Hulluuden rajamailla

Käväisin osastolla

2011-06-08T21:03:00.000+03:00

Pieni tauko bloggailussa osaston jälkeen. Olin siellä vajaan viikon, enkä ole sen jälkeen itsetuhoillut. Lähinnä olin siellä säilössä, mutta oli siitä jotain hyötyäkin. Siellä ollessa tajusin, että tuo tapahtuma sen miehen kanssa järkytti minua edelleen syvästi ja elin sitä hyvin vahvasti uudelleen osastolla. Osastolla ollessa tekivät myös fyysiset oireeni paluun. Aloin taas vapisemaan ja halvaantumaan, välillä samaan aikaankin. Nyt alkavat oireet viimein helpottamaan. Syynä saattaa olla se, että olen nyt taas paremmassa kunnossa henkisesti tai sitten se, että veriarvoni ovat parantuneet raudan syömisen ansiosta. Kummastakaan on tuskin ollut haittaa.

En saanut aikaa neurologille, hylkäsivät mokomat uuden lähetteen. Väittävät, että vuoden 2009 kliininen tutkimus (piti tehdä kaikenlaisia liikkuttamisharjoituksia) riittää sulkemaan pois kaikki neurologiset vaivat. En ole tästä kyllä samaa mieltä ja menen varmaan yksityiselle puolelle pyytämään toisen mielipiteen.

Ihana kesä on jälleen saapunut :). Tervetuloa hengailut puistossa kavereiden kesken ja pitkät kisaviikonloput ulkona auringossa koirien kanssa. Ainiin, unohdin melkein kertoa: pääsin opiskelemaan :)! Paljon muutoksia siis luvassa syksylle. Toivottavasti jaksan selviytyä kaikesta.

Itsetuhoilua

2011-05-01T21:52:00.000+03:00

En ole onnistunut viime aikoina vastustamaan itsetuhoisia impulssejani. Olen itseasiassa itsetuhoillut viime kirjoituksen jälkeen monta kertaa - eilen ja tänään viimeksi. Tänään sai äitinikin tietää itsetuhoisuudestani kun olin menettänyt niin paljon verta, että minua alkoi kunnolla pyörryttää, väsyttää ja sydän hakkasi pulssia 106. Äiti painosti minua kertomaan, mistä paha oloni johtui, joten aikani viivyteltyäni päätin kertoa totuuden. Lähdimme tämän jälkeen päivystykseen, jossa minusta otettiin sydänfilmi, verenpaine, saturaatio ja hemoglobiini. Pulssi oli tähän mennessä laskenut lukemaan 79. Kaikki lukemat näyttivät ihan hyvältä, eikä haavakaan enää vuotanut, joten sitten juttelin vain lääkärin kanssa hoidostani. Olisin varmaan mennyt osastolle, mutta siellä ei ollut tilaa, joten päädyin takaisin kotiin ohjeena ottaa huomenna yhteyttä psyk.polille.

En muista eilisestä myöhäisillan itsetuhoilustani juuri mitään. Muistan vain kuinka aloitin ja seuraava muistikuva onkin vasta siitä kun aamulla heräsin omasta sängystäni. Ei aavistustakaan, mitä välissä tapahtui. Kun menin aamulla vessaan, huomasin etten ollut edes siivonnut jälkiäni, vaan verta oli siellä täällä. Onneksi kävin siellä ennen äitiä. Tämän jälkeen olin tietysti karenssissa, enkä voinut soittaa terapeutilleni, joten päädyin jatkamaan itsetuhoisella linjalla. Otin välineet uudestaan esiin ja aloitin uuden session. En ole koskaan vuotanut yhtä paljon, yhtä nopeasti. En yhtään ihmettele, että tuli pyörryttävä olo jälkeenpäin. Kyllä tähän nyt pitäisi jotenkin saada loppu. Olin muka luvannut itselleni, että seuraavalla kerralla menen mielummin päivystykseen kuin teen mitään itselleni, mutta se olisi vaatinut äidille kertomista, eikä minusta ollut siihen. Ehkä nyt on helpompaa kun äiti tietää. Ehkä. No, äiti suhtautui asiaan ihan mukavasti. Ei varmaan uskalla näyttää minulle huoltaan tässä tilanteessa, mutta ihmettelen jos tämä ei vie häneltä yöunia. Hän sanoi monta kertaa, että minun pitäisi nyt saada lisää apua jostain. En oikein tiedä, mistä muualta sitä voisi saada kuin osastolta. Minua hävettää ettei nykyinen intensiivinen terapia muka riitä minulle. Oikeasti sen pitäisi riittää. Pitäisi, mutta ilmeisesti ei riitä. Tuskin joutuisin olemaan osastolla kauaa. Sen verran vain, että saataisiin tämä itsetuhoinen putki katkeamaan.

En oikein osaa edes sanoa, mistä tämä huono kausi johtuu. Tiedän kyllä asioita, jotka ovat ahdistaneet ja masentaneet, mutta nyt ne eivät enää sillä tavalla hallitse ajatuksiani. Jotenkin ne ovat muuttaneet muotoaan ja jääneet vain yleiseksi ahdistuneisuudeksi taustalle. Itsetuhoiset halut sen sijaan eivät ole hävinneet minnekään.

Haluaisin jonnekin turvaan itseltäni. Olen herättänyt itsetuhoisen demonin sisältäni, eikä se helposti suostu menemään takaisin nukkumaan. Onneksi se ei sentään ainakaan vielä vaadi minua tappamaan itseäni. Haluan kyllä elää ja nauttia asioista. Paha asia vain on, että saan suurta nautintoa itsetuhoilustani ja itsetuhoiset haluni ovat niin voimakkaita, että niiden vastustaminen on hyvin vaikeaa. Voisikohan joku tulla apuun?

Ensimmäinen kertani

2011-04-13T20:32:00.000+03:00

Kun asiat menevät pahasti pieleen. Kun hyvä muuttuukin hetkessä pahaksi. Kun suhde loppuu ennen kuin se ehtii edes alkaa. Kerron nyt teille mitä tapahtui 3.4. kun se mies tuli luokseni käymään.

Aluksi pelattiin ja juteltiin kunnes hän kehotti minua siirtymään makuuhuoneen puolelle. Sanoin hänelle etten ole vielä valmis, mutta menin silti perässä. Hän kaataa minut sänkyyn ja alkaa riisumaan minua. Hän kehuu ulkonäköäni ja hivelee vartaloani. Hän suutelee rintojani. Hyi kuinka muistikuva tuosta saakin minut nyt voimaan pahoin. Hän riisuu minut kokonaan alasti ja kysyy meneekö laittamaan kondomin. Vastaan etten oikein tiedä, mutta hän tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi. Hän tulee makaamaan päälleni ja yrittää tulla sisääni. Huudan kivusta. Hän vain intoutuu ja viimein ilmeisesti uskoo, että olen neitsyt. Hän... Nyt tullaan siihen kohtaan jota minun on vaikea kertoa. Hyvin vaikea.

Hän yrittää edelleen tulla sisääni välillä voimakkaammin, jolloin huudan täysiä, välillä pienemmällä voimalla, jolloin vain vaikeroin. Tiesin kyllä, että se tulisi sattumaan, mutta en ollut varautunut tähän. Pyydän häntä lopettamaan. Hän vain toteaa, että sen kuuluukin sattua. Huudan. Pyydän häntä uudelleen lopettamaan. Hän lopettaa hetkeksi ja sanoo, että se tulee aina sattumaan näin paljon ja että enkö mielummin käy sitä läpi nyt kuin myöhemmin. Tämän sanottuaan hän jatkaa. Huudan ja käsken häntä monta kertaa lopettamaan. Hän pitää jälleen pienen tauon ja sanoo, että sen kuuluukin sattua ja että jatkossa tulen rukoilemaan häneltä seksiä. Hän jatkaa ja työntää kovaa. Huudan täysiä. Tuntuu kuin joku olisi työntämässä hehkuvaa rautaa sisälleni. Huudan. Kipu on enemmän kuin mitä voin kestää. Alan mennä paniikkiin. Hän ei lopeta vaikka käsken. Mitä minä teen? Hän on minua vahvempi. Täytyykö minun todella ryhtyä väkivaltaiseksi, että saisin hänet lopettamaan? Huudan. Rukoilen häntä lopettamaan. Hän pysähtyy ja siirtyy pois päältäni. Hän selittää kuinka sen kuuluu sattua yhtä paljon kuin lasten saaminen ja minä vastaan että ei kuulu. Hän haluaisi edelleen jatkaa ja yllyttää minua suostumaan. Panikoiden ja ylösnousua suunnitellen kieltäydyn voimakkaasti. Hän uskoo viimein eikä yritä enää. Makaamme molemmat vierekkäin sängyllä hiljaisuudessa. Se miten tämän jälkeen käyttäydyin kaduttaa minua. Olin ilmeisesti shokissa. En voinut käsittää, mitä oli juuri tapahtunut. Hän kysyy minulta itkenkö. Vastaan että en. Pyydän anteeksi (?!?). Hän sanoo ettei ole mitään anteeksipyydettävää.

