Kateudesta

Jäin miettimään joitain asioita, mitä terppa sanoi eilen, kun sain tänään jälleen yhden onnentaitojen valmennusviestin. Osallistun nimittäin onnellisuustutkimukseen ja saan välillä noita viestejä. Olen kai verrokkiryhmässä, jonka ei kuulu tehdä mitään konkreettista elämänsä onnellisuuden lisäämikseksi, koska en ole saanut mitään liikuntavinkkejä tms. Saan vain sellaisia infopaketteja onnellisuudesta. No, niin siis takaisin niihin terpan sanomisiin. Kun vuodatin hänelle kateuttani uuden ryhmäläisen saamasta ekstra huomiosta hän otti esiin esimerkin, jossa ekaluokkalaiset tulevat kouluun ja osa heistä oppii nopeammin lukemaan kuin toiset. Silloin opettajan on pakko antaa ekstra huomiota näille, joilta lukeminen ei vielä suju. Jäin vain miettimään, että tarkoittaako tämä samalla sitä, että olen yksi näistä "joilta lukeminen jo sujuu" eli siis, että olen oppinut hyvin käyttämään ryhmässä käsiteltyjä taitoja? No, siis uuteen ryhmäläiseen verrattuna me kaikki muut olemme jo edistyneitä, koska tämän uuden on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään siellä ryhmässä. Siis siinä mielessä ymmärrän tämän ekstra huomion antamisen hänelle, mutta voin kuvitella kuinka nuo ekaluokkalaisetkin tulisivat kateelliseksi jos opettajan huomio kohdistuisi suureksi osaksi vain joihin oppilaisiin. Nytpä siis tunnenkin itseni lapselliseksi kun minussakin heräsi se sama kateus. Pitäisihän minun olla jo vähän kypsempi ja ymmärtäväisempi. No, nyt olenkin jo paljon ymmärtäväisempi uutta ryhmäläistä ja hänen saamaansa huomiota kohtaan.

Nyt viimeksi (kun uusi ei ollut paikalla) sain kyllä ihan tarpeeksi huomiota osakseni, mutta parilla edellisellä kerralla olin ryhmässä pääasiassa hiljaa, eikä minun elämästäni paljoa kyselty - aika meni liian nopeasti. Silloin kyllä tunsin, etten saanut ryhmästä täyttä hyötyä irti, mutta kai minun vain pitää tottua siihen, että joillakin kerroilla keskitytään enemmän muiden ongelmiin ja toisilla kerroilla taas enemmän minuun. Kauhea kun minulle tuli nyt sellainen tunne, että olen joku huomiosyöppö. Joku joka haluaa aina olla itse huomion keskipisteenä. No, loogisesti ajateltuna näin ei todellakaan ole, mutta tulipahan vain tuollainen tuomitseva ajatus taas päähän. Ehkä huomionhaluni ryhmässä liittyi parilla edellisellä kerralla siihenkin, että terppa oli lomalla, eikä minulla ollut siis ollenkaan yksilötapaamisia. Näin ollen kaipasin sitä yksilöllistä huomiota edes ryhmässä, enkä sitä paljoa saanut. No, ainakin viime kerralla sitten puolestaan taas sain.

Nyt jäin edelleenkin pohtimaan sitä, että onko minulla todellakin oikeus negatiivisiin mielipiteisiin muista, vaikken ole itsekään mikään täydellinen. Onko todellakin? Minusta kun aina tuntuu siltä, että pitäisi yrittää paremmin ymmärtää muita. No siis eihän siinäkään mitään väärää ole, että yrittää ymmärtää ja hyväksyä, mutta kun silloin kun siihen ei vain kykene, niin se syyllisyyden taakka omasta kykenemättömyydestään on kova kantaa. Ajattelen, että jos en itse tuomitse muita, niin ehkä minuakaan ei niin helposti tuomittaisi, jos pahat salaisuuteni joskus tulevatkin esille. Salaisuudet, joista en ole uskaltanut puhua kenellekään, enkä usko olevani valmis niistä kenellekään puhumaankaan. Niin paljon minä toisen tuomitsevuutta pelkään. Kunpa voisin vain unohtaa...