Käväisin osastolla

Pieni tauko bloggailussa osaston jälkeen. Olin siellä vajaan viikon, enkä ole sen jälkeen itsetuhoillut. Lähinnä olin siellä säilössä, mutta oli siitä jotain hyötyäkin. Siellä ollessa tajusin, että tuo tapahtuma sen miehen kanssa  järkytti minua edelleen syvästi ja elin sitä hyvin vahvasti uudelleen osastolla. Osastolla ollessa tekivät myös fyysiset oireeni paluun. Aloin taas vapisemaan ja halvaantumaan, välillä samaan aikaankin. Nyt alkavat oireet viimein helpottamaan. Syynä saattaa olla se, että olen nyt taas paremmassa kunnossa henkisesti tai sitten se, että veriarvoni ovat parantuneet raudan syömisen ansiosta. Kummastakaan on tuskin ollut haittaa.

En saanut aikaa neurologille, hylkäsivät mokomat uuden lähetteen. Väittävät, että vuoden 2009 kliininen tutkimus (piti tehdä kaikenlaisia liikkuttamisharjoituksia) riittää sulkemaan pois kaikki neurologiset vaivat. En ole tästä kyllä samaa mieltä ja menen varmaan yksityiselle puolelle pyytämään toisen mielipiteen.

Ihana kesä on jälleen saapunut :). Tervetuloa hengailut puistossa kavereiden kesken ja pitkät kisaviikonloput ulkona auringossa koirien kanssa. Ainiin, unohdin melkein kertoa: pääsin opiskelemaan :)! Paljon muutoksia siis luvassa syksylle. Toivottavasti jaksan selviytyä kaikesta.

Itsetuhoilua

En ole onnistunut viime aikoina vastustamaan itsetuhoisia impulssejani. Olen itseasiassa itsetuhoillut viime kirjoituksen jälkeen monta kertaa - eilen ja tänään viimeksi. Tänään sai äitinikin tietää itsetuhoisuudestani kun olin menettänyt niin paljon verta, että minua alkoi kunnolla pyörryttää, väsyttää ja sydän hakkasi pulssia 106. Äiti painosti minua kertomaan, mistä paha oloni johtui, joten aikani viivyteltyäni päätin kertoa totuuden. Lähdimme tämän jälkeen päivystykseen, jossa minusta otettiin sydänfilmi, verenpaine, saturaatio ja hemoglobiini. Pulssi oli tähän mennessä laskenut lukemaan 79. Kaikki lukemat näyttivät ihan hyvältä, eikä haavakaan enää vuotanut, joten sitten juttelin vain lääkärin kanssa hoidostani. Olisin varmaan mennyt osastolle, mutta siellä ei ollut tilaa, joten päädyin takaisin kotiin ohjeena ottaa huomenna yhteyttä psyk.polille.

En muista eilisestä myöhäisillan itsetuhoilustani juuri mitään. Muistan vain kuinka aloitin ja seuraava muistikuva onkin vasta siitä kun aamulla heräsin omasta sängystäni. Ei aavistustakaan, mitä välissä tapahtui. Kun menin aamulla vessaan, huomasin etten ollut edes siivonnut jälkiäni, vaan verta oli siellä täällä. Onneksi kävin siellä ennen äitiä. Tämän jälkeen olin tietysti karenssissa, enkä voinut soittaa terapeutilleni, joten päädyin jatkamaan itsetuhoisella linjalla. Otin välineet uudestaan esiin ja aloitin uuden session. En ole koskaan vuotanut yhtä paljon, yhtä nopeasti. En yhtään ihmettele, että tuli pyörryttävä olo jälkeenpäin. Kyllä tähän nyt pitäisi jotenkin saada loppu. Olin muka luvannut itselleni, että seuraavalla kerralla menen mielummin päivystykseen kuin teen mitään itselleni, mutta se olisi vaatinut äidille kertomista, eikä minusta ollut siihen. Ehkä nyt on helpompaa kun äiti tietää. Ehkä. No, äiti suhtautui asiaan ihan mukavasti. Ei varmaan uskalla näyttää minulle huoltaan tässä tilanteessa, mutta ihmettelen jos tämä ei vie häneltä yöunia. Hän sanoi monta kertaa, että minun pitäisi nyt saada lisää apua jostain. En oikein tiedä, mistä muualta sitä voisi saada kuin osastolta. Minua hävettää ettei nykyinen intensiivinen terapia muka riitä minulle. Oikeasti sen pitäisi riittää. Pitäisi, mutta ilmeisesti ei riitä. Tuskin joutuisin olemaan osastolla kauaa. Sen verran vain, että saataisiin tämä itsetuhoinen putki katkeamaan.

En oikein osaa edes sanoa, mistä tämä huono kausi johtuu. Tiedän kyllä asioita, jotka ovat ahdistaneet ja masentaneet, mutta nyt ne eivät enää sillä tavalla hallitse ajatuksiani. Jotenkin ne ovat muuttaneet muotoaan ja jääneet vain yleiseksi ahdistuneisuudeksi taustalle. Itsetuhoiset halut sen sijaan eivät ole hävinneet minnekään.

Haluaisin jonnekin turvaan itseltäni. Olen herättänyt itsetuhoisen demonin sisältäni, eikä se helposti suostu menemään takaisin nukkumaan. Onneksi se ei sentään ainakaan vielä vaadi minua tappamaan itseäni. Haluan kyllä elää ja nauttia asioista. Paha asia vain on, että saan suurta nautintoa itsetuhoilustani ja itsetuhoiset haluni ovat niin voimakkaita, että niiden vastustaminen on hyvin vaikeaa. Voisikohan joku tulla apuun?

Ensimmäinen kertani

Kun asiat menevät pahasti pieleen. Kun hyvä muuttuukin hetkessä pahaksi. Kun suhde loppuu ennen kuin se ehtii edes alkaa. Kerron nyt teille mitä tapahtui 3.4. kun se mies tuli luokseni käymään.

Aluksi pelattiin ja juteltiin kunnes hän kehotti minua siirtymään makuuhuoneen puolelle. Sanoin hänelle etten ole vielä valmis, mutta menin silti perässä. Hän kaataa minut sänkyyn ja alkaa riisumaan minua. Hän kehuu ulkonäköäni ja hivelee vartaloani. Hän suutelee rintojani. Hyi kuinka muistikuva tuosta saakin minut nyt voimaan pahoin. Hän riisuu minut kokonaan alasti ja kysyy meneekö laittamaan kondomin. Vastaan etten oikein tiedä, mutta hän tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi. Hän tulee makaamaan päälleni ja yrittää tulla sisääni. Huudan kivusta. Hän vain intoutuu ja viimein ilmeisesti uskoo, että olen neitsyt. Hän... Nyt tullaan siihen kohtaan jota minun on vaikea kertoa. Hyvin vaikea.

Hän yrittää edelleen tulla sisääni välillä voimakkaammin, jolloin huudan täysiä, välillä pienemmällä voimalla, jolloin vain vaikeroin. Tiesin kyllä, että se tulisi sattumaan, mutta en ollut varautunut tähän. Pyydän häntä lopettamaan. Hän vain toteaa, että sen kuuluukin sattua. Huudan. Pyydän häntä uudelleen lopettamaan. Hän lopettaa hetkeksi ja sanoo, että se tulee aina sattumaan näin paljon ja että enkö mielummin käy sitä läpi nyt kuin myöhemmin. Tämän sanottuaan hän jatkaa. Huudan ja käsken häntä monta kertaa lopettamaan. Hän pitää jälleen pienen tauon ja sanoo, että sen kuuluukin sattua ja että jatkossa tulen rukoilemaan häneltä seksiä. Hän jatkaa ja työntää kovaa. Huudan täysiä. Tuntuu kuin joku olisi työntämässä hehkuvaa rautaa sisälleni. Huudan. Kipu on enemmän kuin mitä voin kestää. Alan mennä paniikkiin. Hän ei lopeta vaikka käsken. Mitä minä teen? Hän on minua vahvempi. Täytyykö minun todella ryhtyä väkivaltaiseksi, että saisin hänet lopettamaan? Huudan. Rukoilen häntä lopettamaan. Hän pysähtyy ja siirtyy pois päältäni. Hän selittää kuinka sen kuuluu sattua yhtä paljon kuin lasten saaminen ja minä vastaan että ei kuulu. Hän haluaisi edelleen jatkaa ja yllyttää minua suostumaan. Panikoiden ja ylösnousua suunnitellen kieltäydyn voimakkaasti. Hän uskoo viimein eikä yritä enää. Makaamme molemmat vierekkäin sängyllä hiljaisuudessa. Se miten tämän jälkeen käyttäydyin kaduttaa minua. Olin ilmeisesti shokissa. En voinut käsittää, mitä oli juuri tapahtunut. Hän kysyy minulta itkenkö. Vastaan että en. Pyydän anteeksi (?!?). Hän sanoo ettei ole mitään anteeksipyydettävää.