Karkasin sängystä röökin verukkeella pukemaan ja parvekkeelle. Sen jälkeen toivoin vain, että hän lähtisi pian. Menin jostain syystä vielä istumaan hänen syliinsä. Teko joka saa minut niin vihaiseksi itselleni tällä hetkellä. Sanoin hänelle että hänen pitää lopettaa kun sanon. Hän väittää niin tehneensäkin. Sanon, että pyysin häntä monta kertaa lopettamaan. Hän sanoo ettei ehkä kuullut minua. Pian tämän jälkeen hän ilmoittaa, että hänen pitää lähteä töihin. Sanon, että tulen saattamaan hänet junalle (?!?). Juna-asemalla suutelemme vielä hyvästiksi ja sanomme molemmat soittelevamme (??!??!?).

Menen kotiin ja alan ahdistua. Alan ahdistua yhä enemmän ja enemmän. Kirjoitan chattiin, että tunnen oloni jotenkin traumatisoituneeksi. Juttelen netissä erään päivisläisen kanssa tapahtuneesta. Hän kauhistuu ja puhuu poliisista. En ole menossa poliiseille juttelemaan. Alan itkeä. Soitan terapeutille. En pysty kovinkaan tarkasti kertomaan, mitä tapahtui. Puhelu helpottaa oloani. Illalla minun on vaikea mennä nukkumaan siihen sänkyyn jossa se tapahtui.

En aio olla enää yhteydessä tähän mieheen. Aluksi en osannut vielä päättää, että tapaanko häntä vielä. Hän vaikutti muuten niin mukavalta. Minun oli vaikea päättää, että annanko hänelle anteeksi tapahtuneen vai en. Nyt olen päätökseni tehnyt. En ole antamassa anteeksi. Tällä hetkellä olen vain täynä raivoa häntä ja itseäni kohtaan. Itseäni kohtaan siitä syystä, miten käyttäydyin tapahtuman jälkeen. Miten en pitänyt puoliani ja leikin kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut. Tosiasiassa hän traumatisoi minut. Se oli ensimmäinen kertani ja tiedän, ettei se yleensä olekaan kovin hyvältä tuntuva tapahtuma, mutten silti osannut odottaa mitään tällaista. Kestämätöntä kipua ja miestä, joka ei lopeta. Mietin, että jos osamme olisi vaihdettu, niin olisinko voinut toimia samoin kuin hän. En olisi. En olisi voinut tuottaa toiselle sellaista tuskaa oman mielihyväni tähden, enkä varsinkaan olisi voinut jatkaa, kun toinen ei selkeästikään enää sitä halunnut. En vain olisi pystynyt siihen. En varmaan halua seksiä enää ikinä.

Toivon, ettei tämä tapahtuma saisi minua sortumaan itsetuhoisuuteen, mutta kovasti olen siihen suuntaan kallistumassa. Yritän parhaani mukaan vastustaa, mutta tunnen oloni edelleen niin likaiseksi, häväistyksi, ahdistuneeksi ja vihaiseksi etten oikein tiedä, miten kestän.

Valitusta fysioterapiasta

2011-04-03T00:17:00.000+03:00

Siiryin nyt omalle kämpälle tuolta äidin luota kun täältä käsin on paljon helpompaa käydä siinä koulussa ensi viikolla. Koirat on tietty mukana. Nyt ollaankin lähinnä sit kolmistaan tuleva viikko. Vähän orpo olo täällä yksinäisessä hiljaisuudessa, mutta kai tähän kohta taas tottuu. Huomenna saan kuitenkin seuraa kun se mies jonka kanssa kävin kahvilla tulee käymään. Meillä tuntuu kyllä synkkaavan tosi hyvin yhteen. Viimeksi juteltiin ihan nonstoppina koko tapaamisen ajan. Nyt tällä kertaa vuokrataan varmaan leffa ja käydään markkinoita ihmettelemässä. Odotan huomista innolla.

Oon vähän miettiny sitä, että pelkäänkö mä todellakin ilmaista negatiivisia tunteita muille ja pienen seuraamisjakson jälkeen musta kyllä tuntuu, että en sittenkään pelkää sitä. Oon sanonu ihmisistä negatiivisia asioita ilman, että kukaan muu on sitä alottanu ja oon ollu vihanen vähän turhistakin syistä. Fysioterapeutin tapaamisesta hermostuin aika lailla kun tuntu että mut pakotetaan käymään siellä, vaikken haluaisikaan ja että siellä vaan tehdään sellasia harjotuksia, joista tiedän jo etukäteen, että tulee vaan huono olo. Sen fysioterapian ois tarkotus auttaa mua rentoutumaan, jottei mulle tulis niin paljon noita oireita mistä viimeksikin puhuin, mut kokemuksesta tiiän, että rentoutumisharjotukset (varsinkin keholliset sellaiset) vaan pahentaa mun oloa. Oli sit kiva kuunnella siellä fyssarilla kuinka me tullaan tekemään just niitä kehollisia harjotuksia, mitäs muutakaan. Ja muutenkin se fyssari tuli jotenkin iholle kun se kyseli kaikkea muutakin mun elämästä. Asioita, mitkä ei mun mielestä sille mitenkään edes kuulu. Ja siis se tapa jolla se puhu mulle oli oikeen kunnon sellanen "no voi" ja "vai niin" lässynlää tyyli jota suuresti inhoan. Hyi *puistatus*.

Soitin sit kohtuullisen vihasena terpalle, että miks musta tuntuu siltä, että mut on ajettu nurkkaan tän asian kanssa, koska toki voin kieltäytyä menemästä sinne, mutta sit pelkäsin saavani hoitovastasen leiman. No terppa sit vakuutti, että voin ihan hyvin olla menemättä sinne, ilman että saan mitään hoitovastasta leimaa otsaan. No sovittiin sit, että käyn vielä ens kerralla siellä ja teen sit sen käynnin perusteella päätöksen, että jatkanko siellä käyntiä vai en. Mulla on muutenkin niin paljon jo noita menoja kun on palveluohjaus kerran viikossa, terapia kahesti viikossa ja harkat kahtena päivänä, niin etten välttämättä haluu siihen enää lisää mitään joka viikkosta menoa. Halusin jonain päivänä ehtiä olemaan päiviksessäkin ihan täyden päivän, enkä sillain että tuun aina myöhässä tai joudun lähtemään aikasemmin. Muutenkin kun mun uskomus ton fysioterapian hyödyllisyydestä mun oireiden kanssa on lähellä nollaa, niin odotan noita käyntejä yhtä innolla kuin hammaslääkäriä.

Oireita ja terapiaa

2011-03-31T22:23:00.001+03:00

Olin eilen pitkästä aikaa yksilötapaamisessa terpan kanssa. Puhuttiin pääasiassa tuosta koulutuskokeilusta ja tehtiin yksi mielikuvaharjoitus. Olin kyllä niin tööt tapaamisen alussa, että nuokuin vain tuolissa, enkä juuri jaksanut edes puhua. Harmitti, kun olin niin innoissani ollut sinne menossa ja sit iski taas sellainen väsymyskohtaus liiasta kävelemisestä. Oltiin nimittäin vähän aikasemmin oltu melkein tunnin reippaalla kävelyllä päivisporukan kanssa ja sen jälkeen piti vielä kävellä polille. Olin jo matkalla ihan kuollut ja aattelin jo silloin, että tästä ei hyvä seuraa. Odotushuoneessakin jaksoin tuskin pitää silmiä auki ja päässä heitti. Tuijotin sitten ihan zombina vaan seinää, kunnes kutsu kävi sisään.

Jänniä nuo kohtaukset kyllä. Niihin tavallaan tottuu ja toisaalta ne ovat niin vaihtelevia, että pelolla vaan odottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Salpaantuuko hengitys taas, vai alanko tärisemään vai mitä. Ei kyllä nyt ole ollut niitä pitkään aikaan. Paitsi että viimeksi treeneissä hetken ajaksi näkö sumeni, korvissa soi ja päässä heitti. Jaksoin silloin kuitenkin jatkaa treenaamista loppu ajankin. No, kummatkin noista insidenteistä oli kuitenkin suht lieviä ja meni nopeesti ohi. Toivon todella, ettei niitä ala tulla taas lisää ja pidempikestoisina.

Terppa suhtautuu tosi kivasti noihin mun oireisiin ja on sanonut monta kertaa, ettei niitä tarvitse hänen luonaan hävetä. No hävettäähän se silti jonkun verran, kun noita oireita on terppakin joutunut aika usein näkemään. Saas nähdä saanko ikinä sitä aikaa neurologille. Lähete on kyllä mennyt, mutta mitään ei ole kuulunut.

Koulutuskokeilu lähenee ja jännitys sitä myöden. Eniten jännitän heräämisiä eli sitä, että nukunko pommiin jonain aamuna. Yritän kyllä parhaani mukaan estää tämän, mutta on se silti mahdollista. Pitää pakata kaikki omistamani herätyskellot mukaan. Näillä näkymin sekä palveluohjaaja, että terppa ovat molemmat tulossa koulutuskokeilun palautekeskusteluun mukaan. Jei :).

