Hoitajan tapaaminen

Heräsin tänään hyvin aikaisin hoitajan tapaamiseen. Mielestäni se oli hyvin antoisa ja tunsin yhteyteni häneen syvenevän. Hän omasta aloitteestaan myönsi, ettei alkumme ole ollut paras mahdollinen peruuntumisten myötä. Nyt sovittiinkin viikottaisia tapaamisia pitkälle eteenpäin. Hän kysyi tuoko se minulle turvaa ja kyllähän minä sen myönsin, että tuo. Hän myös sanoi jatkavansa kanssani kunnes pääsen sinne terapiaan. Tähän lupaukseen en kyllä luota ennen kuin kuulen kuinka pitkä se jono sinne on. Puhuttiin suurimmaksi osaksi itsetuhoisuudesta ja alettiin piirtämään syy-seuraus-tyyppistä kaaviota. Jatkan sitä kotona jahka jaksan ja vien sen seuraavaan tapaamiseemme. Mielenkiintoinen idea. Tarkoituksena olisi ainakin tunnistaa laukaisevat tekijät tätä kautta.

Puhuttiin myös uuden lääkityksen aloittamisesta ja sen aiheuttamista vaikeuksista. Sain kehuja sitkeydestäni jatkaa lääkitystä oireista huolimatta. Nehän ovatkin jo onneksi selkeästi helpottaneet. Esiin nousi myös vaikeuteni avautua päiviksen ohjaajalle asioistani ja kerroin siitä kuinka hän huusi meille retkellä. Hoitaja vaikutti tästä yllättyneeltä ja kyseli tarkemmin tilanteen synnystä. Kerroin myös ajatuksistani pyrkiä osastolle. Hän ehdotti, että koittaisimme ensin kuinka viikottaiset tapaamiset vaikuttaisivat olooni ja sen jälkeen voisi miettiä osastoa, jos tilanne ei ole parantunut. Suostuin tähän ja jos tilanne kärjistyy niin voin ottaa yhteyttä poliin tai tarvittaessa mennä suoraan päivystykseen. Vaikeaa tehdä se päätös, milloin on oikeasti saanut tarpeekseen, eikä yksinkertaisesti kestä enää, mutta eiköhän se piste jossain vaiheessa tule vastaan, jos on tullakseen ja kyllä sen silloin tietää.

Lisäksi puhuttiin tuosta matkasta, jolle oli tarkoitus lähteä. Kyyneleet kävivät jopa lähellä. En ole muistaakseni koskaan itkenyt yhdelläkään politapaamisella. No, en nytkään, mutta yllätyin itsekin voimakkaasta reaktiostani. Kerroin kuinka suuri pettymys peruuntuminen on ja kuinka huonoksi tunnen itseni sen vuoksi, etten saanut asioita järjestettyä. Sanoin kuitenkin matkan stressanneen minua todella paljon ja että oli helpotus edes harkita siitä luopumista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin pettymys. Sanoin, että saamani pahoitteluviestit muilta eivät tätä asiaa auta. Hän toi esille, että onhan niissä sekin puoli, että olen kaivattu ja haluttu vierailija - pidetty. Tuntui hyvältä kuulla se. Välillä sitä unohtaa niin herkästi asioiden positiiviset puolet ja keskittyy vain niihin negatiivisiin. Kerroin kuinka minulla olisi edelleenkin mahdollisuus lähteä, mutta vointini ei ole sen parempi. Hän sanoi, että on aikuisen ihmisen päätös puhaltaa peli poikki ja tunnistaa milloin omat voimavarat eivät riitä.

Kun lähdin tapaamisesta oli mieleni selvästi keventynyt. Mielialani oli parempi ja tunsin saaneeni asioihin uutta näkökulmaa. Tunsin saaneeni osakseni ymmärrystä. Sain purettua asioita edes osittain. Syyllistyin tapaamisessa pieneen liioitteluun paikoitellen, mutta kuten olen aikaisemmin sanonut - ylireagointi auttaa minua pääsemään asioista yli. Kun huomaa liioitelleensa, niin huomaa samalla, ettei se asia ollutkaan ihan niin kamala kuin siitä kertoessa ehkä ajatteli ja se menettää merkitystään. En usko, että liioittelen tahallani, paljon useammin syyllistyn vähättelyyn omista tunteistani puhuttaessa. Liioittelu tai vähättely, tilanteesta riippuen, aiheuttavat minulle usein jälkikäteen voimakastakin syyllisyyden tunnetta. Olen aina kokenut hyvin tärkeäksi olla mahdollisimman neutraali ja totuudenmukainen, mutta samalla joudun vahtaamaan omaa puhettani jatkuvasti, enkä pysty vain heittäytymään tarinan kerrontaan. Tästä piirteestä saatan olla pääsemässä pikkkuhiljaa eroon, mikä on mielestäni hyvä asia. Ehkä samalla karisee osa estyneisyydestäni.

Piti kirjoittaa muutakin, sillä tänään on tapahtunut paljon, mutta puhti loppui. Pakko päästä nukkumaan, joten jatkan huomenna. Ja kuten aina - kommentit ovat erittäin tervetulleita.