Sitting in the bathtub watching the water turn red

Joo eli itsetuhosuutta edelleen ilmassa. Nyt oon jo palannu niihin hyviksi todettuihin vanhoihin metodeihin. Tuhoisiin metodeihin, joita ei voi jatkaa kovin pitkään ilman vakavaa uhkaa terveydelle. En edelleenkään oo soittanu tosta itsetuhosuudesta kellekään. Sekin lupaus lens siis ulos ikkunasta - wiuh, siellä se menee. Yksi sana kuvaa tätä paremmin kuin mikään muu - TYHMÄ! Eikä tälle oo mitään järkevää syytäkään. Ollu ihan hyviä päiviä ja ollu tekemistä joka on sujunu hyvin. En siis ymmärrä omaa motivaatiotani tuossa. Ensi hoitajan tapaamisellakaan en varmaan pysty tosta sanomaan, kun se avustajakin on siellä paikalla, ja tosta aiheesta puhuminen en erityisen vaikeeta sillon, jos se pitää ite ottaa esille.

Mun piti tänään soittaa ja kysyä niistä labrakoetuloksista, mutta hammaslääkärissä ja kaupassa meni liian pitkään. Selvisin ihan hyvin tosta hammaslääkärikäynnistä. Nappasin kyllä yhen rauhottavan etukäteen jos sillä nyt oli mitään vaikutusta. Enemmän mun pelkoon ja ahdistukseen vaikuttaa se kohtelu, jota siellä saa. Nyt se oli ihan asiallista. Mullahan on siis taustalla järkyttävä hammaslääkäripelko, jonka seurauksena mun hampaat oli suunnillen tippumassa suusta kun viimein uskaltauduin menemään takasin sinne kidutuskammioon. Onneks kuitenki YTHS:llä on tuhatsatamiljoonaa kertaa parempi hoito kuin mitä peruskoulun hammashoitolassa oli, joten nykyään en enää juurikaan pelkää mennä paikattavaksi.

Paino näyttää olevan taas laskussa - wuhuu! Tiiä sit johtuuko toi taas siitä, kun pudotin lääkityksen annostusta vai jostain muusta. Oon kuitenki syöny edelleen aika runsaasti, mutta en oo ahminu paljoakaan. Toivotaan, että tälläkin ruokavaliolla sais painon laskemaan.

Katoin eilen kotimaisen anoreksia-dokumentin ja jäin sen jälkeen kuuntelemaan yle puheen keskustelua aiheesta. Luulen, että toi jotenki vaikutti siihen, et rupesin sen jälkeen viilteleen. Jotenki ahdisti se kun siinä puhuttiin siitä, kuinka terapiaan ei pääse ellei maksa sitä ite ja tonkin tytön kohalla vanhemmat joutu maksamaan. Kela oli hylänny sen hakemuksen. Tota mäkin pelkään, jos nyt ikinä pääsen niin pitkälle, että sitä psykoterapiaa oikeesti päästäis hakemaan. Lisäks tuli sellanen olo, ettei mulla oo tarpeeks itsekuria olla anorektikko (joten ollaan sitten ees viiltelijä). Sairasta ajattelua taas, mutta en voi sille mitään. Tiiän, ettei anorektikkona olemisessa olis mitään hyvää ja silti tavallaan tavottelen sitä rajaa, että mut voitais luokitella myös siihen kastiin...

Mietin myös sitä, että paljonko motivaatiota mulla on oikeestaan parantua. Toisaalta sitä on paljon, mutta toisaalta paraneminen pelottaa. Oonko mä vielä siihen ees valmis? En tiiä. Jotenkin tuntuu, että koska heitän polilta saamillani ohjeilla usein vesilintua (ainakin hetken päästä) niin vastaus ois ei. Kai se on myös sitä, että koska niihin asioihin ei palata tarpeeks usein, enkä saa tarpeeks tukea niiden toteuttamiseen, niin vanhoihin kuvioihin palaaminen on vaan liian helppoa. Parantuminen pelottaa, koska mä en oikeesti nää itseäni koskaan sellasena jaksavana ja onnellisena ihmisenä.

Mulle voi tapahtua vaikka mitä kivaa ja huippua, enkä silti osaa olla onnellinen kuin sen pienen hetken ja kun arki koittaa, niin ei se asia mua enää kauheemmin lämmitä. Vaikee uskoa, että tohon olis tulossa muutosta lähiaikoina. Jotenkin musta tuntuu, ettei suurinosa ihmisistä oo onnellisia muutenkaan. Pelkään, että mut vaan haluttais työntää osaks sitä massaa, joka puurtaa päivisin vihaamassaan työssä viimesillä voimillaan ja iltasin hukuttaa surujaan kuka mihinkin. Mä vaan en halua kuulua tohon joukkoon. Enkä mä tällä hetkellä pystyiskään siihen - edes fyysisesti. Mun fyysiset oireet on sekä kirous, että pelastus. Ne jotenkin oikeuttaa sen, että mä saan vaan olla, koska en fyysisesti pysty parempaan. Henkisen puolen kestämättömyys ei vaan edelleenkään oikeuta mua olemaan heikko samalla tavalla, kuin mitä fyysiset oireet oikeuttaa. Siks parantuminenkin pelottaa. Sillon kun mä rupeen voimaan paremmin fyysisesti, niin mulle iskee halu rankasta itteeni ja tuoda ne oireet takasin, koska se on tuttua ja turvallista. Kukaan ei voi sillon väittää, että mä olisin kunnossa.