Kateudesta

2011-03-29T17:53:00.002+03:00

Jäin miettimään joitain asioita, mitä terppa sanoi eilen, kun sain tänään jälleen yhden onnentaitojen valmennusviestin. Osallistun nimittäin onnellisuustutkimukseen ja saan välillä noita viestejä. Olen kai verrokkiryhmässä, jonka ei kuulu tehdä mitään konkreettista elämänsä onnellisuuden lisäämikseksi, koska en ole saanut mitään liikuntavinkkejä tms. Saan vain sellaisia infopaketteja onnellisuudesta. No, niin siis takaisin niihin terpan sanomisiin. Kun vuodatin hänelle kateuttani uuden ryhmäläisen saamasta ekstra huomiosta hän otti esiin esimerkin, jossa ekaluokkalaiset tulevat kouluun ja osa heistä oppii nopeammin lukemaan kuin toiset. Silloin opettajan on pakko antaa ekstra huomiota näille, joilta lukeminen ei vielä suju. Jäin vain miettimään, että tarkoittaako tämä samalla sitä, että olen yksi näistä "joilta lukeminen jo sujuu" eli siis, että olen oppinut hyvin käyttämään ryhmässä käsiteltyjä taitoja? No, siis uuteen ryhmäläiseen verrattuna me kaikki muut olemme jo edistyneitä, koska tämän uuden on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään siellä ryhmässä. Siis siinä mielessä ymmärrän tämän ekstra huomion antamisen hänelle, mutta voin kuvitella kuinka nuo ekaluokkalaisetkin tulisivat kateelliseksi jos opettajan huomio kohdistuisi suureksi osaksi vain joihin oppilaisiin. Nytpä siis tunnenkin itseni lapselliseksi kun minussakin heräsi se sama kateus. Pitäisihän minun olla jo vähän kypsempi ja ymmärtäväisempi. No, nyt olenkin jo paljon ymmärtäväisempi uutta ryhmäläistä ja hänen saamaansa huomiota kohtaan.

Nyt viimeksi (kun uusi ei ollut paikalla) sain kyllä ihan tarpeeksi huomiota osakseni, mutta parilla edellisellä kerralla olin ryhmässä pääasiassa hiljaa, eikä minun elämästäni paljoa kyselty - aika meni liian nopeasti. Silloin kyllä tunsin, etten saanut ryhmästä täyttä hyötyä irti, mutta kai minun vain pitää tottua siihen, että joillakin kerroilla keskitytään enemmän muiden ongelmiin ja toisilla kerroilla taas enemmän minuun. Kauhea kun minulle tuli nyt sellainen tunne, että olen joku huomiosyöppö. Joku joka haluaa aina olla itse huomion keskipisteenä. No, loogisesti ajateltuna näin ei todellakaan ole, mutta tulipahan vain tuollainen tuomitseva ajatus taas päähän. Ehkä huomionhaluni ryhmässä liittyi parilla edellisellä kerralla siihenkin, että terppa oli lomalla, eikä minulla ollut siis ollenkaan yksilötapaamisia. Näin ollen kaipasin sitä yksilöllistä huomiota edes ryhmässä, enkä sitä paljoa saanut. No, ainakin viime kerralla sitten puolestaan taas sain.

Nyt jäin edelleenkin pohtimaan sitä, että onko minulla todellakin oikeus negatiivisiin mielipiteisiin muista, vaikken ole itsekään mikään täydellinen. Onko todellakin? Minusta kun aina tuntuu siltä, että pitäisi yrittää paremmin ymmärtää muita. No siis eihän siinäkään mitään väärää ole, että yrittää ymmärtää ja hyväksyä, mutta kun silloin kun siihen ei vain kykene, niin se syyllisyyden taakka omasta kykenemättömyydestään on kova kantaa. Ajattelen, että jos en itse tuomitse muita, niin ehkä minuakaan ei niin helposti tuomittaisi, jos pahat salaisuuteni joskus tulevatkin esille. Salaisuudet, joista en ole uskaltanut puhua kenellekään, enkä usko olevani valmis niistä kenellekään puhumaankaan. Niin paljon minä toisen tuomitsevuutta pelkään. Kunpa voisin vain unohtaa...

Negatiiviset tunteet

2011-03-29T00:01:00.001+03:00

Tänään oli jälleen ryhmäterapia ja puhuttiin lisää tuosta tuomitsevuudesta, koska se oli kotiläksynä. Minulle kävi tuon tuomitsevuuden kanssa niin, että aloin (kuten jo ryhmässä olin maininnut) tuomitsemaan omaa tuomitsevuuttani. Minun on vaikeaa ajatella, että minulla olisi oikeus tuomita muita ja silti teen sitä aika usein. Toisaalta kun ryhmässä minua pyydettiin tuomaan esiin tuomitsevat ajatukseni, niin sen jälkeen sanottiin, ettei sanomani ollut yhtään tuomitsevaa. Hämmennyin tästä kovin. Ehkä minuun onkin juurtunut ajatus, ettei minulla ole oikeutta mihinkään negatiivisiin tunteisiin muita kohtaan. Silti niitä tulee - useinkin. Juttelin sitten myöhemmin tuosta terpan kanssa ja hän sanoi, että kaikilla ihmisillä tulee negatiivia tunteita välillä ja että ne kuuluvat ihmisluontoon. Ne pitää vaan oppia hyväksymään. Hän ehkä vihjaili että minulla tulee pelko omia tunteitani kohtaan, vaikka hän kyllä sanoi vain että joillekin tulee, mutta tunnistan sitä puolta itsessänikin.

Yleensä aina kun ajattelen jostakusta negatiivisesti tai tuomitsevasti ja huomaan tämän, niin alan samalla miettimään, mitä kaikkea tyhmää tai tuomittavaa olen itse tehnyt elämäni aikana vaikkapa suutuspäissäni ja sitten mietin, ettei minulla ole ollenkaan varaa tuomita muita. Olisi ehkä kiva voida joskus antaa itsellekin anteeksi omat typeryydet ja vihanpurkaukset, mutta se on todella vaikeaa. Ehkä siksi minua usein alkaakin ahdistaa negatiiviset tunteet itsessä tai muissa. No, muissa varmaan lähinnä koska olen niin herkkä ja lapsuuden kokemusten takia, mutta itsessä oman epätäydellisen menneisyyteni vuoksi. Koen, että minun tulisi olla täydellinen niissä asioissa, joiden suhteen tuomitsen muita. Ei minulla ole varaa tuomita jos olen itsekin ollut epätäydellinen edes joskus kyseisessä asiassa. Kuitenkin jos porukassa keskustellaan muiden ärsyttävyydestä, niin lähden helposti siihen mukaan. Silloin se onkin helppoa, kun muutkin ovat samaa mieltä. Silloinhan se on selkeästi oikeutettua tuntea niin, jos muutkin niin tuntevat.

No, en läheskään aina ole niin tunnevammainen, että ahdistuisin kaikista negatiivisista tunteistani. Joskus niin kuitenkin käy. Negatiiviset tunteet pulppuavat välillä väkisinkin esiin. Saatan esimerkiksi tulla hyvinkin vihaiseksi jostain asiasta, mutta kun saan sitä tunnetta jotenkin purettua esim. puhumalla, niin silloin se yleensä laantuu. Viha on hyvin voimia kuluttava tunne. Ei sitä jaksa pitkään ylläpitää. Silti tulen välillä hyvinkin vanhoista asioista vihaiseksi, vaikka silloin kun jokin toinen asia niitä sivuaa. Esimerkiksi tämä uusi ryhmäläinen ja hänen kohtelunsa herätti minussa vanhat kaunat ryhmänvetäjiä kohtaan siitä, miten he kohtelivat minua silloin kun voin ryhmässä todella pahoin fyysisesti. Se kohtelu ei ollut mukavaa ja poikkesi kovasti siitä, miten tätä uutta ryhmäläistä kohdellaan. Varmaankin toivon, että minuakin olisi huomioitu (paapottu) samalla tavoin silloin ja sisälläni herää kateus. Nyt voisin kateuden sijasta kuitenkin ajatella, että ryhmänvetäjät ovat ottaneet palautteestani vaarin ja kohtelevat siksi uutta tulijaa eri tavalla.

En mielestäni ole usein kateellinen muille ihmisille tai ainakaan en tunnista sitä erityisen hyvin. Eräällä toisella päiviksen tyypillä on paljon erilaisia hienoja tavaroita ja hän usein niitä esitteleekin. Olen tästä hieman kateellinen, mutta toisaalta itse käytän rahani mielummin matkusteluun ja kisaamiseen ja saan niistä itselleni tyydytystä. Tulin kyllä tänään kateelliseksi myös siitä, että toisessa terapiaryhmässä on niin vähän kävijöitä meidän ryhmään verrattuna, mutta tähänkin on kuulema tulossa muutos. Siirryn itsekin tuohon toiseen ryhmään sitten jos pääsen sisään opiskelupaikkaani.

Tuli ryhmässä vähän puhuttua myös tuosta koulutuskokeilusta ja siitä, että pitäisi siinäkin hyödyntää omaa terapeuttia niiden strategioiden luomiseen, joiden avulla selviäisin siitä parhaalla mahdollisella tavalla. En päässyt tähän asti vielä puhelussani terapeutin kanssa, vaikka puhelu kestikin varmaan tunnin (hupsista!). Ehkä puhumme siitä sitten keskiviikon tapaamisessa. Kiva kun terppa palasi lomalta. Häntä voin jotenkin paremmalla omalla tunnolla vaivata asioideni ja ahdistusteni kanssa kuin varaterppaa, josta myös kovasti pidän.

