälkeen olen ihan nukahtamispisteessä. Se siis sekä väsyttää, että piristää - hassua.

Itsetuhoisuus on ollut pienellä tauolla (lähinnä sivuoireiden tuottaman riittävän kärsimyksen vuoksi), mutta impulsseja siihen suuntaan tulee kyllä usein. En koe olevani erityisen vahvoilla niitä vastaan. Tarvitsisin lisää tahtoa vastustaa niitä. Tarvitsisin jonkun asian, jonka puolesta taistella tätä vastaan, enkä usko, että se joku voi olla pelkästää minä itse.

Sivuoireita

Paljon sivuoireita. Uuden lääkkeen aloittamisen tuska olikin ehtinyt jo hieman laimentua muistilokerossani. Jos tämä meno jatkuu, en todellakaan kestä läpi näitä aloitusoireita. Pari kolme tuntia lääkkeen oton jälkeen ravasin kämpässä huokaisten jokaisella hengen vedolla "oh god". Päänsärkyä johon ei särkylääke tehonnut ja pahoinvointia. Yritin mennä oksentamaan, mutta yökkäsin vain tyhjää. Hyvin pian tämän jälkeen vetäydyin sänkyyn vapisemaan, jonka jälkeen minulle oli tulla leukalukko. Vanha lääkitykseni alkoi kuitenkin tässä vaiheessa vaikuttaa (otin sen vähän ennen sänkyyn menoa). Se luojan kiitos näyttää auttavan näihin oireisiin. Huomasin saman vaikutuksen tänään kun mm. kädet alkoivat vispaamaan ihan hulluna. Ilta on mennyt nyt ihan normaalisti. Ehkä siis pärjään jos käytän vanhaa lääkitystäni hillitsemään oireita.

En edes aloittanut psykin määräämällä aloitusannostuksella, vaan puolitin sen. Minua pelotti liikaa. Arvasin, että saan taas puolet luetelluista aloitusoireista, koska olen muistakin masennuslääkkeistä saanut. En mielelläni joutuisi taas päivystykseen aloitusoireiden takia. Niin on käynyt kahdesti. En vain tiedä onko kovin terveellistä keholleni tavallaan lamata lääkkeen tuottamat oireet toisella lääkkeellä. Pelkään, että oireista tulee sitä kautta pysyviä. Yritän kuitenkin jatkaa lääkekokeilua. Ihmettelen vain, millä ilveellä uskallan koskaan nostaa annostusta. Seuraavan lääkeannoksen otan vasta huomenna. Taidan ottaa sen taas illalla, jotta voin toivon mukaan nukkua pahimpien oireiden yli.

Käynti polilla ja taas verikokeisiin

Tänään tuli sitten käytyä psyk.polilla. Yllätyin kovasti kun ilmottautumisessa sanottiin, että lääkärikin on mukana käynnillä. Minulle oli sittenkin vaihdettu tuttu lääkäri takaisin! En sitten ryhtynyt kyselemään, että mikä tässä vaihtorumbassa oli pointtina. Olin vain tyytyväinen, että toiveeni kuultiin. Avustajakin oli mukana käynnillä. Se ahdisti minua, koska hyvin pian keskustelu kääntyi itsetuhoisuuteeni ja sitä käytiin läpi raastavan yksityiskohtaisesti. Nirhin paitani hihaa ahdistuksissani, enkä paljoa silmiin ketään tuijotellut. Eilen kun avustaja kävi, niin tuli kanssa puhetta itsetuhoisuudesta, joten sen vuoksi uskalsin puhua aiheesta hänen läsnäollessaan myös tänään. Muuten olisin ollut vielä ahdistuneempi ja sulkeutuneempi. Oli paljon puhetta siitä, kuinka tarvitsisin muita seilviytymiskeinoja. Sain jotenkuten myös tuotua esiin sen, kuinka tauot hajottavat ja tiiviit tapaamiset eheyttävät. Puhuminen ja kirjoittaminen on mulle tärkeimpiä keinoja purkaa sitä pahaa oloa.