 Karkasin sängystä röökin verukkeella pukemaan ja parvekkeelle. Sen jälkeen toivoin vain, että hän lähtisi pian. Menin jostain syystä vielä istumaan hänen syliinsä. Teko joka saa minut niin vihaiseksi itselleni tällä hetkellä. Sanoin hänelle että hänen pitää lopettaa kun sanon. Hän väittää niin tehneensäkin. Sanon, että pyysin häntä monta kertaa lopettamaan. Hän sanoo ettei ehkä kuullut minua. Pian tämän jälkeen hän ilmoittaa, että hänen pitää lähteä töihin. Sanon, että tulen saattamaan hänet junalle (?!?). Juna-asemalla suutelemme vielä hyvästiksi ja sanomme molemmat soittelevamme (??!??!?).

Menen kotiin ja alan ahdistua. Alan ahdistua yhä enemmän ja enemmän. Kirjoitan chattiin, että tunnen oloni jotenkin traumatisoituneeksi. Juttelen netissä erään päivisläisen kanssa tapahtuneesta. Hän kauhistuu ja puhuu poliisista. En ole menossa poliiseille juttelemaan. Alan itkeä. Soitan terapeutille. En pysty kovinkaan tarkasti kertomaan, mitä tapahtui. Puhelu helpottaa oloani. Illalla minun on vaikea mennä nukkumaan siihen sänkyyn jossa se tapahtui.

En aio olla enää yhteydessä tähän mieheen. Aluksi en osannut vielä päättää, että tapaanko häntä vielä. Hän vaikutti muuten niin mukavalta. Minun oli vaikea päättää, että annanko hänelle anteeksi tapahtuneen vai en. Nyt olen päätökseni tehnyt. En ole antamassa anteeksi. Tällä hetkellä olen vain täynä raivoa häntä ja itseäni kohtaan. Itseäni kohtaan siitä syystä, miten käyttäydyin tapahtuman jälkeen. Miten en pitänyt puoliani ja leikin kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut. Tosiasiassa hän traumatisoi minut. Se oli ensimmäinen kertani ja tiedän, ettei se yleensä olekaan kovin hyvältä tuntuva tapahtuma, mutten silti osannut odottaa mitään tällaista. Kestämätöntä kipua ja miestä, joka ei lopeta. Mietin, että jos osamme olisi vaihdettu, niin olisinko voinut toimia samoin kuin hän. En olisi. En olisi voinut tuottaa toiselle sellaista tuskaa oman mielihyväni tähden, enkä varsinkaan olisi voinut jatkaa, kun toinen ei selkeästikään enää sitä halunnut. En vain olisi pystynyt siihen. En varmaan halua seksiä enää ikinä.

Toivon, ettei tämä tapahtuma saisi minua sortumaan itsetuhoisuuteen, mutta kovasti olen siihen suuntaan kallistumassa. Yritän parhaani mukaan vastustaa, mutta tunnen oloni edelleen niin likaiseksi, häväistyksi, ahdistuneeksi ja vihaiseksi etten oikein tiedä, miten kestän.

Valitusta fysioterapiasta

Siiryin nyt omalle kämpälle tuolta äidin luota kun täältä käsin on paljon helpompaa käydä siinä koulussa ensi viikolla. Koirat on tietty mukana. Nyt ollaankin lähinnä sit kolmistaan tuleva viikko. Vähän orpo olo täällä yksinäisessä hiljaisuudessa, mutta kai tähän kohta taas tottuu. Huomenna saan kuitenkin seuraa kun se mies jonka kanssa kävin kahvilla tulee käymään. Meillä tuntuu kyllä synkkaavan tosi hyvin yhteen. Viimeksi juteltiin ihan nonstoppina koko tapaamisen ajan. Nyt tällä kertaa vuokrataan varmaan leffa ja käydään markkinoita ihmettelemässä. Odotan huomista innolla.

Oon vähän miettiny sitä, että pelkäänkö mä todellakin ilmaista negatiivisia tunteita muille ja pienen seuraamisjakson jälkeen musta kyllä tuntuu, että en sittenkään pelkää sitä. Oon sanonu ihmisistä negatiivisia asioita ilman, että kukaan muu on sitä alottanu ja oon ollu vihanen vähän turhistakin syistä. Fysioterapeutin tapaamisesta hermostuin aika lailla kun tuntu että mut pakotetaan käymään siellä, vaikken haluaisikaan ja että siellä vaan tehdään sellasia harjotuksia, joista tiedän jo etukäteen, että tulee vaan huono olo. Sen fysioterapian ois tarkotus auttaa mua rentoutumaan, jottei mulle tulis niin paljon noita oireita mistä viimeksikin puhuin, mut kokemuksesta tiiän, että rentoutumisharjotukset (varsinkin keholliset sellaiset) vaan pahentaa mun oloa. Oli sit kiva kuunnella siellä fyssarilla kuinka me tullaan tekemään just niitä kehollisia harjotuksia, mitäs muutakaan. Ja muutenkin se fyssari tuli jotenkin iholle kun se kyseli kaikkea muutakin mun elämästä. Asioita, mitkä ei mun mielestä sille mitenkään edes kuulu. Ja siis se tapa jolla se puhu mulle oli oikeen kunnon sellanen "no voi" ja "vai niin" lässynlää tyyli jota suuresti inhoan. Hyi *puistatus*.

Soitin sit kohtuullisen vihasena terpalle, että miks musta tuntuu siltä, että mut on ajettu nurkkaan tän asian kanssa, koska toki voin kieltäytyä menemästä sinne, mutta sit pelkäsin saavani hoitovastasen leiman. No terppa sit vakuutti, että voin ihan hyvin olla menemättä sinne, ilman että saan mitään hoitovastasta leimaa otsaan. No sovittiin sit, että käyn vielä ens kerralla siellä ja teen sit sen käynnin perusteella päätöksen, että jatkanko siellä käyntiä vai en. Mulla on muutenkin niin paljon jo noita menoja kun on palveluohjaus kerran viikossa, terapia kahesti viikossa ja harkat kahtena päivänä, niin etten välttämättä haluu siihen enää lisää mitään joka viikkosta menoa. Halusin jonain päivänä ehtiä olemaan päiviksessäkin ihan täyden päivän, enkä sillain että tuun aina myöhässä tai joudun lähtemään aikasemmin. Muutenkin kun mun uskomus ton fysioterapian hyödyllisyydestä mun oireiden kanssa on lähellä nollaa, niin odotan noita käyntejä yhtä innolla kuin hammaslääkäriä.

Oireita ja terapiaa

Olin eilen pitkästä aikaa yksilötapaamisessa terpan kanssa. Puhuttiin pääasiassa tuosta koulutuskokeilusta ja tehtiin yksi mielikuvaharjoitus. Olin kyllä niin tööt tapaamisen alussa, että nuokuin vain tuolissa, enkä juuri jaksanut edes puhua. Harmitti, kun olin niin innoissani ollut sinne menossa ja sit iski taas sellainen väsymyskohtaus liiasta kävelemisestä. Oltiin nimittäin vähän aikasemmin oltu melkein tunnin reippaalla kävelyllä päivisporukan kanssa ja sen jälkeen piti vielä kävellä polille. Olin jo matkalla ihan kuollut ja aattelin jo silloin, että tästä ei hyvä seuraa. Odotushuoneessakin jaksoin tuskin pitää silmiä auki ja päässä heitti. Tuijotin sitten ihan zombina vaan seinää, kunnes kutsu kävi sisään.

Jänniä nuo kohtaukset kyllä. Niihin tavallaan tottuu ja toisaalta ne ovat niin vaihtelevia, että pelolla vaan odottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Salpaantuuko hengitys taas, vai alanko tärisemään vai mitä. Ei kyllä nyt ole ollut niitä pitkään aikaan. Paitsi että viimeksi treeneissä hetken ajaksi näkö sumeni, korvissa soi ja päässä heitti. Jaksoin silloin kuitenkin jatkaa treenaamista loppu ajankin. No, kummatkin noista insidenteistä oli kuitenkin suht lieviä ja meni nopeesti ohi. Toivon todella, ettei niitä ala tulla taas lisää ja pidempikestoisina.

Terppa suhtautuu tosi kivasti noihin mun oireisiin ja on sanonut monta kertaa, ettei niitä tarvitse hänen luonaan hävetä. No hävettäähän se silti jonkun verran, kun noita oireita on terppakin joutunut aika usein näkemään. Saas nähdä saanko ikinä sitä aikaa neurologille. Lähete on kyllä mennyt, mutta mitään ei ole kuulunut.

Koulutuskokeilu lähenee ja jännitys sitä myöden. Eniten jännitän heräämisiä eli sitä, että nukunko pommiin jonain aamuna. Yritän kyllä parhaani mukaan estää tämän, mutta on se silti mahdollista. Pitää pakata kaikki omistamani herätyskellot mukaan. Näillä näkymin sekä palveluohjaaja, että terppa ovat molemmat tulossa koulutuskokeilun palautekeskusteluun mukaan. Jei :).