Kotitehtävien lisäksi ryhmässä oli puhetta muistakin tietoisuustaidoista kuin tuomitsevuudesta. Puhuttiin siitä, kuinka ne jakautuvat 'mitä'- ja 'miten'-taitoihin. 'Mitä'-taitoja ovat havainnointi, kuvailu ja tietoinen osallistuminen ja 'miten'-taitoja ovat puolestaan tehokkuus (tehokkaasti), asia kerrallaan ja tuomitsemattomuus (tuomitsematta). Toivottavasti muistin nuo nyt oikein. 'Mitä'-taidot kuvaavat sitä, mitä tarvitaan, jotta jokin asia rekisteröityy. 'Miten'-taidot puolestaan kuvaavat sitä, miten joku asia pitää tehdä, jotta siitä selviää parhaalla mahdollisella tavalla. (Jos siis olen ymmärtänyt oikein.) Olin meinaan ehkä hivenen hajamielinen kun noita käytiin läpi, kun mietin niin paljon sitä tuomitsemattomuutta. En siis kokoaikaa osallistunut tietoisesti.

Kotitehtäväksi sain tällä kertaa (liittyen siihen koulutuskokeiluun) ottaa asiat yksi kerrallaan ja päivä kerrallaan. Lisäksi pitää pysyä päivän struktuurissa eli toisin sanoen hoitaa iltapuuhat ajoissa (koirien ruokkiminen, lenkitys ja lääkkeiden otto), jotta pääsen ajoissa nukkumaan. Pitää meinaan herätä joskus klo 6 noina aamuina kun sinne kouluun menen. Ja se on siis ensi viikolla (iik!). Lisäksi pitää katsoa ne tarvittavat strategiat kuntoon terpan kanssa. Siinäpä ihan tarpeeksi läksyjä. Tuon koulutuskokeilun vuoksi minulla jää ensi viikolla ryhmäterapia (ja varmaan myös yksilöterapia) väliin, nyyh.

Biletystä

2011-03-27T18:59:00.005+03:00

Tällä viikolla on tullut biletettyä kunnolla. Maanantaina pidin kotibileet, perjantaina olin baarissa ja lauantaina synttäribileissä. Alkomahoolin huuruinen viikko siis. En silti mielestäni juonut liikaa missään juhlissa. Ainakaan en oksennellut tai pahemmin nolannut itseäni. Tämä viikko on siis ollut varsin mukava. Keskusteluja, juomaa, pelejä - mikäs sen hauskempaa. Tapasin eilen jopa noissa synttärijuhlissa oikein mukavan oloisen miehen, jonka kanssa olisi tarkoitus mennä kahvittelemaan ensi torstaina :). Saas nähdä seuraako siitä mitään. Uuh, hieman romantiikkaa ilmassa siis. Minä kun en todellakaan usein käy treffeillä. Tämä mies ainakin osasi kehumisen jalon taidon. Sain koko illan kuulla yhtä jos toista mukavaa itsestäni. Hän kuulosti kuitenkin vilpittömältä. Odotan uudelleen tapaamistamme positiivisin mielin.

Maanantain ryhmässä käsiteltiin erityisesti tuomitsevuutta. Sain tehtäväksi pistää merkille, millaisia tuomitsevia ajatuksia minulla viikon aikana herää itseäni tai muita kohtaan. Huomasin jo ryhmässä kuinka minulla heräsi tuomitsevia ajatuksia yhtä toista ryhmäläistä kohtaan - hyvin tuomitsevia ajatuksia. En pidä tästä ryhmäläisestä sitten yhtään. No, tästä tuli sitten hyvin syyllinen olo, joka jatkui vielä pitkälle iltaan - varsinkin kun menin puhumaan näistä tuomitsevista ajatuksista kavereilleni. Tuli ajatuksia, että pitäisi olla ymmärtäväisempi ja hyväksyvämpi ryhmäläistä kohtaan. Tuli myös ajatus, että mikä minä olen toisia tuomitsemaan - en ole mikään täydellinen itsekään. Tosiasia on kuitenkin se, että toivoisin ryhmäläisen lopettavan meidän ryhmässä. Se saattaakin olla mahdollista. En usko, että menisin näitä tuomitsevia ajatuksiani tälle ryhmäläiselle kertomaan, koska siitä saattaisi seurata ongelmia itselleni. Tämä kylläkin tarkoittaa myös sitä, etten osaa oikein sanoa hänelle yhtään mitään. Tulee vain tosi vaivautunut olo hänen seurassaan. No, ehkä se helpottaa ajan kanssa.

Varsinaisen terpan pitäisi olla palannut nyt lomaltaan. En ole vielä jutellut hänen kanssaan. Varaterpan hyvästelin puhelimen välityksellä ja hän puhui siitä, kuinka tämä sijaistamisjakso on sujunut hyvin eritavalla kuin hänen sijaistamisensa syksyllä. Silloin olin todella huonossa kunnossa ja soittelin melkein joka päivä ja olin hyvin altis itsetuhoisuudelle. Nyt tällä kertaa en edes puhunut itsetuhoisuudesta ja soittelin vain harvakseltaan. Varaterppa oli iloinen kun olen päässyt niin paljon eteenpäin elämässäni. Toivon itsekin, että muutos olisi pysyvä.

Tupakoinnin aloitin uudestaan bilettämisen myötä. Teki liikaa mieli kun suunnilleen kaikki muutkin polttivat. Pummin muilta jatkuvasti jämiä ja ostin heiltä yksittäisiä röökejä. Menin sitten eilen ostamaan omia, niin ettei tarvitse muilta pummia. Nikotiinitabletit eivät valitettavasti tuntuneet vievän enää ollenkaan röökinhimoa pois. Poltetaan nyt sitten vielä vähän aikaa ja lopetetaan sitten uudestaan. On muuten todella paljon vaikeampaa lopettaa jos lähes kaikki muut kaverit polttavat. En ole vielä päättänyt ostanko tänään lisää röökiä vai en. Ehkä päätän sen vasta kaupassa.

Väsynyttä touhua

2011-03-20T20:12:00.001+02:00

En taas saa mitään aikaiseksi. Olen vain nukkunut suurimman osan koko päivästä. Tekemistä kyllä riittäisi - vastaamattomat viestit ja mailit, kouluhakemus, siivoaminen, suihkussa käyminen, koirien liikuttaminen. Lähinnä tuollaisia perus asioita, joita nyt kuuluu jokaiseen päivään.

Jokin aika sitten kirjoitin samanmoista blogitekstiä ja sen jälkeen innostuin tekemään asioita ja olo parani. Ehkä toivon, että nyt kävisi samoin. Blääh, ei vaan huvittaisi. Ja päässä soi heti ajatus "toimi toisin kuin tunne edellyttää". Noniin, siis lupaan ainakin käydä tänään suihkussa ja myöhemmin koirien kanssa ulkona. Pitäisi vain jaksaa tehdä muutakin... Hoitamattomia asioita alkaa taas kasaantua ja se stressaa minua. Ajasta ei ole puutetta vaan jaksamisesta. Pitäisi vain pistää hihat heilumaan ja ryhtyä hommiin. Tekemisestä se hyvä olo lähtee.

Jee! Sain tässä samalla inspisksen vastata yhteen sähköpostiin :). Nyt on jo vähän parempi olo. Kohta sinne suihkuun...

Riippuvuuksista

2011-03-19T19:29:00.001+02:00

Itselle ei ole tapahtunut paljoakaan nyt parina päivänä, mutta ystävälle sitäkin enemmän. Sain häneltä toissapäivänä huolestuttavia tekstiviestejä, mutta huomasin ne vasta eilen aamulla. Myöhemmin päivällä sain sitten kuulla, mitä kaikkea hänelle olikaan ehtinyt tapahtua: känni, överikänni, poliisit, ambulanssi... No, tästä tapahtumasarjasta viisastuneena hän on nyt sitten aloittanut antabuskuurin ja luvannut hakea apua alkoholiongelmaansa. Tuen häntä tässä ihan täysillä ja tietysti toivon, että hän saisi addiktionsa kuriin. Ihmisillä vain tuppaa usein olemaan aika lyhyt muisti, mutta kyllä he muuttumaankin kykenevät. Olenhan itsekin muuttunut ja olen nyt ollut 4kk kuivilla itsetuhoisuudesta. Itsetuhoisuus on addiktoivaa puuhaa ja siksi toivonkin ettei sitä kukaan koskaan aloittaisi, koska se voi todellakin pahentua ajan myötä, kuten minulle kävi. Voin kertoa, että alku on hankalinta minkä tahansa riippuvuuden purkamisessa. Myöhemminkin pitää kuitenkin olla varuillaan, koska silloin varovaisuus voi pettää ja lopettamisen syyt unohtua. Olen huomannut tämän kantapään kautta.

Olen siis ollut riippuvainen itsetuhoisuudesta ja sen tuottamasta hetkellisestä nautinnosta. Olen myös ollut riippuvainen tupakasta. Aloitin polttamisen viime kesänä ja lopetin sen 1,5 viikkoa sitten. Nykyään olen riippuvainen nikotiini-imeskelytableteista. Parempi se kuin tupakka. Ehkä pääsen vielä niistäkin tässä eroon ajan kanssa. Olen luultavasti riippuvainen myös kofeiinista, mutta tästä riippuvuudesta en pyri eroon. Olen tiettävästi ollut riippuvainen myös suklaasta, mutta sen syöminen on melkein kokonaan jäänyt, koska yritän pudottaa painoa.