Sovittiin, että saan lähetteen sairaalan järjestämään terapiaan. Tuosta oli puhetta jo syksyllä, mutta silloin lähetettä ei tehty, koska minun oli tarkoitus hankkia se yksityinen terapeutti itselleni. Olen kyllä tyytyväinen, että sain tuon lähetteen nyt. Olisin oikeastaan toivonut sitä jo syksyllä siltä varalta, etten sitä terapeuttia kykene löytämään. Toivottavasti pääsisin mukaan terapiaan. Jonojen pituutta en tässä vaiheessa tiedä, mutta useampi kuukausi oletettavasti. Jos nyt ennen syksyä pääsisi. Saattaa kyllä olla liian toiveikasta. Jossain vaiheessa saan kuitenkin tavata jonkun terapeutin sieltä, joka kertoo heidän hoitomuodostaan tarkemmin.

Lisäksi sain kokeiltavaksi uuden lääkkeen vanhan rinnalle. Olisin kai saanut tuon vanhankin vaihtaa toiseen, mutta sitä en nyt sitten kuitenkaan pyytänyt, koska sain luvan jatkaa sitä nykyisellä annostuksella. Lisäksi toiset vaihtoehdot eivät muutenkaan kuulostaneet paljon paremmilta - lihottavia nekin tai levottomuutta aiheuttavia. Tämän uuden lääkkeen pitäisi auttaa masennukseeni. Katsotaan onko siitä mulle mitään apua. Aika kallis vaan. Menee kohta varmaan satanen kuussa lääkkeisiin.

Terveyskeskuksesta soittivat tänään mun perään. Olin kyllä jo eilen soittanut ja kysynyt labratuloksia. Sain silloin kuulla, että hemoglobiini oli 100 ja sain jälleen ohjeeksi syödä rautaa. Tänään kuitenkin soitettiin ja sairaanhoitaja sanoi katsoneensa mun tuloksia tarkemmin ja koska hb on laskenut taas edellisestä mittauksesta niin lääkäri oli kuulema halunnut mut samana päivänä uuteen verikokeeseen, josta mitataan rauta jotenkin tarkemmin. Kysyttiin myös, että oonko syöny sitä rautaa ja tällä kertaa myönsin, että en kovin paljoa (todellisuudessa yhtään). Nyt sain tarkat ohjeet siitä, miten paljon rautaa minun tulee syödä ja kahden viikon päästä pitää taas mennä kokeisiin. Aamulla olin jo puhunut samasta aiheesta sen erikoislääkärin kanssa, joka myös oli huolissaan matalasta hb:stä. Muut arvot olivat kuulema kunnossa.

Kai tässä on nyt pakko taipua ja alkaa syömään sitä perhanan rautaa, koska en kehtaa mennä selittämään sinne tk:hon, miksi en sitä syö ja jos taas yritän livistää koko kokeista, niin soittavat varmaan uudestaan perään, tai sitten joudun jossain vaiheessa sairaalaan matalan arvon takia. Veritankkaukseen en kuitenkaan kovin helpolla suostu, jos sellaista ehdotellaan. Sama kuin anorektikolle tarjoaisi sokeriliuosta. Mulla on kyllä kg ja hb jotenkin yhdistyneet mun mielessä. Jos ei toista saa alas, niin yrittää saada edes sen toisen. Molemmissa matalat lukemat tuottavat saman tyydytyksen ja samalla kuitenkin pelon siitä, mihin tämä kaikki johtaa. Psyki sanoi tänään, ettei mikään rautakuuri auta minua, koska kyse on veren vähyydestä. Jotenkin vaikea uskoa tuohon. Luulen kyllä, että rautakuuri nostaa hb:tä myös minulla. Se jää nähtäväksi.

Mitäs muuta... Sain seuraavan ajan hoitajan luo vasta kolmen viikon päähän. Kiva kiva. No, hän oli tästä kovasti pahoillaan. Hän sanoi olevansa viikon hiihtolomalla ja ensi viikko on kuulema jo valmiiksi ylibuukattu. Jotenkin suuresti ärsyttää, kun nuo ajat siirtyvät kauas sen takia, kun sieltä puolelta ensin perutaan aikoja, jolloin uusia ei tule varattua riitävän aikaisin, kun niitä vielä olisi jäljellä. Ja joka ikinen kerta sanotaan, että sinähän kuitenkin näet sitä avustajaasi. Meidän olisi kyllä tarkoitus, anteeksi vaan, hoitaa rästihommia, eikä terapoida minua niillä käynneillä.