Kateudesta

Jäin miettimään joitain asioita, mitä terppa sanoi eilen, kun sain tänään jälleen yhden onnentaitojen valmennusviestin. Osallistun nimittäin onnellisuustutkimukseen ja saan välillä noita viestejä. Olen kai verrokkiryhmässä, jonka ei kuulu tehdä mitään konkreettista elämänsä onnellisuuden lisäämikseksi, koska en ole saanut mitään liikuntavinkkejä tms. Saan vain sellaisia infopaketteja onnellisuudesta. No, niin siis takaisin niihin terpan sanomisiin. Kun vuodatin hänelle kateuttani uuden ryhmäläisen saamasta ekstra huomiosta hän otti esiin esimerkin, jossa ekaluokkalaiset tulevat kouluun ja osa heistä oppii nopeammin lukemaan kuin toiset. Silloin opettajan on pakko antaa ekstra huomiota näille, joilta lukeminen ei vielä suju. Jäin vain miettimään, että tarkoittaako tämä samalla sitä, että olen yksi näistä "joilta lukeminen jo sujuu" eli siis, että olen oppinut hyvin käyttämään ryhmässä käsiteltyjä taitoja? No, siis uuteen ryhmäläiseen verrattuna me kaikki muut olemme jo edistyneitä, koska tämän uuden on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään siellä ryhmässä. Siis siinä mielessä ymmärrän tämän ekstra huomion antamisen hänelle, mutta voin kuvitella kuinka nuo ekaluokkalaisetkin tulisivat kateelliseksi jos opettajan huomio kohdistuisi suureksi osaksi vain joihin oppilaisiin. Nytpä siis tunnenkin itseni lapselliseksi kun minussakin heräsi se sama kateus. Pitäisihän minun olla jo vähän kypsempi ja ymmärtäväisempi. No, nyt olenkin jo paljon ymmärtäväisempi uutta ryhmäläistä ja hänen saamaansa huomiota kohtaan.

Nyt viimeksi (kun uusi ei ollut paikalla) sain kyllä ihan tarpeeksi huomiota osakseni, mutta parilla edellisellä kerralla olin ryhmässä pääasiassa hiljaa, eikä minun elämästäni paljoa kyselty - aika meni liian nopeasti. Silloin kyllä tunsin, etten saanut ryhmästä täyttä hyötyä irti, mutta kai minun vain pitää tottua siihen, että joillakin kerroilla keskitytään enemmän muiden ongelmiin ja toisilla kerroilla taas enemmän minuun. Kauhea kun minulle tuli nyt sellainen tunne, että olen joku huomiosyöppö. Joku joka haluaa aina olla itse huomion keskipisteenä. No, loogisesti ajateltuna näin ei todellakaan ole, mutta tulipahan vain tuollainen tuomitseva ajatus taas päähän. Ehkä huomionhaluni ryhmässä liittyi parilla edellisellä kerralla siihenkin, että terppa oli lomalla, eikä minulla ollut siis ollenkaan yksilötapaamisia. Näin ollen kaipasin sitä yksilöllistä huomiota edes ryhmässä, enkä sitä paljoa saanut. No, ainakin viime kerralla sitten puolestaan taas sain.

Nyt jäin edelleenkin pohtimaan sitä, että onko minulla todellakin oikeus negatiivisiin mielipiteisiin muista, vaikken ole itsekään mikään täydellinen. Onko todellakin? Minusta kun aina tuntuu siltä, että pitäisi yrittää paremmin ymmärtää muita. No siis eihän siinäkään mitään väärää ole, että yrittää ymmärtää ja hyväksyä, mutta kun silloin kun siihen ei vain kykene, niin se syyllisyyden taakka omasta kykenemättömyydestään on kova kantaa. Ajattelen, että jos en itse tuomitse muita, niin ehkä minuakaan ei niin helposti tuomittaisi, jos pahat salaisuuteni joskus tulevatkin esille. Salaisuudet, joista en ole uskaltanut puhua kenellekään, enkä usko olevani valmis niistä kenellekään puhumaankaan. Niin paljon minä toisen tuomitsevuutta pelkään. Kunpa voisin vain unohtaa...

Negatiiviset tunteet

Tänään oli jälleen ryhmäterapia ja puhuttiin lisää tuosta tuomitsevuudesta, koska se oli kotiläksynä. Minulle kävi tuon tuomitsevuuden kanssa niin, että aloin (kuten jo ryhmässä olin maininnut) tuomitsemaan omaa tuomitsevuuttani. Minun on vaikeaa ajatella, että minulla olisi oikeus tuomita muita ja silti teen sitä aika usein. Toisaalta kun ryhmässä minua pyydettiin tuomaan esiin tuomitsevat ajatukseni, niin sen jälkeen sanottiin, ettei sanomani ollut yhtään tuomitsevaa. Hämmennyin tästä kovin. Ehkä minuun onkin juurtunut ajatus, ettei minulla ole oikeutta mihinkään negatiivisiin tunteisiin muita kohtaan. Silti niitä tulee - useinkin. Juttelin sitten myöhemmin tuosta terpan kanssa ja hän sanoi, että kaikilla ihmisillä tulee negatiivia tunteita välillä ja että ne kuuluvat ihmisluontoon. Ne pitää vaan oppia hyväksymään. Hän ehkä vihjaili että minulla tulee pelko omia tunteitani kohtaan, vaikka hän kyllä sanoi vain että joillekin tulee, mutta tunnistan sitä puolta itsessänikin.

Yleensä aina kun ajattelen jostakusta negatiivisesti tai tuomitsevasti ja huomaan tämän, niin alan samalla miettimään, mitä kaikkea tyhmää tai tuomittavaa olen itse tehnyt elämäni aikana vaikkapa suutuspäissäni ja sitten mietin, ettei minulla ole ollenkaan varaa tuomita muita. Olisi ehkä kiva voida joskus antaa itsellekin anteeksi omat typeryydet ja vihanpurkaukset, mutta se on todella vaikeaa. Ehkä siksi minua usein alkaakin ahdistaa negatiiviset tunteet itsessä tai muissa. No, muissa varmaan lähinnä koska olen niin herkkä ja lapsuuden kokemusten takia, mutta itsessä oman epätäydellisen menneisyyteni vuoksi. Koen, että minun tulisi olla täydellinen niissä asioissa, joiden suhteen tuomitsen muita. Ei minulla ole varaa tuomita jos olen itsekin ollut epätäydellinen edes joskus kyseisessä asiassa. Kuitenkin jos porukassa keskustellaan muiden ärsyttävyydestä, niin lähden helposti siihen mukaan. Silloin se onkin helppoa, kun muutkin ovat samaa mieltä. Silloinhan se on selkeästi oikeutettua tuntea niin, jos muutkin niin tuntevat.

No, en läheskään aina ole niin tunnevammainen, että ahdistuisin kaikista negatiivisista tunteistani. Joskus niin kuitenkin käy. Negatiiviset tunteet pulppuavat välillä väkisinkin esiin. Saatan esimerkiksi tulla hyvinkin vihaiseksi jostain asiasta, mutta kun saan sitä tunnetta jotenkin purettua esim. puhumalla, niin silloin se yleensä laantuu. Viha on hyvin voimia kuluttava tunne. Ei sitä jaksa pitkään ylläpitää. Silti tulen välillä hyvinkin vanhoista asioista vihaiseksi, vaikka silloin kun jokin toinen asia niitä sivuaa. Esimerkiksi tämä uusi ryhmäläinen ja hänen kohtelunsa herätti minussa vanhat kaunat ryhmänvetäjiä kohtaan siitä, miten he kohtelivat minua silloin kun voin ryhmässä todella pahoin fyysisesti. Se kohtelu ei ollut mukavaa ja poikkesi kovasti siitä, miten tätä uutta ryhmäläistä kohdellaan. Varmaankin toivon, että minuakin olisi huomioitu (paapottu) samalla tavoin silloin ja sisälläni herää kateus. Nyt voisin kateuden sijasta kuitenkin ajatella, että ryhmänvetäjät ovat ottaneet palautteestani vaarin ja kohtelevat siksi uutta tulijaa eri tavalla.

En mielestäni ole usein kateellinen muille ihmisille tai ainakaan en tunnista sitä erityisen hyvin. Eräällä toisella päiviksen tyypillä on paljon erilaisia hienoja tavaroita ja hän usein niitä esitteleekin. Olen tästä hieman kateellinen, mutta toisaalta itse käytän rahani mielummin matkusteluun ja kisaamiseen ja saan niistä itselleni tyydytystä. Tulin kyllä tänään kateelliseksi myös siitä, että toisessa terapiaryhmässä on niin vähän kävijöitä meidän ryhmään verrattuna, mutta tähänkin on kuulema tulossa muutos. Siirryn itsekin tuohon toiseen ryhmään sitten jos pääsen sisään opiskelupaikkaani.

Tuli ryhmässä vähän puhuttua myös tuosta koulutuskokeilusta ja siitä, että pitäisi siinäkin hyödyntää omaa terapeuttia niiden strategioiden luomiseen, joiden avulla selviäisin siitä parhaalla mahdollisella tavalla. En päässyt tähän asti vielä puhelussani terapeutin kanssa, vaikka puhelu kestikin varmaan tunnin (hupsista!). Ehkä puhumme siitä sitten keskiviikon tapaamisessa. Kiva kun terppa palasi lomalta. Häntä voin jotenkin paremmalla omalla tunnolla vaivata asioideni ja ahdistusteni kanssa kuin varaterppaa, josta myös kovasti pidän.