Olen huomannut näiden riippuvaisuuksien kanssa, että minulla lopettamiseen toimii parhaiten cold turkey. En kykene lopettamaan vähitellen vaan sen pitää tapahtua kokonaan, heti. Jos yritän lopettaa vähentämällä, niin mietin vain kokoajan milloin saan uuden "annoksen" ja minun tekee sitä jatkuvasti mieli. Lopettamisen apuna on toiminut myös itseni palkitseminen kun olen ollut tietyn aikaa kuivilla. Olen ostanut itselleni ainakin yhden viikon, 2kk ja 3kk lahjoja. 4kk lahja on vielä hankkimatta, mutta se on ollut kyllä mielessä. Sitten kun katselen näitä tavaroita, voin tuntea ylpeyttä saavutuksistani ja muistaa, miksi oli tärkeää lopettaa. Pyrkikää tekin lopettamaan teille haitalliset asiat. Sillä tavoin voitte pitkällä tähtäimellä paremmin.

Sulattelua

2011-03-17T22:57:00.001+02:00

Nyt kun olen vähän aikaa sulatellut noita kaikkia uutisia, niin päälimmäisenä on ollut ilo tuosta koulutuskokeilusta. Odotan sitä hyvin innolla, mutta samalla mietin, että miten siitä selviydyn. Se nyt kestää vain viikon eli sen ajan jaksaa kyllä luultavasti rutistaa parastaa, mutta mitä sitten jos pääsen sisään tuonne kouluun? Miten silloin jaksan opiskella? Tämän hetken kunnolla varmaan ihan hyvin, vaikka mietinkin kauhulla kuinka kiireinen minusta tulee kun pitäisi yhdistää opiskelu, harrastukset, terapia ja vapaa-aika samaan pakettiin. Tuohon yhtälöön ei mikään kunnon romahtaminen tai masennus enää mahdu. Onneksi minulla on kuitenkin roppakaupalla motivaatiota apuna pärjäämisessä. Toivottavasti edes terapian ja koulun yhdistäminen sujuu jotenkin kitkattomasti.

Ehkä onkin ihan hyvä etten saa sitä koiranpentua nyt vielä hankittua. On mulla elämässä ihan tarpeeksi sisältöä ilman uutta hoidettavaakin. Olen silti tänään katsellut kaiholla kuvia niistä pentusista - niin söpöjä. Jos minulla ei olisi suunnitelmissa mennä nyt syksyllä opiskelemaan, niin olisin varmaan vielä pettyneempi kun yksi niistä ei olekaan tulossa minulle. Nyt kuitenkin hyväksyn sen ihan kohtuullisen hyvillä mielin. Olisi epäreilua pentua ja omia koiriani kohtaan jos minulla ei olisikaan tarpeeksi energiaa tai aikaa kouluttaa ja touhuta niiden kanssa. Kolmas koira viesi kuitenkin aikaa pois myös muilta koiriltani, vaikka siitä olisikin niille seuraa.

Paljon erilaisia uutisia

2011-03-16T23:12:00.002+02:00

Tämä päivä on ollut täynnä erilaisia uutisia - osa hyviä, osa huonoja. Aloitetaan vaikka päiviksestä. Juttelin tänään vetäjän kanssa ja hän halusi kuulla, miten minulla on mennyt nyt sen jälkeen kun kerroin hänelle tuosta huumejupakasta, eli että onko minua kiusattu tai muuta. Sanoin että minua on kohdeltu ihan hyvin, mutta että kaikki kyllä arvasivat minun olleen se joka asiasta kertoi. Eihän tuo väite ihan aluksi pitänyt paikkaansa, mutta nykyään kyllä. Samalla sain kuulla, että jupakan pääjehu on "joutunut lähtemään" päiviksestä, mutta että siihen oli kuulema muitakin syitä kuin tuo huumejuttu. Mitä nämä syyt sitten ovat, voin vain arvailla. Hän saa kuulema kesällä soitella, että saako tulla takaisin. Ei siis tullut lopullista häätöä. Meillä on kuulema päiviksessä vielä juttelu aiheesta ensi viikon perjantaina.

Sitten seuraavaan uutiseen. Sain paikan koulutuskokeiluuun huhtikuun alussa. Jee! Olin jo ihan varma etten tuota paikkaa saa, koska olin vasta toisella varasijalla, eikä siitä ollut kuulunut enää mitään ennen tätä päivää. Pitää vielä miettiä, että majoitunko sen aikaa asuntolassa vai omalla kämpillä. Äiti lupasi hoitaa koiria sen aikaa, jos se on tarpeen. Mahtavaa, että sain paikan! Mahdollisuuteni päästä sisään opiskelemaan sinne nousivat juuri merkittävästi.

Päätteeksi vielä harmillisia uutisia :/. En saa uutta koiraa haluamastani pentueesta. Kasvattajalta tuli tänään viesti kertoen että kaikille pennuille näyttäisi olevan jo koti. Olin kyllä liikkeellä tarpeeksi aikaisin, mutta muut menivät etusijalle. Näin kävi taas. Hankalaa tämä pennun etsiminen. Aloitin jo yli vuosi sitten. En ole ottamassa koiraa mistä tahansa yhdistelmästä ja nyt en taas tiedä yhtään yhdistelmää josta haluaisin pennun. Ei taida olla minun aikani saada uutta koiraa - vielä. Noh, en ole tuosta niin hajalla kuin viimeksi, koska osasin varautua tuohon vastaukseen. Kyllä minä pärjäilen ihan kolmisteenkin koirien kanssa.

Kokonaisuutena tämä päivä taitaa jäädä kuitenkin positiivisena mieleen. Vähän ehkä ristiriitainen olo kaiken informaatiotulvan alla. Pitää vähän aikaa vielä sulatella ja mutustella kaikkea mielessään. Huomisesta pitäisi kuitenkin tulla taas ihan tavallinen päivä, joten sille on aikaa.

4000 sivulatauksen virstanpylväs ohitettiin tänään :). Kommentit kaikkiin teksteihin ovat, kuten aina, erittäin tervetulleita.

Hyvä puhelu - parempi mieli

2011-03-15T17:42:00.003+02:00

Soitin eilen tuolle varaterpalle ja kerroin noista itsesyytöksistä ja hän sai minut jälleen muistamaan, miksi oli tärkeää tuoda asia esiin päiviksessä. Sen paikan olisi tarkoitus toimia kuntouttavana keskuksena nuorille ja jos sitä käytetään huumekontaktien solmimiseen, niin ei se silloin täytä tarkoitustaan. Toiseksi, päivis saattaisi hyvinkin menettää rahoituksensa jos asia tulisi ilmi vaikka mediassa ja silloin koko paikka jouduttaisiin varmaankin sulkemaan. Lisäksi jos alkaa käydä niin, että uudet asiakkaat alkavatkin paikan ihmisten myötä sekaantua huumeisiin, niin sekin olisi erittäin paha asia. Muutenkin, oli hyvä herättää juttuun sotkeutuneita, ettei kyseessä ole mikään pikkujuttu, vaan vakavasti otettava asia.

Olin kyllä kuullut noita asioita ennenkin varsinaisen terpan kanssa jutellessa. Jotenkin ne vaan pääsivät unohtumaan kokonaan kun nuo itsesyytökset alkoivat. Oli siis erittäin hyvä kerrata niitä. Miten sitä tuleekin välillä niin sokeaksi asioiden kääntöpuolille, ettei muista niitä ollenkaan? Siksi onkin erittäin hyvä, että on joku joka niistä muistuttaa. Joku joka osaa antaa asioille uutta näkökulmaa.

Tällä hetkellä en siis enää ajattele, että olisin tehnyt jonkun virheen. Kuten sanoin, oli hyvä nostaa kissa pöydälle. Vielä jos järjestettäisiin jonkun näköinen keskustelutuokio asiaan sotkeentuneiden kesken, niin ilmapiirikin voisi hieman keventyä päiviksessä. Huomenna olen taas menossa sinne ja tällä kertaa voisin ehkä jälleen uskaltaa jutella hieman aiheesta vetäjän kanssa. Parempi niin kuin että ihmiset alkavat boikotoida koko paikkaa sotkun ja sen seurausten takia, kuten on uhkailtu.

Tänään olen pitkästä aikaa menossa harkkoihin. Tuntuu ihan kivalta mennä sinne. Ehkä harrastuksen pariin palaaminenkin auttaa nostamaan minut pois tästä masentuneesta mielentilasta. Ainakin toivon niin.

*Edit: Oli kivaa harkoissa, vaikka olenkin tauon vuoksi vähän ruosteessa. Valmentaja kyseli nykyisestä kunnostani ja sanoin sen olevan ihan hyvä - kuten se onkin. Mukavaa kun joku välittää tarpeeksi, että kysyy.