Kaikenkaikkiaan tapaaminen meni ihan hyvin. Unohdin tietysti yhden tärkeän asian eli kysyä kuntoutustuen jatkumisesta. Ehtii sen vielä toivottavasti ottaa puheeksi. Olisi pitänyt kirjoittaa itselle lista kaikista tärkeistä asioista, mutta kun en ollenkaan arvannut näkeväni psykiä jo tänään. Muuten olisin sellaisen varmaan rustannutkin.

Sitting in the bathtub watching the water turn red

Joo eli itsetuhosuutta edelleen ilmassa. Nyt oon jo palannu niihin hyviksi todettuihin vanhoihin metodeihin. Tuhoisiin metodeihin, joita ei voi jatkaa kovin pitkään ilman vakavaa uhkaa terveydelle. En edelleenkään oo soittanu tosta itsetuhosuudesta kellekään. Sekin lupaus lens siis ulos ikkunasta - wiuh, siellä se menee. Yksi sana kuvaa tätä paremmin kuin mikään muu - TYHMÄ! Eikä tälle oo mitään järkevää syytäkään. Ollu ihan hyviä päiviä ja ollu tekemistä joka on sujunu hyvin. En siis ymmärrä omaa motivaatiotani tuossa. Ensi hoitajan tapaamisellakaan en varmaan pysty tosta sanomaan, kun se avustajakin on siellä paikalla, ja tosta aiheesta puhuminen en erityisen vaikeeta sillon, jos se pitää ite ottaa esille.

Mun piti tänään soittaa ja kysyä niistä labrakoetuloksista, mutta hammaslääkärissä ja kaupassa meni liian pitkään. Selvisin ihan hyvin tosta hammaslääkärikäynnistä. Nappasin kyllä yhen rauhottavan etukäteen jos sillä nyt oli mitään vaikutusta. Enemmän mun pelkoon ja ahdistukseen vaikuttaa se kohtelu, jota siellä saa. Nyt se oli ihan asiallista. Mullahan on siis taustalla järkyttävä hammaslääkäripelko, jonka seurauksena mun hampaat oli suunnillen tippumassa suusta kun viimein uskaltauduin menemään takasin sinne kidutuskammioon. Onneks kuitenki YTHS:llä on tuhatsatamiljoonaa kertaa parempi hoito kuin mitä peruskoulun hammashoitolassa oli, joten nykyään en enää juurikaan pelkää mennä paikattavaksi.

Paino näyttää olevan taas laskussa - wuhuu! Tiiä sit johtuuko toi taas siitä, kun pudotin lääkityksen annostusta vai jostain muusta. Oon kuitenki syöny edelleen aika runsaasti, mutta en oo ahminu paljoakaan. Toivotaan, että tälläkin ruokavaliolla sais painon laskemaan.

Katoin eilen kotimaisen anoreksia-dokumentin ja jäin sen jälkeen kuuntelemaan yle puheen keskustelua aiheesta. Luulen, että toi jotenki vaikutti siihen, et rupesin sen jälkeen viilteleen. Jotenki ahdisti se kun siinä puhuttiin siitä, kuinka terapiaan ei pääse ellei maksa sitä ite ja tonkin tytön kohalla vanhemmat joutu maksamaan. Kela oli hylänny sen hakemuksen. Tota mäkin pelkään, jos nyt ikinä pääsen niin pitkälle, että sitä psykoterapiaa oikeesti päästäis hakemaan. Lisäks tuli sellanen olo, ettei mulla oo tarpeeks itsekuria olla anorektikko (joten ollaan sitten ees viiltelijä). Sairasta ajattelua taas, mutta en voi sille mitään. Tiiän, ettei anorektikkona olemisessa olis mitään hyvää ja silti tavallaan tavottelen sitä rajaa, että mut voitais luokitella myös siihen kastiin...