Kotitehtävien lisäksi ryhmässä oli puhetta muistakin tietoisuustaidoista kuin tuomitsevuudesta. Puhuttiin siitä, kuinka ne jakautuvat 'mitä'- ja 'miten'-taitoihin. 'Mitä'-taitoja ovat havainnointi, kuvailu ja tietoinen osallistuminen ja 'miten'-taitoja ovat puolestaan tehokkuus (tehokkaasti), asia kerrallaan ja tuomitsemattomuus (tuomitsematta). Toivottavasti muistin nuo nyt oikein. 'Mitä'-taidot kuvaavat sitä, mitä tarvitaan, jotta jokin asia rekisteröityy. 'Miten'-taidot puolestaan kuvaavat sitä, miten joku asia pitää tehdä, jotta siitä selviää parhaalla mahdollisella tavalla. (Jos siis olen ymmärtänyt oikein.) Olin meinaan ehkä hivenen hajamielinen kun noita käytiin läpi, kun mietin niin paljon sitä tuomitsemattomuutta. En siis kokoaikaa osallistunut tietoisesti.

Kotitehtäväksi sain tällä kertaa (liittyen siihen koulutuskokeiluun) ottaa asiat yksi kerrallaan ja päivä kerrallaan. Lisäksi pitää pysyä päivän struktuurissa eli toisin sanoen hoitaa iltapuuhat ajoissa (koirien ruokkiminen, lenkitys ja lääkkeiden otto), jotta pääsen ajoissa nukkumaan. Pitää meinaan herätä joskus klo 6 noina aamuina kun sinne kouluun menen. Ja se on siis ensi viikolla (iik!). Lisäksi pitää katsoa ne tarvittavat strategiat kuntoon terpan kanssa. Siinäpä ihan tarpeeksi läksyjä. Tuon koulutuskokeilun vuoksi minulla jää ensi viikolla ryhmäterapia (ja varmaan myös yksilöterapia) väliin, nyyh.

Biletystä

Tällä viikolla on tullut biletettyä kunnolla. Maanantaina pidin kotibileet, perjantaina olin baarissa ja lauantaina synttäribileissä. Alkomahoolin huuruinen viikko siis. En silti mielestäni juonut liikaa missään juhlissa. Ainakaan en oksennellut tai pahemmin nolannut itseäni. Tämä viikko on siis ollut varsin mukava. Keskusteluja, juomaa, pelejä - mikäs sen hauskempaa. Tapasin eilen jopa noissa synttärijuhlissa oikein mukavan oloisen miehen, jonka kanssa olisi tarkoitus mennä kahvittelemaan ensi torstaina :). Saas nähdä seuraako siitä mitään. Uuh, hieman romantiikkaa ilmassa siis. Minä kun en todellakaan usein käy treffeillä. Tämä mies ainakin osasi kehumisen jalon taidon. Sain koko illan kuulla yhtä jos toista mukavaa  itsestäni. Hän kuulosti kuitenkin vilpittömältä. Odotan uudelleen tapaamistamme positiivisin mielin.

Maanantain ryhmässä käsiteltiin erityisesti tuomitsevuutta. Sain tehtäväksi pistää merkille, millaisia tuomitsevia ajatuksia minulla viikon aikana herää itseäni tai muita kohtaan. Huomasin jo ryhmässä kuinka minulla heräsi tuomitsevia ajatuksia yhtä toista ryhmäläistä kohtaan - hyvin tuomitsevia ajatuksia. En pidä tästä ryhmäläisestä sitten yhtään. No, tästä tuli sitten hyvin syyllinen olo, joka jatkui vielä pitkälle iltaan - varsinkin kun menin puhumaan näistä tuomitsevista ajatuksista kavereilleni. Tuli ajatuksia, että pitäisi olla ymmärtäväisempi ja hyväksyvämpi ryhmäläistä kohtaan. Tuli myös ajatus, että mikä minä olen toisia tuomitsemaan - en ole mikään täydellinen itsekään. Tosiasia on kuitenkin se, että toivoisin ryhmäläisen lopettavan meidän ryhmässä. Se saattaakin olla mahdollista. En usko, että menisin näitä tuomitsevia ajatuksiani tälle ryhmäläiselle kertomaan, koska siitä saattaisi seurata ongelmia itselleni. Tämä kylläkin tarkoittaa myös sitä, etten osaa oikein sanoa hänelle yhtään mitään. Tulee vain tosi vaivautunut olo hänen seurassaan. No, ehkä se helpottaa ajan kanssa.

Varsinaisen terpan pitäisi olla palannut nyt lomaltaan. En ole vielä jutellut hänen kanssaan. Varaterpan hyvästelin puhelimen välityksellä ja hän puhui siitä, kuinka tämä sijaistamisjakso on sujunut hyvin eritavalla kuin hänen sijaistamisensa syksyllä. Silloin olin todella huonossa kunnossa ja soittelin melkein joka päivä ja olin hyvin altis itsetuhoisuudelle. Nyt tällä kertaa en edes puhunut itsetuhoisuudesta ja soittelin vain harvakseltaan. Varaterppa oli iloinen kun olen päässyt niin paljon eteenpäin elämässäni. Toivon itsekin, että muutos olisi pysyvä.

Tupakoinnin aloitin uudestaan bilettämisen myötä. Teki liikaa mieli kun suunnilleen kaikki muutkin polttivat. Pummin muilta jatkuvasti jämiä ja ostin heiltä yksittäisiä röökejä. Menin sitten eilen ostamaan omia, niin ettei tarvitse muilta pummia. Nikotiinitabletit eivät valitettavasti tuntuneet vievän enää ollenkaan röökinhimoa pois. Poltetaan nyt sitten vielä vähän aikaa ja lopetetaan sitten uudestaan. On muuten todella paljon vaikeampaa lopettaa jos lähes kaikki muut kaverit polttavat. En ole vielä päättänyt ostanko tänään lisää röökiä vai en. Ehkä päätän sen vasta kaupassa.

Väsynyttä touhua

En taas saa mitään aikaiseksi. Olen vain nukkunut suurimman osan koko päivästä. Tekemistä kyllä riittäisi - vastaamattomat viestit ja mailit, kouluhakemus, siivoaminen, suihkussa käyminen, koirien liikuttaminen. Lähinnä tuollaisia perus asioita, joita nyt kuuluu jokaiseen päivään.

Jokin aika sitten kirjoitin samanmoista blogitekstiä ja sen jälkeen innostuin tekemään asioita ja olo parani. Ehkä toivon, että nyt kävisi samoin. Blääh, ei vaan huvittaisi. Ja päässä soi heti ajatus "toimi toisin kuin tunne edellyttää". Noniin, siis lupaan ainakin käydä tänään suihkussa ja myöhemmin koirien kanssa ulkona. Pitäisi vain jaksaa tehdä muutakin... Hoitamattomia asioita alkaa taas kasaantua ja se stressaa minua. Ajasta ei ole puutetta vaan jaksamisesta. Pitäisi vain pistää hihat heilumaan ja ryhtyä hommiin. Tekemisestä se hyvä olo lähtee.

Jee! Sain tässä samalla inspisksen vastata yhteen sähköpostiin :). Nyt on jo vähän parempi olo. Kohta sinne suihkuun...

Riippuvuuksista

Itselle ei ole tapahtunut paljoakaan nyt parina päivänä, mutta ystävälle sitäkin enemmän. Sain häneltä toissapäivänä huolestuttavia tekstiviestejä, mutta huomasin ne vasta eilen aamulla. Myöhemmin päivällä sain sitten kuulla, mitä kaikkea hänelle olikaan ehtinyt tapahtua: känni, överikänni, poliisit, ambulanssi... No, tästä tapahtumasarjasta viisastuneena hän on nyt sitten aloittanut antabuskuurin ja luvannut hakea apua alkoholiongelmaansa. Tuen häntä tässä ihan täysillä ja tietysti toivon, että hän saisi addiktionsa kuriin. Ihmisillä vain tuppaa usein olemaan aika lyhyt muisti, mutta kyllä he muuttumaankin kykenevät. Olenhan itsekin muuttunut ja olen nyt ollut 4kk kuivilla itsetuhoisuudesta. Itsetuhoisuus on addiktoivaa puuhaa ja siksi toivonkin ettei sitä kukaan koskaan aloittaisi, koska se voi todellakin pahentua ajan myötä, kuten minulle kävi. Voin kertoa, että alku on hankalinta minkä tahansa riippuvuuden purkamisessa. Myöhemminkin pitää kuitenkin olla varuillaan, koska silloin varovaisuus voi pettää ja lopettamisen syyt unohtua. Olen huomannut tämän kantapään kautta.

Olen siis ollut riippuvainen itsetuhoisuudesta ja sen tuottamasta hetkellisestä nautinnosta. Olen myös ollut riippuvainen tupakasta. Aloitin polttamisen viime kesänä ja lopetin sen 1,5 viikkoa sitten. Nykyään olen riippuvainen nikotiini-imeskelytableteista. Parempi se kuin tupakka. Ehkä pääsen vielä niistäkin tässä eroon ajan kanssa. Olen luultavasti riippuvainen myös kofeiinista, mutta tästä riippuvuudesta en pyri eroon. Olen tiettävästi ollut riippuvainen myös suklaasta, mutta sen syöminen on melkein kokonaan jäänyt, koska yritän pudottaa painoa.