Itsesyytöksiä

2011-03-14T18:31:00.000+02:00

Tänään olin sekä päiviksessä, että ryhmässä. Päiviksessä ei tapahtunut mitään erityistä, ainoastaan jatkoin hieman eteenpäin aloittamaani käsityötä. Päivän aikana aloin kuitenkin jälleen pohtia tuota päiviksen huumesotkua. Syytän siitä itseäni - ilman minua koko sotkua ei olisi syntynyt. Okei, enhän minä ollut se joka niitä huumeita oli tilaamassa, mutta silti... Kerroin tästä itsesyytöksestä ryhmässä ja siellä tuli neuvoksi käyttää äärimmäistä hyväksyntää, jutella asiasta varaterpan kanssa ja miettiä hyviä ja huonoja puolia itseni syyttämisessä. Okei, mietitäänpäs:

Hyviä puolia:
-Ehkä opin jotain tulevaisuuden varalle
-En jatkossa ehkä tee samoja virheitä

Huonoja puolia:
-Masennan itseäni
-Ahdistun
-Pidän itseäni todella tyhmänä
-Murehdin mennyttä
-Pelkään jatkossakin tekeväni virheitä
-Lamaannun
-Se vie voimavaroja

Okei, okei, uskotaan - noita huonoja puolia tuli paljon useampia kuin hyviä. Silti mietin tätä sotkua ja masennun siitä. Mitä sitten olisin voinut tehdä toisin? Olisin voinut, heti kun kuulin tuosta diilistä, tehdä sille stopin ja sanoa, että "Jos ette nyt heti peru suunnitelmianne, niin kerron asiasta päiviksen vetäjälle." Olisiko se sitten auttanut? Luultavasti olisi. Mutta olin silloin kännissä. En tiennyt miten reagoida, joten olin vain hiljaa ja kuuntelin. Siinä tein virheen ja siitä syytän itseäni. Koko sotkua ei olisi jos olisin silloin toiminut toisin. Kukaan ei saisi päiviksestä kenkää ja kaikki olisi taas normaalisti. Paitsi jos uhkaukseni ei olisikaan tehonnut... No, sitä en saa koskaan selville, olisiko se tehonnut vai ei.

Jos kuitenkin ajatellaan, että en voisi palata takaisin siihen hetkeen kun olin niissä juhlissa, vaan pitäisi palata siihen hetkeen kun kerroin asiasta päiviksen vetäjälle. En oikein tiedä, mitä siinä tilanteessa tekisin. Minun olisi ollut todella vaikeaa pitää asia sisälläni salaisuutena, mutta olisiko se ollut vaikeampaa kuin olotilani nyt, en osaa sanoa. Mietin kyllä seurauksia kun asiasta kerroin ja pahimmat pelkoni asian suhteen eivät ole edes käyneet toteen. Pohjimmiltani uskon, että oli hyvä nostaa kissa pöydälle. Minua on nimittäin jo pitkään suuresti häirinnyt kaikki huumeisiin liittyvä, mitä päiviksen porukan kesken on tullut esille. Mutta, mutta... se on silti minun syyni, jos joku saa sieltä kenkää.

Ryhmän jälkeen juttelin vielä hetken asiasta ryhmän vetäjien kesken. Heistä toinen sanoi, että ehkä joku tulee vielä kiittämään, että toin asian esille päiviksessä. Siis onhan se mahdollista, mutta sanoisin, että epätodennäköistä - ainakaan mikäli kukaan saa jupakan takia sinne porttikiellon. Huoh, pohjimmiltani uskon, etten tehnyt mitään väärää, mutta tällaisina hetkinä mietin, että koko juttu olisi luultavasti jo unohdettu jos olisin toiminut toisin. Voisinpa palata takaisin sinne juhliin... Minua masentaa :(.

Tie parempaan

2011-03-13T15:15:00.000+02:00

Sain pyykit pestyä ja olen ylpeä itsestäni. Miksi? Koska pyykinpesu on yksi niistä asioista, jotka ovat oikeasti minulle isoja ponnistuksia. Kaikkien kannattaakin pitää kiinni arjen pienistä iloista. Olkaa ylpeitä kaikkein pienimmistäkin saavutuksista, niin olette oikealla tiellä pois masennuksen kourista. Ei siitä ole kauaakaan kun mietin vain, että miksi kaikki on niin ylivoimaisen vaikeaa. Ajattelin vain asioiden ylivoimaisuutta ja silloin kun jostain asioista selvisin, ajattelin olevani surkea kun sen asian tekemiseen meni niin kauan ja se vaati minulta niin paljon. Jos selvisin asiasta vasta saatuani siihen apua, ajattelin kuinka huono olen kun en selvinnyt siitä yksinäni. Nykyään en onneksi (yleensä) enää ajattele näin. Nuo masentuneen ihmisen ajatukset ja itsesyytökset ovat ainakin tällä hetkellä mennyttä elämää, ja toivon mukaan en enää palaa vanhaan ajatusmaailmaani.

Nykyään tunnen ylpeyttä saavutuksistani samalla tavalla kuin pieni lapsi tuntee ylpeyttä, kun hän saa itse painaa hissin nappia tai osaa itse solmia omat kengännauhansa. Olen joutunut opettelemaan tuon ylpeyden taidon uudestaan. Enää en tarvitse välttämättä muita huomaamaan, että olen saavuttanut jotain - voin kehua itse itseäni ja uskoa siihen. Pahasti masentuneena en uskonut muiden kehuja edes isojen saavutusten edessä. Ajattelin vain, että tein kuitenkin sen ja sen virheen ja etteivät nuo ihmiset oikeasti tarkoittaneet sanomaansa vaan halusivat vain olla kilttejä. En osannut kehua itseäni vaan vähättelin kaikkea tekemääni. Kuinka surkeaksi silloin tunsinkaan oloni.

Tehkää siis asioita jotka tuntuvat teistä vaikeilta. Tehkää asioita vaikkei teitä yhtään huvittaisi. Toiminta on tie pois masennuksesta. Lepo on kyllä tärkeää ja on tärkeää tunnistaa omat voimavaransa, mutta masennuksesta ei parane makaamalla sängyn pohjalla. Olkaa itseänne kohtaan kannustavia ja jättäkää pois ainaiset tuomitsevat ajatukset. En sano, että ottakaa itseänne niskasta kiinni. Sanon, että edetkää pienin askelin. Miettikää, mitä voisitte tänään tehdä, jotta tuntisitte itsenne päteviksi ja tehkää se, vaikka ei yhtään huvittaisi. Mitä vaikeammalta tehtävä tuntuu, sitä ylpeämpiä voitte itsestänne olla kun siinä onnistutte. Ja jos ette onnistu, niin älkää syyttäkö itseänne epäonnistumisesta, vaan yrittäkää uudestaan jonkun helpomman asian kanssa. Uskon, että pystytte siihen.

Kadoksissa oleva motivaatio

2011-03-12T17:41:00.003+02:00

Harrastukset on jääneet viime aikoina hyvin vähiin olosuhteiden pakosta. Ensi viikolla pääsen varmaan jatkamaan niiden parissa. Ehkä pieni tauko tekee hyvää kun motivaatio kasvaa siinä samalla ja tulee pieni kaipuu takaisin niihin piireihin. En ole muutenkaan tehnyt viime päivinä muuta kuin roikkunut koneella koko päivän. Koiratkin on jääneet aika pienelle huomiolle ja siitä on vähän huono omatunto. Pitäisi reipastua ja lähteä niiden kanssa useammin vaikka lenkille. Nyt kun ei ole enää kovia pakkasiakaan, niin ei voi käyttää sitä tekosyynä. Vanhempi koirista kun palelee aika herkästi, niin ei silläkään ollut haluja pakkasten aikaan juuri lenkkeillä. Lenkkeily tekisi varmasti itsellekin hyvää, mutta siihen ryhtyminen on vain jotenkin nyt hirveän vaikeaa. Oikeastaan kaikkeen ryhtyminen on tällä hetkellä hyvin vaikeaa. Tunnistan olevani nyt enemmän masentunut kuin vähään aikaan. Jopa silloin kun olin fyysisesti hyvin heikossa kunnossa, oli mielialani kuitenkin usein kohtuullisen hyvä. Silti jos saisin valita, niin ottaisin tämän hetkisen tilanteen mielummin kuin palaisin siihen aikaan. Nyt minulla on kuitenkin kyky tehdä asioita. Silloin en kyennyt tekemään juuri mitään, vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt pitäisi varmaan toimia toisin kuin tunne edellyttää - vaatia itseltä vähän enemmän ja tehdä asioita siitä huolimatta, ettei oikein huvittaisi. Pitäisi lopettaa tämä netissä roikkuminen ja asettaa itselle taas tavoitteita joiden saavuttamisesta voisi olla ylpeä. Sellaisia asioita joiden tekemisen jälkeen voi tuntea itsensä päteväksi. Toisaalta en tiedä onko nälkäni vain kasvanut syödessä. Vaadinko itseltäni liikaa ja olenko unohtanut kaiken sen, mistä kuitenkin suoriudun joka päivä? Ei aina tarvitsekaan jaksaa, eikä aina tarvitse suoriutua jostain kunnialla läpi. Joskus saakin vain olla ja kerätä voimia. Saa pelkästään löhöillä ja tappaa aikaa parhaaksi näkemällään tavalla. Minun kohdallani tämä iisisti ottaminen vain usein tahtoo jäädä päälle. Olen oikeastikin laiska ihminen. En aina, mutta hyvin usein. Toisaalta olen myöskin hyvin väsynyt ihminen. Kuinka paljon saisinkin aikaan ja saankin aikaan silloin kun pursuan energiaa. Sitä vain tapahtuu kovin kovin harvoin. Siksi nyt pitäisikin toimia vastoin omia tuntemuksiaan. Tunnustaa ettei yhtään huvita, mutta tehdä siitä huolimatta. Pystyn siihen kyllä - tällä kunnolla pystyn. Parasta olisikin nyt tehdä asioita, ennen kuin fyysinen kunto taas romahtaa. Silloin en oikeasti pysty juuri mihinkään.

