Pettymys

Pääsin tänään viimein menemään sinne päivikseen. Ilman äidin montaa herätystä ja kyytiä junalle en todellakaan olisi sinne asti päässyt. Ei ollut kauhean kiva päivä, itseasiassa siellä oli aika kurjaa. Suurimmaksi osaksi tää johtu musta itsestä. En halunnut väkisin olla sosiaalinen, koska se on ollut mulle sellainen paikka, jossa ei tarvitse esittää, mutta silti tunsin syyllisyyttä antisosiaasuudestani. En kysellyt muiden kuulumisia, en jakanut omiani, en heittäny läppää. Lähinnä vaan tuijotin tyhjyyteen ja olin masentunut.

Eipä multa paljoa kyseltykään. Vetäjä ei kysynyt mitään. Ei edes kuinka menee, vaikka en oo kuukauteen käyny. No, okei kun tulin, niin tervehdittiin kyllä kaikkien puolesta iloisesti ja vetäjä sano, että täällä on muut mua kovasti kaipailleet. Se tuntu kivalta, mutta myöhemmin se tuntu lähinnä pahalta, koska en kyenny olemaan se tyyppi jota he ilmeisesti on kaivanneet takasin. Se tyyppi, joka on mukana heittämässä läppää ja juttelemassa kuulumisista. Tarviiko mun kuitenkaan olla sellanen jos ei tunnu siltä?

Tuntu vaan, et oisin voinu yrittää enemmän, mutta se ois ollu kyllä teeskentelyä. Enkä mä aina siellä oo ollukaan sosiaalinen – en todellakaan. Ehkä nyt tauon jälkeen mulle vaan tuli tunne, et tarttis olla, mut ei vaan pysty. Jokatapauksessa mun oli tosi vaikeeta olla siellä. Ootteko koskaan ollu mukana ilosen puheliaassa porukassa ja ite vaan tuijottanu lattiaa? Jos ootte, niin ehkä tajuutte, mitä mä ajan takaa. Mulla oli kokoajan tunne, että mä en kuulu tänne ja oon huono kun en osaa olla ilonen ja välittävä. Samalla mut valtas suru siitä, etten mä oikeesti halua luovuttaa sen paikan suhteen. Jos mä päättäisin, että en enää käy siellä, niin kyllä se tuntuis isolta menetykseltä. En vaan tiiä saanko enää takasin sitä, mitä se paikka on mulle aikasemmin merkinny.

En tiiä kannattaako vetää hirveän suuria johtopäätöksiä yhden päivän perusteella, mutta kun mä lähdin sieltä päivän päätteeks pois, niin jäin ihan yksin kun muut käveli parissa eri kimpassa eri suuntiin. Mä jäin siihen sit seisomaan ja silmiin kihos pari kyyneltä. Mutta mitä mä sillä seuralla olisin tehny kun en kyenny kenenkään kanssa jutteleen? Silti se tuntu pahalta. Koko se päivä tuntu pahalta. Ei kiinnostanu olla seurallinen ja siks tunsin olevani tunteeton idiootti ja kuitenki sitä toisten läheisyyttä kaipas. Kunpa mä olisinki voinu mennä sinne takas asenteella ”Terve! Mites menee? Kertokaas kaikki mehukkaat jutut, mitä täällä on tässä välissä sattunu. Mulle sattu tässä yks päivä niin, että...” Jotenki tohon malliin. Sit todellisuudessa meen sinne asenteella ”Ai, moi.” *siirtyy pois tuijottaen lattiaa*.

Vetäjältä tuli mulle sanomista siitä, että aamiaista ei saa jatkossa enää syödä myöhässä, jos ei erikseen ole pyytänyt, että sitä jätetään. Tulin myöhässä koska juna oli myöhässä ja olin laittanut siitä viestin. Pieni herneenpoikanen uhkas livahtaa nenään. Otin tämän kuitenkin lähinnä infona tulevaisuuden varalle. En kauheesti ainakaan vielä pidä siitä vetäjästä. Jo ois ollu mahollisuus, niin oisin varmaan yrittäny vetää sitä hihasta ja kysyä, et oisko tilaisuutta jutella. Oli kuitenki kokoajan jotain hommaa. Piti leipoa yksin ja luututa lattia. Olipa kivaa... Saa nähä, millä ihmeellä mä saan itteni motivoitumaan tonne menemisestä uudestaan.

Kyl mä sinänsä haluisin päästä testaamaan, että millanen toi uus vetäjä oikeesti on. Omaako se yhtään kykyä nähdä toisen pahan olon ja reagoida siihen, vai huomioiko se vaan ne jotka on aktiivisesti mukana? Alkuarvio antaa viitteitä tokasta vaihtoehdosta ja jos näin on, niin mulla ei oo mielenkiintoa mennä sinne sillon kun voin huonosti. Sit jos voin paremmin ja jaksan aidosti olla sosiaalinen, niin sitten vois mennä. Oikeesti mä olisin ehkä toivonu, että oisin jaksanu olla sosiaalinen jo nyt. Tai edes, että voisin olla siellä se mikä olen ja silti kuulua porukkaan. Oikeesti ton paikan tarkotus olis kai myös auttaa pääsemään irti siitä omasta pahasta olosta ees siks aikaa kun on siellä. Monesti se onkin onnistunu. Joskus se on onnistunu jopa vaikken oo halunnu sitä. Oisin halunnu vaan rypeä omassa pimeydessä, mut sit oon kuitenki piristyny. Nyt ei käyny niin. Nyt mulla on pahempi olo kuin ennen sinne menoa.

Haluaisin itkeä ja kadota kaiken näkyvän ulottumattomiin, missä tietäisin olevani turvassa kaikelta pahalta. Haluaisin, että joku pitäisi sylissä ja lohduttaisi. Haluaisin saada puhua jollekin joka ymmärtäisi. Olen hyvin surullinen ja pettynyt.