Olen huomannut näiden riippuvaisuuksien kanssa, että minulla lopettamiseen toimii parhaiten cold turkey. En kykene lopettamaan vähitellen vaan sen pitää tapahtua kokonaan, heti. Jos yritän lopettaa vähentämällä, niin mietin vain kokoajan milloin saan uuden "annoksen" ja minun tekee sitä jatkuvasti mieli. Lopettamisen apuna on toiminut myös itseni palkitseminen kun olen ollut tietyn aikaa kuivilla. Olen ostanut itselleni ainakin yhden viikon, 2kk ja 3kk lahjoja. 4kk lahja on vielä hankkimatta, mutta se on ollut kyllä mielessä. Sitten kun katselen näitä tavaroita, voin tuntea ylpeyttä saavutuksistani ja muistaa, miksi oli tärkeää lopettaa. Pyrkikää tekin lopettamaan teille haitalliset asiat. Sillä tavoin voitte pitkällä tähtäimellä paremmin.

Sulattelua

Nyt kun olen vähän aikaa sulatellut noita kaikkia uutisia, niin päälimmäisenä on ollut ilo tuosta koulutuskokeilusta. Odotan sitä hyvin innolla, mutta samalla mietin, että miten siitä selviydyn. Se nyt kestää vain viikon eli sen ajan jaksaa kyllä luultavasti rutistaa parastaa, mutta mitä sitten jos pääsen sisään tuonne kouluun? Miten silloin jaksan opiskella? Tämän hetken kunnolla varmaan ihan hyvin, vaikka mietinkin kauhulla kuinka kiireinen minusta tulee kun pitäisi yhdistää opiskelu, harrastukset, terapia ja vapaa-aika samaan pakettiin. Tuohon yhtälöön ei mikään kunnon romahtaminen tai masennus enää mahdu. Onneksi minulla on kuitenkin roppakaupalla motivaatiota apuna pärjäämisessä. Toivottavasti edes terapian ja koulun yhdistäminen sujuu jotenkin kitkattomasti.

Ehkä onkin ihan hyvä etten saa sitä koiranpentua nyt vielä hankittua. On mulla elämässä ihan tarpeeksi sisältöä ilman uutta hoidettavaakin. Olen silti tänään katsellut kaiholla kuvia niistä pentusista - niin söpöjä. Jos minulla ei olisi suunnitelmissa mennä nyt syksyllä opiskelemaan, niin olisin varmaan vielä pettyneempi kun yksi niistä ei olekaan tulossa minulle. Nyt kuitenkin hyväksyn sen ihan kohtuullisen hyvillä mielin. Olisi epäreilua pentua ja omia koiriani kohtaan jos minulla ei olisikaan tarpeeksi energiaa tai aikaa kouluttaa ja touhuta niiden kanssa. Kolmas koira viesi kuitenkin aikaa pois myös muilta koiriltani, vaikka siitä olisikin niille seuraa.

Paljon erilaisia uutisia

Tämä päivä on ollut täynnä erilaisia uutisia - osa hyviä, osa huonoja. Aloitetaan vaikka päiviksestä. Juttelin tänään vetäjän kanssa ja hän halusi kuulla, miten minulla on mennyt nyt sen jälkeen kun kerroin hänelle tuosta huumejupakasta, eli että onko minua kiusattu tai muuta. Sanoin että minua on kohdeltu ihan hyvin, mutta että kaikki kyllä arvasivat minun olleen se joka asiasta kertoi. Eihän tuo väite ihan aluksi pitänyt paikkaansa, mutta nykyään kyllä. Samalla sain kuulla, että jupakan pääjehu on "joutunut lähtemään" päiviksestä, mutta että siihen oli kuulema muitakin syitä kuin tuo huumejuttu. Mitä nämä syyt sitten ovat, voin vain arvailla. Hän saa kuulema kesällä soitella, että saako tulla takaisin. Ei siis tullut lopullista häätöä. Meillä on kuulema päiviksessä vielä juttelu aiheesta ensi viikon perjantaina.

Sitten seuraavaan uutiseen. Sain paikan koulutuskokeiluuun huhtikuun alussa. Jee! Olin jo ihan varma etten tuota paikkaa saa, koska olin vasta toisella varasijalla, eikä siitä ollut kuulunut enää mitään ennen tätä päivää. Pitää vielä miettiä, että majoitunko sen aikaa asuntolassa vai omalla kämpillä. Äiti lupasi hoitaa koiria sen aikaa, jos se on tarpeen. Mahtavaa, että sain paikan! Mahdollisuuteni päästä sisään opiskelemaan sinne nousivat juuri merkittävästi.

Päätteeksi vielä harmillisia uutisia :/. En saa uutta koiraa haluamastani pentueesta. Kasvattajalta tuli tänään viesti kertoen että kaikille pennuille näyttäisi olevan jo koti. Olin kyllä liikkeellä tarpeeksi aikaisin, mutta muut menivät etusijalle. Näin kävi taas. Hankalaa tämä pennun etsiminen. Aloitin jo yli vuosi sitten. En ole ottamassa koiraa mistä tahansa yhdistelmästä ja nyt en taas tiedä yhtään yhdistelmää josta haluaisin pennun. Ei taida olla minun aikani saada uutta koiraa - vielä. Noh, en ole tuosta niin hajalla kuin viimeksi, koska osasin varautua tuohon vastaukseen. Kyllä minä pärjäilen ihan kolmisteenkin koirien kanssa.

Kokonaisuutena tämä päivä taitaa jäädä kuitenkin positiivisena mieleen. Vähän ehkä ristiriitainen olo kaiken informaatiotulvan alla. Pitää vähän aikaa vielä sulatella ja mutustella kaikkea mielessään. Huomisesta pitäisi kuitenkin tulla taas ihan tavallinen päivä, joten sille on aikaa.

4000 sivulatauksen virstanpylväs ohitettiin tänään :). Kommentit kaikkiin teksteihin ovat, kuten aina, erittäin tervetulleita.

Hyvä puhelu - parempi mieli

Soitin eilen tuolle varaterpalle ja kerroin noista itsesyytöksistä ja hän sai minut jälleen muistamaan, miksi oli tärkeää tuoda asia esiin päiviksessä. Sen paikan olisi tarkoitus toimia kuntouttavana keskuksena nuorille ja jos sitä käytetään huumekontaktien solmimiseen, niin ei se silloin täytä tarkoitustaan. Toiseksi, päivis saattaisi hyvinkin menettää rahoituksensa jos asia tulisi ilmi vaikka mediassa ja silloin koko paikka jouduttaisiin varmaankin sulkemaan. Lisäksi jos alkaa käydä niin, että uudet asiakkaat alkavatkin paikan ihmisten myötä sekaantua huumeisiin, niin sekin olisi erittäin paha asia. Muutenkin, oli hyvä herättää juttuun sotkeutuneita, ettei kyseessä ole mikään pikkujuttu, vaan vakavasti otettava asia.

Olin kyllä kuullut noita asioita ennenkin varsinaisen terpan kanssa jutellessa. Jotenkin ne vaan pääsivät unohtumaan kokonaan kun nuo itsesyytökset alkoivat. Oli siis erittäin hyvä kerrata niitä. Miten sitä tuleekin välillä niin sokeaksi asioiden kääntöpuolille, ettei muista niitä ollenkaan? Siksi onkin erittäin hyvä, että on joku joka niistä muistuttaa. Joku joka osaa antaa asioille uutta näkökulmaa.

Tällä hetkellä en siis enää ajattele, että olisin tehnyt jonkun virheen. Kuten sanoin, oli hyvä nostaa kissa pöydälle. Vielä jos järjestettäisiin jonkun näköinen keskustelutuokio asiaan sotkeentuneiden kesken, niin ilmapiirikin voisi hieman keventyä päiviksessä. Huomenna olen taas menossa sinne ja tällä kertaa voisin ehkä jälleen uskaltaa jutella hieman aiheesta vetäjän kanssa. Parempi niin kuin että ihmiset alkavat boikotoida koko paikkaa sotkun ja sen seurausten takia, kuten on uhkailtu.

Tänään olen pitkästä aikaa menossa harkkoihin. Tuntuu ihan kivalta mennä sinne. Ehkä harrastuksen pariin palaaminenkin auttaa nostamaan minut pois tästä masentuneesta mielentilasta. Ainakin toivon niin.

*Edit: Oli kivaa harkoissa, vaikka olenkin tauon vuoksi vähän ruosteessa. Valmentaja kyseli nykyisestä kunnostani ja sanoin sen olevan ihan hyvä - kuten se onkin. Mukavaa kun joku välittää tarpeeksi, että kysyy.