Tietysti toivon, ettei kuntoni enää koskaan romahtaisi. Että pysyisin aina vähintään tällä tasolla ja ehkä pääsisin vielä jopa korkeammalle jaksamisen tasolle. Kuitenkin näiden kohta kolmen vuoden aikana, kun olen fyysisesti oireillut, olen oppinut, että aina se uusi romahdus on jossain vaiheessa tullut. En kuitenkaan aio manata sitä romahdusta uudelleen päälle. En aio murehtia asiaa. Jos uusi romahdus tulee, niin huolehdin siitä sitten kun sen aika tulee. Tällä hetkellä olisi vain mukava jos itsestä oikeasti tuntuisi siltä, että olisi sitä energiaa, eikä siltä että asioiden tekeminen on jonkinlaista pakkopullaa. Jostain pitäisi kaivaa sitä puuttuvaa motivaatiota. Tai oikeastaan ei. Pystyn suoriutumaan asioista ilman sitä motivaatiotakin kun vain päätän niihin ryhtyä. Tänään pitää (en sano pitäisi) vielä pestä pyykkiä ja käydä suihkussa. Päätän suoriutua noista asioista tänään, vaikka hyvin tiedän, ettei niitä ole pakko tehdä kuin vasta huomenna. Minä kuitenkin päätän, pystyn ja päätän että noista asioista on suoriuduttava tänään. Sitten voin olla itsestäni edes vähäsen ylpeä ja ehkä se kohentaa mielialaanikin. Näin minä teen.

*Edit: Jee! Onnistuin :)! Laitoin pyykit tosin vasta koneeseen ilman että laitoin sen pyörimään kun on jo niin myöhä, mutta ainakin se on valmiina huomista varten.

Potkuja luvassa?

2011-03-12T01:04:00.002+02:00

Tänään olin taas päiviksessä ja sen jälkeen baarissa porukan kanssa istumassa iltaa. Eipä nuo viime päivien tapahtumat ainakaan sen porukan kesken tuntuneet tulehduttavan meidän välisiä suhteita - onneksi. Myöhemmin illalla tuli vaan chatissä puheeksi se kun yksi niistä tyypeistä oli tänään vasta ollut siinä puhuttelussa ja hänelle oli vihjailtu, että porukkaa olisi lentämässä pihalle sotkun myötä. Toki minullekin niin sanottiin, mutta ajattelin, ettei se enää välttämättä pidä paikkaansa. Ilmeisesti ei siis ole mennyt ainakaan täysin läpi selitys että puheet olisivat olleet joidenkin osalta pelkkää känniläppää.

Itse en kyllä haluaisi porukkaa pihalle tuon jutun takia pistää. Ehkä ainakin päätekijälle jotain sanktioita, mutta kokonaishäätö on jo mielestäni aika kova rangaistus. Ja kyseessä ovat sentään omatkin kaverini. Saa nähdä ollaanko minua kohtaan enää kovinkaan myötämielisiä jos porukka alkaa saada kenkää minun puheitteni takia. Tein kuitenkin jo selväksi, ettei potkujen antaminen ole minun ideani. En kuitenkaan erityisesti haluaisi tulla muistetuksi kantelijana joka pisti porukkaa pihalle.

No, tänään oli kuitenkin hyvä päivä noin muuten. Sain päiviksessä taas käsityöinspiraation ja sain uutta työtä jo hyvälle mallille. Edellisen työn sain valmiiksi eilen ja siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin. Eilen olin myös syömässä vanhan ystävän kanssa ja juteltiin pitkään. Kerroin hänellekin tästä koko sotkusta ja hän pyysi olemaan varovainen huumeporukoiden kanssa. Minun on vain vaikea mieltää omaa kaveripiiriäni huumejengiksi, vaikkei ystäväni ole ainoa joka on sellaista puhunut. En tiedä. Siis onhan tässä päiviksen porukassa huumeiden kokeilijaa ja käyttäjää ollut mukana jos mihinkin lähtöön, ja jos vaikka äitini saisi tietää tästä, hän ei varmaan haluaisi minun käyvän koko paikassa enää ollenkaan, tai ainakaan hengaavan kyseisten henkilöiden kanssa vapaa-ajalla. Ymmärrän tämän kyllä oikein hyvin, mutta en silti ole valmis luopumaan kavereistani. Siksi en olekaan kertonut äidille koko sotkusta mitään. Eihän hänellä toki enää ole määräysvaltaa kavereideni suhteen, mutten viitsi riidelläkään asiasta hänen kanssaan.

Kiusaamisesta

2011-03-10T23:21:00.002+02:00

Terppa lähti tänään kahden viikon lomalle, mutta varamies päivystää puhelimen ääressä. Ihan minua varten istuu luuri kourassa koko kahden viikon ajan. No, ei vaiskaan :D. Saan soittaa varaterpalle, kuten omallekin terpalle oon soitellu. Helpottaa kyllä kun ei tarvitse olla omin nokkinensa koko kahta viikkoa. Tänään tuli sitten jo kertaalleen soiteltua kun iski masis päälle ja vanhat kiusaamisesta jääneet pelot ja muistot siinä samalla. Varaterppa on tosi mukava ja puhelu helpotti oloani. Sain kuulla kehujakin itsestäni kun hän kertoi, mitä varsinainen terppa on minusta tiimissä puhunut. Ihan lämmitti sydäntä :).

Voisin tässä nyt hieman valoittaa millaista kiusaamista olen kokenut. Koko kiusaamishistoriani on alkanut ala-asteen ensimmäiseltä luokalta ja jatkunut lukion viimeiseen luokkaan asti. Yliopistossa minua ei enää kiusattu. Yläasteella ja lukiossa kun kuljin pihalla tai käytävillä, oli yleinen huomautus selkäni takana "Hyi vittu" tai "Kato X, haa haa! *supinaa*". Kerran joku toi luokkaan mukanaan jonkin sortin hajupommin, jonka hän sitten laukaisi selkäni takana jonka jälkeen sitten oltiikin, että "Hyi! X haisee! Hahahaa!" Tämä siis lukiossa... Luulisi sen ikäisten olevan hieman kypsempiä, mutta ei - ei meidän koulussa. Lukiossa minut myös äänestettiin ihan läpällä koulun kauneimmaksi - se sattui. Tiesin ihan hyvin sen olevan läppää kaiken muun kokemani jälkeen. Mahdollisimman huonoa läppää, mutta vitsi jokatapauksessa. Kuvitelkaa miten vaikeaa on ollut tuon jälkeen uskoa ketään, joka ulkonäköäni on millään tavalla kehunut. Jonkin aikaa sain myös kärsiä puhelinhäirinnästä kun omaa herkkäuskoisuuttani uskoin heitä, kun he sanoivat, että halusivat numeron vain, jotta voisivat kutsua minut mukaan, jos joskus luokan kanssa kokoonnuttaisiin. Sitten soiteltiinkin keskellä yötä ja päivisin jotain läähätyspuheluita yms.

Väkisinkin nuo muistot ovat tänään tunkeneet esiin kun ensimmäistä kertaa tuon kanteluni jälkeen kävin päiviksessä. Ei siellä mitään kiusaamista tapahtunut, mutta kokoajan sitä pelkäsin, ja olin varautunut ja sulkeutunut tästä johtuen. Pitkään mietin, että menisinkö vetäjän kanssa uudestaan puhumaan, mutta en sitten mennyt. Jos huomenna jatkuu samat pelot, niin ehkä menenkin, tai olisi minulla hänelle muutenkin asiaa.

Pohdiskelua

2011-03-08T14:22:00.003+02:00

Mietityttää kaikenlaiset asiat - päivis, kaverit, oma paino, syöminen, terapia, kouluun hakeminen. Tänään on pohdintojen päivä ilmeisesti. Aloitetaan vaikka tuosta päiviksestä. En mennyt sinne tänään. Ei ole edes käyntipäiväni, mutta koska huomenna en sinne pääse, niin olin ajatellut tänään mennä. En mennyt osittain siksi, koska en jaksanut herätä ajoissa ja osittain siksi, koska minua mietityttää sen paikan ilmapiiri koko tuon huumejupakan jälkeen. Kiusaaminen on rankasti kielletty siellä, mutta silti minua vähän pelottaa mennä sinne, jos vaikka muiden juttuun osallisten suhtautuminen minuun on muuttunut vihamieliseksi. Pelkään sitä, koska minua kiusattiin koulussa niin pitkään - koko kouluhistoriani ajan kunnes menin yliopistoon. Ei se kiusaaminen erityisen rankkaa ollut, mutta jätti se silti minuun pysyvät jäljet, niin että on vaikeaa luottaa ihmisiin tällaisissa tilanteissa.

