Vituttaa, vituttaa ja vituttaa. Vituttaa niin suuresti, että mietin päivystykseen lähtöä, jotta oikeasti pääsisin sinne osastolle. Hb oli noussut arvoon 109 ja sekös ärsyttää. Ei tk:n lääkärin tapaamista siis edessä, pelkästään raudan syöntiä jatkossakin. Siinä meni ainoa oljenkorsi päästä osastolle jonkun muun ehdotuksesta. Taasko mun piti olla niin väärässä mun itsetuhoisuuden vakavuudesta? Eihän mulla siis ole mitään hätää sen kanssa kun veriarvotkin vaan nousee siitä huolimatta. Prkl. Tää paska tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka. En näe sille ulospääsyä avohoidon kautta. Ei kerran viikossa riitä mulle, puhumattakaan tällasista kolmen viikon tauoista. Siihen terapiaan pääsyyn menee ikuisuus, jos ees pääsen sinne ja mä en vaan jaksais tätä touhua pidempään. Omasta alotteesta en osastolle haluis pyrkiä. Se kun pitäis jotenki selittää äidillekin, joka mun koirat joutuis todennäkösesti ottaan hoitoonsa. Luotan kyllä, että se osaa ne hoitaa, mutta kun yks on kipeekin, niin pitäshän mun ny ite ne hoitaa. Oon sikahuono omistaja. Lisäks mä en todellakaan haluis joutua siellä osastolla perustelemaan, miks mun kuuluis olla siellä. En mä ees ansaitse mitään osastopaikkaa. Annetaan siis tän paskan jatkua. Sen ehdotuksen pitäis tosissaan tulla joltain muulta.
Piti mennä tänään päivikseen vaikka valvoin melkein koko yön. Ilmotin sinne jo että tuun myöhässä, mutta nukahdin sit sohvalle ja en sen jälkeen enää halunnu mennä kun oisin ehtiny enää vaan piipahtaa siellä. Jumitin sit koko päivän sohvalla (jälleen kerran) ja mä alan hajota näihin päiviin kun olis kuitenki niitä hoidettavia asioitakin tehtävänä. Kuitenki melkein sataprosenttisesti kaikki päivät kotona on just tällasia. Jumitan, ahistelen ja surffaan netissä. Niskat jumiutuu enkä silti saa voimiani kerättyä millään tavalla. Mä kaipaan jotakuta jonka kanssa puhua mun pahasta olosta. Mä kaipaan sitä niin kovasti. Siihen hommaan ei sovellu kukaan kaveri tai perheenjäsen. Ne ei todellakaan kestäis kuulla sitä. Just eilen mietin kuinka kaikki mun harrastuskaverit todella kauhistuis jos ne tietäis mitä puuhailen yksinäni ja mitä mun pään sisällä liikkuu. Ne ei todellakaan vois kuvitella musta mitään sellasta. Ei kenestäkään ihmisestä vois kuvitella sellasta. Ja silti se on totisinta totta. Mun kylppäri näyttää liian usein horrorshown lavasteelta.
Hei kultapieni.
VastaaPoistaKyllä sinä sinne osastolle pääset jos vain haluat mennä. Päivystyksen kautta. Kerro, kuinka pahalta tuntuu, kerro miten vähän voimia on.
Ymmärrän, että koirista on huoli, mutta ajattele niin, että auttamalla itseäsi, autat myös niitä. Eläin vaistoaa läheisen ihmiset mielialan. Pieni ero toisistanne voi tehdä hyvää, jos sinä sillä aikaa saat itsellesi apua.
Voi hyvin, olet ajatuksissa.
Kannattaa itse pyrkiä sinne osastolle, ne ei tykkää tuollaisesta "pelaamisesta" ja yleensä huomaavat sen kyllä.
VastaaPoistaMenet vaan sinne päivystykseen ja kerrot ettet jaksa avon turvin. Äidillesi on varmasti aivan sama ottaako hän koirat jonkun toisen ehdotuksesta vai omastasi.
Voimia.
Kiitos teille kommenteista. Harkitaan, harkitaan sitä päivystystä. Kuitenkin takaraivossa kalvaa ajatus siitä, etten voisi muita asioitani tällä hetkellä pahemmin sotkea kuin menemällä osastolle. Ja kaikkein vaikeinta on varmaan päättää se hetki jolloin viimein sanot, että NYT riittää. Sitä yrittää vaan jaksaa ja kestää viimeiseen saakka. En usko, että minua kovin helposti voisi syyttää "pelaamisesta" hoitotahon osalta. Eivät he silti tyhmiä ole, tiedän sen.
VastaaPoista