Itsesyytöksiä

Tänään olin sekä päiviksessä, että ryhmässä. Päiviksessä ei tapahtunut mitään erityistä, ainoastaan jatkoin hieman eteenpäin aloittamaani käsityötä. Päivän aikana aloin kuitenkin jälleen pohtia tuota päiviksen huumesotkua. Syytän siitä itseäni - ilman minua koko sotkua ei olisi syntynyt. Okei, enhän minä ollut se joka niitä huumeita oli tilaamassa, mutta silti... Kerroin tästä itsesyytöksestä ryhmässä ja siellä tuli neuvoksi käyttää äärimmäistä hyväksyntää, jutella asiasta varaterpan kanssa ja miettiä hyviä ja huonoja puolia itseni syyttämisessä. Okei, mietitäänpäs:

Hyviä puolia:
-Ehkä opin jotain tulevaisuuden varalle
-En jatkossa ehkä tee samoja virheitä

Huonoja puolia:
-Masennan itseäni
-Ahdistun
-Pidän itseäni todella tyhmänä
-Murehdin mennyttä
-Pelkään jatkossakin tekeväni virheitä
-Lamaannun
-Se vie voimavaroja

Okei, okei, uskotaan - noita huonoja puolia tuli paljon useampia kuin hyviä. Silti mietin tätä sotkua ja masennun siitä. Mitä sitten olisin voinut tehdä toisin? Olisin voinut, heti kun kuulin tuosta diilistä, tehdä sille stopin ja sanoa, että "Jos ette nyt heti peru suunnitelmianne, niin kerron asiasta päiviksen vetäjälle." Olisiko se sitten auttanut? Luultavasti olisi. Mutta olin silloin kännissä. En tiennyt miten reagoida, joten olin vain hiljaa ja kuuntelin. Siinä tein virheen ja siitä syytän itseäni. Koko sotkua ei olisi jos olisin silloin toiminut toisin. Kukaan ei saisi päiviksestä kenkää ja kaikki olisi taas normaalisti. Paitsi jos uhkaukseni ei olisikaan tehonnut... No, sitä en saa koskaan selville, olisiko se tehonnut vai ei.

Jos kuitenkin ajatellaan, että en voisi palata takaisin siihen hetkeen kun olin niissä juhlissa, vaan pitäisi palata siihen hetkeen kun kerroin asiasta päiviksen vetäjälle. En oikein tiedä, mitä siinä tilanteessa tekisin. Minun olisi ollut todella vaikeaa pitää asia sisälläni salaisuutena, mutta olisiko se ollut vaikeampaa kuin olotilani nyt, en osaa sanoa. Mietin kyllä seurauksia kun asiasta kerroin ja pahimmat pelkoni asian suhteen eivät ole edes käyneet toteen. Pohjimmiltani uskon, että oli hyvä nostaa kissa pöydälle. Minua on nimittäin jo pitkään suuresti häirinnyt kaikki huumeisiin liittyvä, mitä päiviksen porukan kesken on tullut esille. Mutta, mutta... se on silti minun syyni, jos joku saa sieltä kenkää.

Ryhmän jälkeen juttelin vielä hetken asiasta ryhmän vetäjien kesken. Heistä toinen sanoi, että ehkä joku tulee vielä kiittämään, että toin asian esille päiviksessä. Siis onhan se mahdollista, mutta sanoisin, että epätodennäköistä - ainakaan mikäli kukaan saa jupakan takia sinne porttikiellon. Huoh, pohjimmiltani uskon, etten tehnyt mitään väärää, mutta tällaisina hetkinä mietin, että koko juttu olisi luultavasti jo unohdettu jos olisin toiminut toisin. Voisinpa palata takaisin sinne juhliin... Minua masentaa :(.

Tie parempaan

Sain pyykit pestyä ja olen ylpeä itsestäni. Miksi? Koska pyykinpesu on yksi niistä asioista, jotka ovat oikeasti minulle isoja ponnistuksia. Kaikkien kannattaakin pitää kiinni arjen pienistä iloista. Olkaa ylpeitä kaikkein pienimmistäkin saavutuksista, niin olette oikealla tiellä pois masennuksen kourista. Ei siitä ole kauaakaan kun mietin vain, että miksi kaikki on niin ylivoimaisen vaikeaa. Ajattelin vain asioiden ylivoimaisuutta ja silloin kun jostain asioista selvisin, ajattelin olevani surkea kun sen asian tekemiseen meni niin kauan ja se vaati minulta niin paljon. Jos selvisin asiasta vasta saatuani siihen apua, ajattelin kuinka huono olen kun en selvinnyt siitä yksinäni. Nykyään en onneksi (yleensä) enää ajattele näin. Nuo masentuneen ihmisen ajatukset ja itsesyytökset ovat ainakin tällä hetkellä mennyttä elämää, ja toivon mukaan en enää palaa vanhaan ajatusmaailmaani.

Nykyään tunnen ylpeyttä saavutuksistani samalla tavalla kuin pieni lapsi tuntee ylpeyttä, kun hän saa itse painaa hissin nappia tai osaa itse solmia omat kengännauhansa. Olen joutunut opettelemaan tuon ylpeyden taidon uudestaan. Enää en tarvitse välttämättä muita huomaamaan, että olen saavuttanut jotain - voin kehua itse itseäni ja uskoa siihen. Pahasti masentuneena en uskonut muiden kehuja edes isojen saavutusten edessä. Ajattelin vain, että tein kuitenkin sen ja sen virheen ja etteivät nuo ihmiset oikeasti tarkoittaneet sanomaansa vaan halusivat vain olla kilttejä. En osannut kehua itseäni vaan vähättelin kaikkea tekemääni. Kuinka surkeaksi silloin tunsinkaan oloni.

Tehkää siis asioita jotka tuntuvat teistä vaikeilta. Tehkää asioita vaikkei teitä yhtään huvittaisi. Toiminta on tie pois masennuksesta. Lepo on kyllä tärkeää ja on tärkeää tunnistaa omat voimavaransa, mutta masennuksesta ei parane makaamalla sängyn pohjalla. Olkaa itseänne kohtaan kannustavia ja jättäkää pois ainaiset tuomitsevat ajatukset. En sano, että ottakaa itseänne niskasta kiinni. Sanon, että edetkää pienin askelin. Miettikää, mitä voisitte tänään tehdä, jotta tuntisitte itsenne päteviksi ja tehkää se, vaikka ei yhtään huvittaisi. Mitä vaikeammalta tehtävä tuntuu, sitä ylpeämpiä voitte itsestänne olla kun siinä onnistutte. Ja jos ette onnistu, niin älkää syyttäkö itseänne epäonnistumisesta, vaan yrittäkää uudestaan jonkun helpomman asian kanssa. Uskon, että pystytte siihen.

Kadoksissa oleva motivaatio

Harrastukset on jääneet viime aikoina hyvin vähiin olosuhteiden pakosta. Ensi viikolla pääsen varmaan jatkamaan niiden parissa. Ehkä pieni tauko tekee hyvää kun motivaatio kasvaa siinä samalla ja tulee pieni kaipuu takaisin niihin piireihin. En ole muutenkaan tehnyt viime päivinä muuta kuin roikkunut koneella koko päivän. Koiratkin on jääneet aika pienelle huomiolle ja siitä on vähän huono omatunto. Pitäisi reipastua ja lähteä niiden kanssa useammin vaikka lenkille. Nyt kun ei ole enää kovia pakkasiakaan, niin ei voi käyttää sitä tekosyynä. Vanhempi koirista kun palelee aika herkästi, niin ei silläkään ollut haluja pakkasten aikaan juuri lenkkeillä. Lenkkeily tekisi varmasti itsellekin hyvää, mutta siihen ryhtyminen on vain jotenkin nyt hirveän vaikeaa. Oikeastaan kaikkeen ryhtyminen on tällä hetkellä hyvin vaikeaa. Tunnistan olevani nyt enemmän masentunut kuin vähään aikaan. Jopa silloin kun olin fyysisesti hyvin heikossa kunnossa, oli mielialani kuitenkin usein kohtuullisen hyvä. Silti jos saisin valita, niin ottaisin tämän hetkisen tilanteen mielummin kuin palaisin siihen aikaan. Nyt minulla on kuitenkin kyky tehdä asioita. Silloin en kyennyt tekemään juuri mitään, vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt pitäisi varmaan toimia toisin kuin tunne edellyttää - vaatia itseltä vähän enemmän ja tehdä asioita siitä huolimatta, ettei oikein huvittaisi. Pitäisi lopettaa tämä netissä roikkuminen ja asettaa itselle taas tavoitteita joiden saavuttamisesta voisi olla ylpeä. Sellaisia asioita joiden tekemisen jälkeen voi tuntea itsensä päteväksi. Toisaalta en tiedä onko nälkäni vain kasvanut syödessä. Vaadinko itseltäni liikaa ja olenko unohtanut kaiken sen, mistä kuitenkin suoriudun joka päivä? Ei aina tarvitsekaan jaksaa, eikä aina tarvitse suoriutua jostain kunnialla läpi. Joskus saakin vain olla ja kerätä voimia. Saa pelkästään löhöillä ja tappaa aikaa parhaaksi näkemällään tavalla. Minun kohdallani tämä iisisti ottaminen vain usein tahtoo jäädä päälle. Olen oikeastikin laiska ihminen. En aina, mutta hyvin usein. Toisaalta olen myöskin hyvin väsynyt ihminen. Kuinka paljon saisinkin aikaan ja saankin aikaan silloin kun pursuan energiaa. Sitä vain tapahtuu kovin kovin harvoin. Siksi nyt pitäisikin toimia vastoin omia tuntemuksiaan. Tunnustaa ettei yhtään huvita, mutta tehdä siitä huolimatta. Pystyn siihen kyllä - tällä kunnolla pystyn. Parasta olisikin nyt tehdä asioita, ennen kuin fyysinen kunto taas romahtaa. Silloin en oikeasti pysty juuri mihinkään.