Mietin myös sitä, että paljonko motivaatiota mulla on oikeestaan parantua. Toisaalta sitä on paljon, mutta toisaalta paraneminen pelottaa. Oonko mä vielä siihen ees valmis? En tiiä. Jotenkin tuntuu, että koska heitän polilta saamillani ohjeilla usein vesilintua (ainakin hetken päästä) niin vastaus ois ei. Kai se on myös sitä, että koska niihin asioihin ei palata tarpeeks usein, enkä saa tarpeeks tukea niiden toteuttamiseen, niin vanhoihin kuvioihin palaaminen on vaan liian helppoa. Parantuminen pelottaa, koska mä en oikeesti nää itseäni koskaan sellasena jaksavana ja onnellisena ihmisenä.

Mulle voi tapahtua vaikka mitä kivaa ja huippua, enkä silti osaa olla onnellinen kuin sen pienen hetken ja kun arki koittaa, niin ei se asia mua enää kauheemmin lämmitä. Vaikee uskoa, että tohon olis tulossa muutosta lähiaikoina. Jotenkin musta tuntuu, ettei suurinosa ihmisistä oo onnellisia muutenkaan. Pelkään, että mut vaan haluttais työntää osaks sitä massaa, joka puurtaa päivisin vihaamassaan työssä viimesillä voimillaan ja iltasin hukuttaa surujaan kuka mihinkin. Mä vaan en halua kuulua tohon joukkoon. Enkä mä tällä hetkellä pystyiskään siihen - edes fyysisesti. Mun fyysiset oireet on sekä kirous, että pelastus. Ne jotenkin oikeuttaa sen, että mä saan vaan olla, koska en fyysisesti pysty parempaan. Henkisen puolen kestämättömyys ei vaan edelleenkään oikeuta mua olemaan heikko samalla tavalla, kuin mitä fyysiset oireet oikeuttaa. Siks parantuminenkin pelottaa. Sillon kun mä rupeen voimaan paremmin fyysisesti, niin mulle iskee halu rankasta itteeni ja tuoda ne oireet takasin, koska se on tuttua ja turvallista. Kukaan ei voi sillon väittää, että mä olisin kunnossa.

Kiirettä ja peruuntumisia

Sori hiljaisuuteni tällä viikolla. Oon ollu joko jatkuvasti menossa tai sitten ihan poikki jatkuvasta menemisestä, niin etten oo jaksanu mitään kirjotella. Okei, alotetaan siis tiistaista. Piti olla avustajan tapaaminen, mutta se peruuntu kun sille tuli joku tärkee meno. Aloin sit leikkiä terillä kun kerta olin ylhäällä :/. Osaltaan toivoin, että tällä kertaa mä tarviin ambulanssia ja pääsen sit osastolle. En kuitenkaan tarvinnu (en siis osunu isoon suoneen) ja menin illalla normaalisti treeneihin. Oon mä vaan niin eri maailmassa sillon kun käyn treeneissä. Sillon tuntuu usein, et asiat ei oo niin huonosti kuitenkaan ja että kyllä elämä ehkä tällasenaankin kelpaa. Sit iskee uupumus ja oon taas alkutilanteessa. Voisin siis periaatteessa elää siinä harrastusmaailmassa pidempäänkin, mutta en kykene, koska uuvun jo siitä vähästä. Ja treeneihin lähtö on kyllä yhtä vaikeeta kuin muutkin menemiset, että siinä mielessä en kaipaa sitä lisää. En jaksanu illalla palata enää omalle kämpälle niin jäin äidin luo yöks.

