Ryhmä ja juttelua äidin kanssa

Tänään oli siis ryhmäterapia ja siellä tuli puheeksi viimeaikaiset riidat äidin kanssa. Sain palautetta, että kuvailen asioita hienosti, mutta kun eteen laitettiin "äiti" (näytelty) niin menin ihan araksi ja kaikki jämäkkyys katosi. Pelkään niin kovasti riitoja hänen kanssaa, etten uskaltanut puhua. No pienen palautteen jälkeen sekin onnistui. Lupasin sitten kotiläksynä jutella äidin kanssa minua vaivanneista asioista ja sen toteutin jo tänään. Helpompaa nyt kuin miettiä ja arkailla asian kanssa monta päivää. Se juttelu menikin suurimmaksi osaksi ihan mukavasti. Äiti selitti kuinka hänellä on ollut paljon töitä ja hän on ollut hyvin väsynyt ja siksi ehkä äreä. Hän ei ollut huomannut, että olisimme riidelleet erityisen paljon viime aikoina. Puhuttiin jälleen kerran siitä, kuinka hänen huolehtimisensa ärsyttää minua, kun se menee liiallisuuksiin. Äiti puolestaan halusi tietää, miksi tulkitsen kaikki hänen sanomisensa negatiivisesti. Minä puolestaan halusin tietää, miksi hän ottaa aina itseensä, vaikken olisi hänen vuokseen vaan muiden asioiden takia ärtynyt. Pari kyyneltä tirautin lopussa, kun en voi mitään sille, että olen niin herkkä. Rupesin kyynelehtimään kun kerroin hänelle mm. kuinka paljon vihaan tappelemista hänen kanssaan ja kuinka araksi se minut tekee. Samalla kerroin kuinka minusta on ihan kivaa asua hänen kanssaan ja pidän hänen seurastaan - niin kauan kuin emme riitele.

Keskustelun lomassa kävi myös selväksi, että äiti on valitettavasti aika katkeroitunut ihminen. Hän puhui siitä kuinka hänellä on sellainen ajatus, että jos hän tarpeeksi murehtii jotain asiaa, niin ehkä se ei käy toteen tai ainakin hän on siihen paremmin valmistautunut. Yritin selittää hänelle, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta ei hän tainnut minua uskoa. Vetosi vain siihen, että olen liian nuori ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Toivoisin, että voisin muuttaa joitakin hänen ajatuksiaan, mutta terapeutin mukaan kukaan muu ei siihen pysty kuin äiti itse. Mutta onhan kuitenkin omiakin ajatuksiani muutettu masentuneen ajatusmaailmasta normaalimpaan suuntaan. Miksi en siis itse pystyisi samaan äidin kanssa? Ehkä kun minulla ei ole alan koulutusta, voisi se olla vähintäänkin haastavaa. Toivoisinkin, että äiti jossain vaiheessa hakeutuisi itse keskusteluavun piiriin, mutta tämä taitaa olla vain haave. En tiedä, olisiko äidillä edes tarpeeksi kunnioitusta ketään terapeuttia kohtaan, jotta tämän sanomisia uskoisi.

Yritin myös ehdottaa jotain sopimuksia siivouksen suhteen, mutta äidillä ei ollut siihen ideoita. Hän vain pyysi miettimään, mitä kaikkea joutuisin itse tekemään jos asuisin yksin ja jakamaan sen kahdella. Totesin, että olen enemmän halunnut viime aikoina keskittyä oman huoneeni raivaamiseen kuin muihin kotitöihin, silloin harvoin kun minulla on ylimääräistä energiaa. Kerroin, että minusta olisi mukavaa jos hän voisi joskus auttaa minua siivoamaan, jotta voisimme yhdessä raivata huonetta. Hän sanoi siihen, että mielellään auttaa, mutta ei juuri nyt kun hänellä on kiire töiden kanssa. Voisin joku päivä auttaa häntä siivoamaan keittiön työtasot, koska kävi ilmi, että se on tällä hetkellä esteenä astianpesukoneen korjaukselle. Vihaan tiskaamista (en olekaan sitä täällä juuri harjoittanut), joten haluaisin, että kone tulisi taas kuntoon (jottei minun jatkossakaan tarvitsisi). Keskustelimme monenlaisista asioista, enkä enää varmaan edes muista kaikkea. Äidiltä tuli palautetta juttelun jälkeen, että oli hyvä puhdistaa ilmaa ja että toivottavasti tulen jatkossakin juttelemaan jos siltä tuntuu. Hän tuli myös halaamaan. Nyt on olo helpompi, enkä usko, että minun tarvitsee lähiaikoina muuttaa täältä mihinkään. Toivonmukaan emme riitele enää jatkossa niin paljon kuin viime aikoina.

Juttelin juuri terapeutin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että on hienoa, että kykenimme äidin kanssa keskustelemaan vanhoista riidoistakin ilman että aloimme nyt riitelemään. Kun kerroin kuinka äiti oli sanonut sen olleen hänen elämänsä suurin shokki kun kerroin sairastaneeni masennusta jo kuusi vuotta. Terapeutti sanoi, että ehkä se oli ihan hyväkin asia. Jos on tulkinnut toista niin väärin niin monta vuotta, eikä ole nähnyt toisen kärsimystä, niin ehkä on ihan hyväkin saada asiasta shokki, jotta oppii jotain tulevaisuutta varten. En silti haluaisi shokeerata äitiä enää yhtään jatkossa. Varsinkaan nyt kun hän kuvaili kuinka hänen elämältään lähti silloin pohja pois, eikä hän koskaan tule sitä unohtamaan ja kuinka aina kun hän tuntee olonsa jotenkin turvalliseksi, tulee seuraava katastrofi kaiken kaatamaan. Siksi en halua kertoa hänelle itsetuhoisuudestani. En halua hänen elämäänsä enää sen enempää mullistaa. Se olisi vain itsekästä. Ja nythän olen viimeaikoina pärjännyt ihan hyvin itsetuhoisten impulssien kanssa - ilman äidin apua. En haluaisi häntä sen enempää huolestuttaa. Hän kun on jo nykyään niin hirveän huolissaan minusta.