Tietysti toivon, ettei kuntoni enää koskaan romahtaisi. Että pysyisin aina vähintään tällä tasolla ja ehkä pääsisin vielä jopa korkeammalle jaksamisen tasolle. Kuitenkin näiden kohta kolmen vuoden aikana, kun olen fyysisesti oireillut, olen oppinut, että aina se uusi romahdus on jossain vaiheessa tullut. En kuitenkaan aio manata sitä romahdusta uudelleen päälle. En aio murehtia asiaa. Jos uusi romahdus tulee, niin huolehdin siitä sitten kun sen aika tulee. Tällä hetkellä olisi vain mukava jos itsestä oikeasti tuntuisi siltä, että olisi sitä energiaa, eikä siltä että asioiden tekeminen on jonkinlaista pakkopullaa. Jostain pitäisi kaivaa sitä puuttuvaa motivaatiota. Tai oikeastaan ei. Pystyn suoriutumaan asioista ilman sitä motivaatiotakin kun vain päätän niihin ryhtyä. Tänään pitää (en sano pitäisi) vielä pestä pyykkiä ja käydä suihkussa. Päätän suoriutua noista asioista tänään, vaikka hyvin tiedän, ettei niitä ole pakko tehdä kuin vasta huomenna. Minä kuitenkin päätän, pystyn ja päätän että noista asioista on suoriuduttava tänään. Sitten voin olla itsestäni edes vähäsen ylpeä ja ehkä se kohentaa mielialaanikin. Näin minä teen.

*Edit: Jee! Onnistuin :)! Laitoin pyykit tosin vasta koneeseen ilman että laitoin sen pyörimään kun on jo niin myöhä, mutta ainakin se on valmiina huomista varten.

Potkuja luvassa?

Tänään olin taas päiviksessä ja sen jälkeen baarissa porukan kanssa istumassa iltaa. Eipä nuo viime päivien tapahtumat ainakaan sen porukan kesken tuntuneet tulehduttavan meidän välisiä suhteita - onneksi. Myöhemmin illalla tuli vaan chatissä puheeksi se kun yksi niistä tyypeistä oli tänään vasta ollut siinä puhuttelussa ja hänelle oli vihjailtu, että porukkaa olisi lentämässä pihalle sotkun myötä. Toki minullekin niin sanottiin, mutta ajattelin, ettei se enää välttämättä pidä paikkaansa. Ilmeisesti ei siis ole mennyt ainakaan täysin läpi selitys että puheet olisivat olleet joidenkin osalta pelkkää känniläppää.

Itse en kyllä haluaisi porukkaa pihalle tuon jutun takia pistää. Ehkä ainakin päätekijälle jotain sanktioita, mutta kokonaishäätö on jo mielestäni aika kova rangaistus. Ja kyseessä ovat sentään omatkin kaverini. Saa nähdä ollaanko minua kohtaan enää kovinkaan myötämielisiä jos porukka alkaa saada kenkää minun puheitteni takia. Tein kuitenkin jo selväksi, ettei potkujen antaminen ole minun ideani. En kuitenkaan erityisesti haluaisi tulla muistetuksi kantelijana joka pisti porukkaa pihalle.

No, tänään oli kuitenkin hyvä päivä noin muuten. Sain päiviksessä taas käsityöinspiraation ja sain uutta työtä jo hyvälle mallille. Edellisen työn sain valmiiksi eilen ja siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin. Eilen olin myös syömässä vanhan ystävän kanssa ja juteltiin pitkään. Kerroin hänellekin tästä koko sotkusta ja hän pyysi olemaan varovainen huumeporukoiden kanssa. Minun on vain vaikea mieltää omaa kaveripiiriäni huumejengiksi, vaikkei ystäväni ole ainoa joka on sellaista puhunut. En tiedä. Siis onhan tässä päiviksen porukassa huumeiden kokeilijaa ja käyttäjää ollut mukana jos mihinkin lähtöön, ja jos vaikka äitini saisi tietää tästä, hän ei varmaan haluaisi minun käyvän koko paikassa enää ollenkaan, tai ainakaan hengaavan kyseisten henkilöiden kanssa vapaa-ajalla. Ymmärrän tämän kyllä oikein hyvin, mutta en silti ole valmis luopumaan kavereistani. Siksi en olekaan kertonut äidille koko sotkusta mitään. Eihän hänellä toki enää ole määräysvaltaa kavereideni suhteen, mutten viitsi riidelläkään asiasta hänen kanssaan.

Kiusaamisesta

Terppa lähti tänään kahden viikon lomalle, mutta varamies päivystää puhelimen ääressä. Ihan minua varten istuu luuri kourassa koko kahden viikon ajan. No, ei vaiskaan :D. Saan soittaa varaterpalle, kuten omallekin terpalle oon soitellu. Helpottaa kyllä kun ei tarvitse olla omin nokkinensa koko kahta viikkoa. Tänään tuli sitten jo kertaalleen soiteltua kun iski masis päälle ja vanhat kiusaamisesta jääneet pelot ja muistot siinä samalla. Varaterppa on tosi mukava ja puhelu helpotti oloani. Sain kuulla kehujakin itsestäni kun hän kertoi, mitä varsinainen terppa on minusta tiimissä puhunut. Ihan lämmitti sydäntä :).

Voisin tässä nyt hieman valoittaa millaista kiusaamista olen kokenut. Koko kiusaamishistoriani on alkanut ala-asteen ensimmäiseltä luokalta ja jatkunut lukion viimeiseen luokkaan asti. Yliopistossa minua ei enää kiusattu. Yläasteella ja lukiossa kun kuljin pihalla tai käytävillä, oli yleinen huomautus selkäni takana "Hyi vittu" tai "Kato X, haa haa! *supinaa*". Kerran joku toi luokkaan mukanaan jonkin sortin hajupommin, jonka hän sitten laukaisi selkäni takana jonka jälkeen sitten oltiikin, että "Hyi! X haisee! Hahahaa!" Tämä siis lukiossa... Luulisi sen ikäisten olevan hieman kypsempiä, mutta ei - ei meidän koulussa. Lukiossa minut myös äänestettiin ihan läpällä koulun kauneimmaksi - se sattui. Tiesin ihan hyvin sen olevan läppää kaiken muun kokemani jälkeen. Mahdollisimman huonoa läppää, mutta vitsi jokatapauksessa. Kuvitelkaa miten vaikeaa on ollut tuon jälkeen uskoa ketään, joka ulkonäköäni on millään tavalla kehunut. Jonkin aikaa sain myös kärsiä puhelinhäirinnästä kun omaa herkkäuskoisuuttani uskoin heitä, kun he sanoivat, että halusivat numeron vain, jotta voisivat kutsua minut mukaan, jos joskus luokan kanssa kokoonnuttaisiin. Sitten soiteltiinkin keskellä yötä ja päivisin jotain läähätyspuheluita yms.

Väkisinkin nuo muistot ovat tänään tunkeneet esiin kun ensimmäistä kertaa tuon kanteluni jälkeen kävin päiviksessä. Ei siellä mitään kiusaamista tapahtunut, mutta kokoajan sitä pelkäsin, ja olin varautunut ja sulkeutunut tästä johtuen. Pitkään mietin, että menisinkö vetäjän kanssa uudestaan puhumaan, mutta en sitten mennyt. Jos huomenna jatkuu samat pelot, niin ehkä menenkin, tai olisi minulla hänelle muutenkin asiaa.

Pohdiskelua

Mietityttää kaikenlaiset asiat - päivis, kaverit, oma paino, syöminen, terapia, kouluun hakeminen. Tänään on pohdintojen päivä ilmeisesti. Aloitetaan vaikka tuosta päiviksestä. En mennyt sinne tänään. Ei ole edes käyntipäiväni, mutta koska huomenna en sinne pääse, niin olin ajatellut tänään mennä. En mennyt osittain siksi, koska en jaksanut herätä ajoissa ja osittain siksi, koska minua mietityttää sen paikan ilmapiiri koko tuon huumejupakan jälkeen. Kiusaaminen on rankasti kielletty siellä, mutta silti minua vähän pelottaa mennä sinne, jos vaikka muiden juttuun osallisten suhtautuminen minuun on muuttunut vihamieliseksi. Pelkään sitä, koska minua kiusattiin koulussa niin pitkään - koko kouluhistoriani ajan kunnes menin yliopistoon. Ei se kiusaaminen erityisen rankkaa ollut, mutta jätti se silti minuun pysyvät jäljet, niin että on vaikeaa luottaa ihmisiin tällaisissa tilanteissa.