Keskiviikkona oli soittoaika yhelle erikoislääkärille (ei psykiatri). Sain yllättäen ajan siltä samalle päivälle, niin eikun äkkiä kämpille viemään koirat ja käymään suihkussa. Sit sinne lekurin luo ja takasin tullessa soitto kaverille, et mennäänkö tänään sinne leffaan. No, sille sopi ja oli oikein mukavaa ja hyvä leffa. Iltapäivällä kirosin kun sain tekstarin, että huominen hoitajan tapaaminen peruuntuu kun se on sairaana. Siitä sit soitto avustajalle, koska senki piti tulla sinne. Sovittiin, et nähään sit kahestaan kun se tiistain aikaki oli peruuntunu. Se sano mulle, että kylläpäs sulle nyt sattuu näitä peruuntumisia ja mä vastasin, että lievästi sanottuna. Illalla taas vuorossa lopenuupuneena koirien lenkitys ja sänkyyn kaatuminen.
Torstaina sit aikasin ylös kun avustaja tuli ja tällä kertaa todella avasin sanaisen arkkuni ja valitin sille tosta päivätoiminnassa käymisestä, mun lääkärin vaihtumisesta, peruuntumisista ja siitä kuinka en enää luota siihen, mitä mulle psyk.polilla sanotaan. Se sano, ettei tienny, et mun lääkäriä on vaihdettu ja et pitää kysyä, miksi niin on tehty. Sain sit pari asiaa hoidettua siinä samalla. Sen jälkeen terveyskeskukseen hemoglobiini kontrolliin ja kelaan. Sieltä taas suoraan harkkoihin. Huh, aloin tosissaan olla uupunu kaikkeen juoksemiseen tällä viikolla.

Tänään oli sit taas juostava asioilla kun mun piti sen erikoislääkärikäynnin takia käydä toisessa paikassa verikokeissa. Sanoinkin sille, että ottaisitko toisesta kädestä kun toisessa on eiliseltä mustelma. No, nyt mun pitää sit kahteen eri paikkaan selitellä, että miks mulla on anemia (ainakin luulen, että mulla on vielä anemia). Se erikoislääkäri ei todellakaan tiedä mun itsetuhosuudesta, enkä tiiä kertoakko sille totuus (jos se kysyy) vai ei. Tk-lääkäri tietää, että oon viiltelijä (ellei siellä oo taas henkilö vaihtunu), mut sieltä sanottiin viimeks, että syö rautaa ja en oo syöny. Ei mulla ees oo mitään kunnon selitystä tolle.

No, koska soitan taas sairaanhoitajalta tuloksia, niin ehkei se ees kysy siitä. Kun kysyin tosta kontrollin lähetteestä, että onko se jo laitettu, niin langan toisesta päästä kuulu vaan, että "On se kunnossa... ja olet syönyt rautaa tässä välissä." En sit alkanu sanomaan, että en muuten ole, kun se tuli sieltä niin topakasti faktatietona. Totuus on varmaan se, että en oo syöny rautaa, koska se ois tavallaan vastakkainen teko viiltelylle ja en haluu kumota sen vaikutuksia tai jotain yhtä älytöntä. Kai mä pekään jotenkin, että jos syön rautaa, niin muut vois todeta ettei mulla sit oo mitään hätää viiltelyn suhteen (että jatka vaan rauhassa kun ei siitä oo mitään haittaa sun terveydelle). Tosi kypsää ajattelua taas. Tosta käy ehkä selväks se, että haluisin jonkun estävän mua, mutta en uskalla useinkaan pyytää sitä, koska se ois huomion hakemista.

Huh, huomennakin on menoa. Alkaa riittämään tältä viikolta. Tuli taas tänään sellanen tunne, kun olin suunnilleen nukahtamassa kaupungille, että en todellakaan oo työkykynen enkä opiskelukykynen. En mitenkään pystyis jokapäivä olemaan liikkeellä ja pärjäämään 8h unilla. Tai sitten siihen tottuis ajan kanssa, en tiiä. Onneks ei vielä tarviikaan olla siinä kunnossa. Tai jos jostain syystä tarvis, niin varmaan vähintään viikossa tulis kaikille selväks, etten mä siihen kykene. Siinä olis sitten turha minkään instanssin väittää toisin.