On vaarana, että minut suljetaan yhteisön ulkopuolelle. On vaarana, että minusta aletaan levitellä juttuja päiviksen porukan kesken. On vaarana, että minulle vittuillaan siellä avoimesti tai vähintäänkin sen paikan ulkopuolella, vapaa-ajalla, kun olen kyseisten henkilöiden kanssa tekemisissä. En haluaisi minkään näistä asioista toteutuvan, mutta tiesin kyllä niiden riskin olevan olemassa, kun kantelin vetäjälle muiden puuhista. Vain tulevaisuus näyttää, miten päin asiat oikeasti kääntyvät ja järkiminäni tietää kyllä, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta tunneminäni ei voi olla tuntematta tuttua vanhaa pelkoa. Mitä itse olisitte tehneet minun sijassani? Olisitteko laittaneet kaveruussuhteet kaiken edelle ja pysytelleet hiljaa, vai olisitteko ilmaisseet huolenne muiden puuhista jollekin auktoriteettihahmolle? Olisiko minun pitänyt vain yrittää puhua itse kaikille asianosaisille, eikä sotkea asiaan muita ulkopuolisia? En vain tiedä olisiko se yksistään auttanut enää mitään. Ongelma oli paisunut jo niin suureksi. Vetäjä itse tietysti sanoi, että on erittäin hyvä, että tulin asiasta juttelemaan ja että asiaan pitää pikimmiten puuttua. Saa nähdä, mitä tapahtuu.

Siirryn sitten tuohon syömis- ja painoasiaan. En uskalla enää käydä vaa-alla, koska sen lukema hirvittää minua. Sain eilen lukea vanhoja potilasasiakirjojani ja yhdessä paperissa oli kirjattu minun painavan 55kg. En edes muistanut, että olen joskus ollut noinkin laiha. Miten hirveästi olenkaan lihonnut lääkkeiden aloittamisen myötä - reilusti yli kymmenen kiloa. Olen tänään taas lukenut syömishäiriöisten blogeja ja täytyy sanoa, että niiden lukeminen saa minutkin jonkun verran ahdistumaan painostani. Enemmän olen toki surullinen kyseisten henkilöiden ahdistuksesta, mutta samalla se saa minut miettimään, että pitäisikö minunkin olla enemmän ahdistunut painonnousustani. Vastaus on kai kyllä ja ei. Kyllä, koska ahdistuminen kyseisestä asiasta saa minut samalla motivoitumaan pudottamaan painoani ja ei, koska en kaipaa yhtään lisäahdistusta elämääni. En haluaisi lihoa yhtään enempää, mutta samalla haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Haluaisin ajatella, että kelpaan juuri tällaisena, mutta samalla haluaisin palata siihen vanhaan, tuttuun ja turvalliseen kokooni, jolloin olin kaikkien mielestä laiha. Enää en ole laiha. Nykyään olen kai vielä normaalipainoinen, mutta pelkään lihoavani tästäkin eteenpäin. Minun on lakatava lihoamasta! Onneksi yhtä lääkitystäni ollaan laskemassa, mikä voisi toivonmukaan tätä tavoitetta helpottaa.

Sitten pohdintaa terapiasta. Olen mielestäni kehittynyt jo nyt ihan kohtuullisesti terapiassa ollessani, mutta paljon työmaata on vielä jäljellä ja jotenkin pitäisi myös varmistaa, etten lipsahda takaisin vanhoille urilleni heti terapian loputtua. Onneksi siihen on vielä runsaasti aikaa. Pohdituttaa myös, että jatkuuko kuntoutustukeni kesäkuun jälkeen, vai ollaanko minua heti työntämässä omavaraiseen elämään. Toivottavasti ei olla, sillä toivoisin saavani kuntoutua rauhassa. En tiedä, millä eläisin jos en olisi kuntoutustuella. Opintotukea en taida saada, eikä sillä rahalla edes tule toimeen, enkä missään nimessä haluaisi kasvattaa jo muhkeaksi kertynyttä lainataakkaani. Sitäpaitsi ensin pitäisi muutenkin päästä jonnekin oppilaitokseen sisälle. Työttömyyskorvauksen saaminenkin on mielestäni epävarmaa. Olen nykyään sentään yli 25-vuotias, joten ehkä se voisi onnistua. En kuitenkaan tiedä voiko työttömyystuella opiskella ollenkaan. Sossusta en puolestaan saa rahaa ennen kuin tilini on lähes tyhjä, ja senkin jälkeen elämiseen jäisi reilusti vähemmän rahaa kuin nyt. Toivon siis todella, että kuntoutustukeani jatkettaisiin vielä eteenpäin. Kuntoutustuella voisin myös opiskella rauhassa, ilman sen pahempia rahahuolia. Rahasta huolehtiminen kun vain on niin rankkaa. Toivottavasti en siis ole liian hyvässä kunnossa, jotta kuntoutustukeni lakkautettaisiin.

Sitten tuosta kouluun hakemisesta. Yhden paikan tiedän jo, minne varmasti haen, mutta backup paikat ovat vielä päättämättä. En oikeastaan haluaisi opiskella mitään muuta alaa kuin tuota ykkösvaihtoehtoani, joten tilanne on vähintäänkin hankala. En tiedä, minne muualle voisin hakea. Yksi vaihtoehto minulla aikaisemmin oli, mutta nyt luulen, että se opiskelu olisi minulle fyysisesti ehkä liian rankkaa, en oikein tiedä. Ja muut vaihtoehdot pitäisi päättää mahdollisiman pian. En oikeasti tiedä vielä, mitä teen. Lukiosta lähtiessäkin olin saman ongelman edessä, enkä tiennyt, mitä lähtisin opiskelemaan. Se oli yksi syy sille, miksi masennuin, enkä halua, että nyt käy samalla tavalla. On minulla yksi varasuunnitelma sentään onneksi olemassa. Se vain lykkäisi kaikkea eteenpäin vielä vuodella, enkä tiedä tahdonko sitä. Ja päättämisaika alkaa nopeasti huveta loppuun...

Draamaa

Tänään oli erikoinen päivä päiviksessä. Kävin siellä lähinnä vain juttelemassa vetäjän kanssa noiden bileiden tapahtumista. Jätin nimittäin viimeksi kertomatta sen, että siellä oli meneillään diilin sopiminen pilven tukkutilaamisesta. Olen ehkä vasikka, mutta sellaista toimintaa en hyväksy ja kerroin kuulemastani vetäjälle. En suostunut kertomaan kuin niiden nimet ketä siellä bileissä oli, koska vetäjä ei suostunut lupaamaan, että juttu ei menisi poliiseille asti. No seuraavaks sitte vetäjä puhu yhen niistä tyypeistä kanssa (mun frendi) ja tää tyyppi myönsi osuutensa asiaan. Olin kyllä saanu sen puhuttua irti siitä diilistä jo aikasemmin onneks. Vetäjän ois tarkotus puhua niiden muidenkin tyyppien kanssa asiasta, mut nyt kuulin, että ne aikoo vaan väittää, että se koko juttu oli vitsi. Kaiken huipuks tää mun frendi aikoo ottaa syyt niskoilleen, vaikkei se todellakaan ollu sitä juttua järkkäämässä. Jos se sen tekee, niin paljastan kyllä oikeen syyllisen.

No, ei sit menny kauaakaan kun vittuilu mua kohtaan alkoi. Tää mun frendi ei onneks ota siihen mitään osaa ja päinvastoin yrittää puollustaa mua, mut ne muut osalliset ei oo ihan samoilla linjoilla... Oon kuulema tovereiden pettäjä. Tykätköön, mitä lystäävät. Mun itsekunnioitus on sen verran korkea, etten anna tollasen huumeiden diilaamisen mennä ohi korvien, vaan puutun asiaan. Olkoot onnellisia, etten vaan odottanu, että he sen diilinsä tekee ja ilmiantanu niitä sen jälkeen suoraan poliisille. Tuskin mä niin oisin kuitenkaan oikeesti tehny.

Tänään oli myös ryhmä ja sielläkin vähäsen juttelin aiheesta menemättä siihen sen tarkemmin. Sain kuitenkin huomautuksen kun kerroin noista bileistä ja bentsovaihdosta, että se voi olla jollekin triggeröivää kuulla moista. No, se nyt ei ainakaan ollut tarkoituksena, että pyydän anteeksi (ihan kuin joku ryhmäläisistä tätä lukisi). Ryhmässä oli myös minun vuoroni pitää alkuharjoitus ja se meni ihan mukavasti. Myöhemmin puhuttiin jämäkkyydestä ja sen eri voimakkuusasteista. Saatiin monta monistetta aiheesta ja niiden avulla pitäisi pystyä päättämään oma jämäkkyyden asteensa eri tilanteissa. Saatiin tehtäväksi harjoitella jämäkkyyttä arjessa. Itse olen jo luonnostaan mielestäni melko jämäkkä - välillä liiankin jämäkkä, mutta välillä esim. arkuus tai pelko veivät jämäkkyyden tason paljon alemmas. Olen arka mm. silloin kun pelkään jonkun suuttumusta tai huutamista. Se kai juontaa juurensa jo varhaisesta lapsuudesta. Ei siitä sen enempää.