Oon muuten aikahyvin päässy yli tosta päivätoimintaan palaamisen pettymyksestä. Usein mun kohalla on just niin, että jos saan aikani raivota ja ahistella oikein kunnolla, niin sen jälkeen sen asian voi jo melkein jättää kokonaan taakseen. Poikkeuksia kyllä riittää. Ylireagointi jotenkin kuuluu mun tapaan käsitellä asioita. Äiti ei oo kyllä koskaan ymmärtäny mussa tätä puolta. Meille tuli usein pahoja riitoja kun olin jostain ärsyyntyny ja se ei antanu mulle mahollisuutta osottaa sitä, vaan otti nokkiinsa heti, vaikken ois sitä  käytöstä äitiä kohtaan suunnannu. Olihan se varmaan tosi rasittavaa, mutta silti ei ois tarvinnu aina ottaa sitä itteensä. Nykyään se jotenkin antaa mulle enemmän tilaa, mikä on tosi hyvä. Ennen se aina huus mulle, että älä tirise hälle ja rupes puolestaan raivoon mulle jostain siivoamisesta. Tuliki mieleen, että pitäis etsiä yks kirjotus, jonka tein aikanaan, jossa puhuin just meidän väleistä ja kuinka vihaan äitiä, eikä varmaan haittais vaikka se kuolis yms. shittiä. Ois kauheeta, jos mulle vaikka tapahtuis jotain ja äiti löytäis sen ja luulis, että mä vieläkin aattelen niin. Vois vaikka repiä tai polttaa sen.

Paino ei oo todellakaan enää pudonnu vaan lähteny uuteen nousuun. Mä syytän kyllä sitä läskilääkettä oman itsehillinnän puutteen lisäks. Ihan kauheeta kun oot syöny ittes ihan täyteen, mutta et siltikään tunne olevas kyllänen. Ja siis oikeesti syöny ittensä täyteen tyyliin 2h sisällä 5kpl myslipatukoita, mikropasta-ateria, kokonainen pomelo, ruunebergintorttu, jätskiä... ja silti tuntuu, että on nälkä, mutta vatsa tuntuu turvonneelta. Ei tollanen oo normaalia! Äh, vihaan tätä. Lopettaisin taas sen lääkkeen jos pystyisin nukkuun tai ylipäätään olemaan jotenki toimintakykynen ilman sitä. Ehkä mun pitää taas kohta todeta, mitä sen lopettaminen mulle tekee. Nojoo, enköhän oo nyt jo valittanu taas ihan tarpeeks yhdelle illalle.

Pettymys

Pääsin tänään viimein menemään sinne päivikseen. Ilman äidin montaa herätystä ja kyytiä junalle en todellakaan olisi sinne asti päässyt. Ei ollut kauhean kiva päivä, itseasiassa siellä oli aika kurjaa. Suurimmaksi osaksi tää johtu musta itsestä. En halunnut väkisin olla sosiaalinen, koska se on ollut mulle sellainen paikka, jossa ei tarvitse esittää, mutta silti tunsin syyllisyyttä antisosiaasuudestani. En kysellyt muiden kuulumisia, en jakanut omiani, en heittäny läppää. Lähinnä vaan tuijotin tyhjyyteen ja olin masentunut.

Eipä multa paljoa kyseltykään. Vetäjä ei kysynyt mitään. Ei edes kuinka menee, vaikka en oo kuukauteen käyny. No, okei kun tulin, niin tervehdittiin kyllä kaikkien puolesta iloisesti ja vetäjä sano, että täällä on muut mua kovasti kaipailleet. Se tuntu kivalta, mutta myöhemmin se tuntu lähinnä pahalta, koska en kyenny olemaan se tyyppi jota he ilmeisesti on kaivanneet takasin. Se tyyppi, joka on mukana heittämässä läppää ja juttelemassa kuulumisista. Tarviiko mun kuitenkaan olla sellanen jos ei tunnu siltä?

Tuntu vaan, et oisin voinu yrittää enemmän, mutta se ois ollu kyllä teeskentelyä. Enkä mä aina siellä oo ollukaan sosiaalinen – en todellakaan. Ehkä nyt tauon jälkeen mulle vaan tuli tunne, et tarttis olla, mut ei vaan pysty. Jokatapauksessa mun oli tosi vaikeeta olla siellä. Ootteko koskaan ollu mukana ilosen puheliaassa porukassa ja ite vaan tuijottanu lattiaa? Jos ootte, niin ehkä tajuutte, mitä mä ajan takaa. Mulla oli kokoajan tunne, että mä en kuulu tänne ja oon huono kun en osaa olla ilonen ja välittävä. Samalla mut valtas suru siitä, etten mä oikeesti halua luovuttaa sen paikan suhteen. Jos mä päättäisin, että en enää käy siellä, niin kyllä se tuntuis isolta menetykseltä. En vaan tiiä saanko enää takasin sitä, mitä se paikka on mulle aikasemmin merkinny.

En tiiä kannattaako vetää hirveän suuria johtopäätöksiä yhden päivän perusteella, mutta kun mä lähdin sieltä päivän päätteeks pois, niin jäin ihan yksin kun muut käveli parissa eri kimpassa eri suuntiin. Mä jäin siihen sit seisomaan ja silmiin kihos pari kyyneltä. Mutta mitä mä sillä seuralla olisin tehny kun en kyenny kenenkään kanssa jutteleen? Silti se tuntu pahalta. Koko se päivä tuntu pahalta. Ei kiinnostanu olla seurallinen ja siks tunsin olevani tunteeton idiootti ja kuitenki sitä toisten läheisyyttä kaipas. Kunpa mä olisinki voinu mennä sinne takas asenteella ”Terve! Mites menee? Kertokaas kaikki mehukkaat jutut, mitä täällä on tässä välissä sattunu. Mulle sattu tässä yks päivä niin, että...” Jotenki tohon malliin. Sit todellisuudessa meen sinne asenteella ”Ai, moi.” *siirtyy pois tuijottaen lattiaa*.

Vetäjältä tuli mulle sanomista siitä, että aamiaista ei saa jatkossa enää syödä myöhässä, jos ei erikseen ole pyytänyt, että sitä jätetään. Tulin myöhässä koska juna oli myöhässä ja olin laittanut siitä viestin. Pieni herneenpoikanen uhkas livahtaa nenään. Otin tämän kuitenkin lähinnä infona tulevaisuuden varalle. En kauheesti ainakaan vielä pidä siitä vetäjästä. Jo ois ollu mahollisuus, niin oisin varmaan yrittäny vetää sitä hihasta ja kysyä, et oisko tilaisuutta jutella. Oli kuitenki kokoajan jotain hommaa. Piti leipoa yksin ja luututa lattia. Olipa kivaa... Saa nähä, millä ihmeellä mä saan itteni motivoitumaan tonne menemisestä uudestaan.

Kyl mä sinänsä haluisin päästä testaamaan, että millanen toi uus vetäjä oikeesti on. Omaako se yhtään kykyä nähdä toisen pahan olon ja reagoida siihen, vai huomioiko se vaan ne jotka on aktiivisesti mukana? Alkuarvio antaa viitteitä tokasta vaihtoehdosta ja jos näin on, niin mulla ei oo mielenkiintoa mennä sinne sillon kun voin huonosti. Sit jos voin paremmin ja jaksan aidosti olla sosiaalinen, niin sitten vois mennä. Oikeesti mä olisin ehkä toivonu, että oisin jaksanu olla sosiaalinen jo nyt. Tai edes, että voisin olla siellä se mikä olen ja silti kuulua porukkaan. Oikeesti ton paikan tarkotus olis kai myös auttaa pääsemään irti siitä omasta pahasta olosta ees siks aikaa kun on siellä. Monesti se onkin onnistunu. Joskus se on onnistunu jopa vaikken oo halunnu sitä. Oisin halunnu vaan rypeä omassa pimeydessä, mut sit oon kuitenki piristyny. Nyt ei käyny niin. Nyt mulla on pahempi olo kuin ennen sinne menoa.

Haluaisin itkeä ja kadota kaiken näkyvän ulottumattomiin, missä tietäisin olevani turvassa kaikelta pahalta. Haluaisin, että joku pitäisi sylissä ja lohduttaisi. Haluaisin saada puhua jollekin joka ymmärtäisi. Olen hyvin surullinen ja pettynyt.