On vaarana, että minut suljetaan yhteisön ulkopuolelle. On vaarana, että minusta aletaan levitellä juttuja päiviksen porukan kesken. On vaarana, että minulle vittuillaan siellä avoimesti tai vähintäänkin sen paikan ulkopuolella, vapaa-ajalla, kun olen kyseisten henkilöiden kanssa tekemisissä. En haluaisi minkään näistä asioista toteutuvan, mutta tiesin kyllä niiden riskin olevan olemassa, kun kantelin vetäjälle muiden puuhista. Vain tulevaisuus näyttää, miten päin asiat oikeasti kääntyvät ja järkiminäni tietää kyllä, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta tunneminäni ei voi olla tuntematta tuttua vanhaa pelkoa. Mitä itse olisitte tehneet minun sijassani? Olisitteko laittaneet kaveruussuhteet kaiken edelle ja pysytelleet hiljaa, vai olisitteko ilmaisseet huolenne muiden puuhista jollekin auktoriteettihahmolle? Olisiko minun pitänyt vain yrittää puhua itse kaikille asianosaisille, eikä sotkea asiaan muita ulkopuolisia? En vain tiedä olisiko se yksistään auttanut enää mitään. Ongelma oli paisunut jo niin suureksi. Vetäjä itse tietysti sanoi, että on erittäin hyvä, että tulin asiasta juttelemaan ja että asiaan pitää pikimmiten puuttua. Saa nähdä, mitä tapahtuu.

Siirryn sitten tuohon syömis- ja painoasiaan. En uskalla enää käydä vaa-alla, koska sen lukema hirvittää minua. Sain eilen lukea vanhoja potilasasiakirjojani ja yhdessä paperissa oli kirjattu minun painavan 55kg. En edes muistanut, että olen joskus ollut noinkin laiha. Miten hirveästi olenkaan lihonnut lääkkeiden aloittamisen myötä - reilusti yli kymmenen kiloa. Olen tänään taas lukenut syömishäiriöisten blogeja ja täytyy sanoa, että niiden lukeminen saa minutkin jonkun verran ahdistumaan painostani. Enemmän olen toki surullinen kyseisten henkilöiden ahdistuksesta, mutta samalla se saa minut miettimään, että pitäisikö minunkin olla enemmän ahdistunut painonnousustani. Vastaus on kai kyllä ja ei. Kyllä, koska ahdistuminen kyseisestä asiasta saa minut samalla motivoitumaan pudottamaan painoani ja ei, koska en kaipaa yhtään lisäahdistusta elämääni. En haluaisi lihoa yhtään enempää, mutta samalla haluaisin oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Haluaisin ajatella, että kelpaan juuri tällaisena, mutta samalla haluaisin palata siihen vanhaan, tuttuun ja turvalliseen kokooni, jolloin olin kaikkien mielestä laiha. Enää en ole laiha. Nykyään olen kai vielä normaalipainoinen, mutta pelkään lihoavani tästäkin eteenpäin. Minun on lakatava lihoamasta! Onneksi yhtä lääkitystäni ollaan laskemassa, mikä voisi toivonmukaan tätä tavoitetta helpottaa.

Sitten pohdintaa terapiasta. Olen mielestäni kehittynyt jo nyt ihan kohtuullisesti terapiassa ollessani, mutta paljon työmaata on vielä jäljellä ja jotenkin pitäisi myös varmistaa, etten lipsahda takaisin vanhoille urilleni heti terapian loputtua. Onneksi siihen on vielä runsaasti aikaa. Pohdituttaa myös, että jatkuuko kuntoutustukeni kesäkuun jälkeen, vai ollaanko minua heti työntämässä omavaraiseen elämään. Toivottavasti ei olla, sillä toivoisin saavani kuntoutua rauhassa. En tiedä, millä eläisin jos en olisi kuntoutustuella. Opintotukea en taida saada, eikä sillä rahalla edes tule toimeen, enkä missään nimessä haluaisi kasvattaa jo muhkeaksi kertynyttä lainataakkaani. Sitäpaitsi ensin pitäisi muutenkin päästä jonnekin oppilaitokseen sisälle. Työttömyyskorvauksen saaminenkin on mielestäni epävarmaa. Olen nykyään sentään yli 25-vuotias, joten ehkä se voisi onnistua. En kuitenkaan tiedä voiko työttömyystuella opiskella ollenkaan. Sossusta en puolestaan saa rahaa ennen kuin tilini on lähes tyhjä, ja senkin jälkeen elämiseen jäisi reilusti vähemmän rahaa kuin nyt. Toivon siis todella, että kuntoutustukeani jatkettaisiin vielä eteenpäin. Kuntoutustuella voisin myös opiskella rauhassa, ilman sen pahempia rahahuolia. Rahasta huolehtiminen kun vain on niin rankkaa. Toivottavasti en siis ole liian hyvässä kunnossa, jotta kuntoutustukeni lakkautettaisiin.

Sitten tuosta kouluun hakemisesta. Yhden paikan tiedän jo, minne varmasti haen, mutta backup paikat ovat vielä päättämättä. En oikeastaan haluaisi opiskella mitään muuta alaa kuin tuota ykkösvaihtoehtoani, joten tilanne on vähintäänkin hankala. En tiedä, minne muualle voisin hakea. Yksi vaihtoehto minulla aikaisemmin oli, mutta nyt luulen, että se opiskelu olisi minulle fyysisesti ehkä liian rankkaa, en oikein tiedä. Ja muut vaihtoehdot pitäisi päättää mahdollisiman pian. En oikeasti tiedä vielä, mitä teen. Lukiosta lähtiessäkin olin saman ongelman edessä, enkä tiennyt, mitä lähtisin opiskelemaan. Se oli yksi syy sille, miksi masennuin, enkä halua, että nyt käy samalla tavalla. On minulla yksi varasuunnitelma sentään onneksi olemassa. Se vain lykkäisi kaikkea eteenpäin vielä vuodella, enkä tiedä tahdonko sitä. Ja päättämisaika alkaa nopeasti huveta loppuun...

Draamaa

2011-03-07T20:48:00.001+02:00

Tänään oli erikoinen päivä päiviksessä. Kävin siellä lähinnä vain juttelemassa vetäjän kanssa noiden bileiden tapahtumista. Jätin nimittäin viimeksi kertomatta sen, että siellä oli meneillään diilin sopiminen pilven tukkutilaamisesta. Olen ehkä vasikka, mutta sellaista toimintaa en hyväksy ja kerroin kuulemastani vetäjälle. En suostunut kertomaan kuin niiden nimet ketä siellä bileissä oli, koska vetäjä ei suostunut lupaamaan, että juttu ei menisi poliiseille asti. No seuraavaks sitte vetäjä puhu yhen niistä tyypeistä kanssa (mun frendi) ja tää tyyppi myönsi osuutensa asiaan. Olin kyllä saanu sen puhuttua irti siitä diilistä jo aikasemmin onneks. Vetäjän ois tarkotus puhua niiden muidenkin tyyppien kanssa asiasta, mut nyt kuulin, että ne aikoo vaan väittää, että se koko juttu oli vitsi. Kaiken huipuks tää mun frendi aikoo ottaa syyt niskoilleen, vaikkei se todellakaan ollu sitä juttua järkkäämässä. Jos se sen tekee, niin paljastan kyllä oikeen syyllisen.

No, ei sit menny kauaakaan kun vittuilu mua kohtaan alkoi. Tää mun frendi ei onneks ota siihen mitään osaa ja päinvastoin yrittää puollustaa mua, mut ne muut osalliset ei oo ihan samoilla linjoilla... Oon kuulema tovereiden pettäjä. Tykätköön, mitä lystäävät. Mun itsekunnioitus on sen verran korkea, etten anna tollasen huumeiden diilaamisen mennä ohi korvien, vaan puutun asiaan. Olkoot onnellisia, etten vaan odottanu, että he sen diilinsä tekee ja ilmiantanu niitä sen jälkeen suoraan poliisille. Tuskin mä niin oisin kuitenkaan oikeesti tehny.

Tänään oli myös ryhmä ja sielläkin vähäsen juttelin aiheesta menemättä siihen sen tarkemmin. Sain kuitenkin huomautuksen kun kerroin noista bileistä ja bentsovaihdosta, että se voi olla jollekin triggeröivää kuulla moista. No, se nyt ei ainakaan ollut tarkoituksena, että pyydän anteeksi (ihan kuin joku ryhmäläisistä tätä lukisi). Ryhmässä oli myös minun vuoroni pitää alkuharjoitus ja se meni ihan mukavasti. Myöhemmin puhuttiin jämäkkyydestä ja sen eri voimakkuusasteista. Saatiin monta monistetta aiheesta ja niiden avulla pitäisi pystyä päättämään oma jämäkkyyden asteensa eri tilanteissa. Saatiin tehtäväksi harjoitella jämäkkyyttä arjessa. Itse olen jo luonnostaan mielestäni melko jämäkkä - välillä liiankin jämäkkä, mutta välillä esim. arkuus tai pelko veivät jämäkkyyden tason paljon alemmas. Olen arka mm. silloin kun pelkään jonkun suuttumusta tai huutamista. Se kai juontaa juurensa jo varhaisesta lapsuudesta. Ei siitä sen enempää.

Biletystä

2011-03-06T18:48:00.000+02:00

Perjantaina tuli juhlittua alkoholin merkeissä päiviksen porukan kanssa. Alunperin oli tarkoitus, että pari tyyppiä hankkii sinne pilveä poltettavaksi. Ne ei kuitenkaan saanu mistään ostettua. Oon vaan iloinen tästä. Jos noihin juhliin ois sotkettu vielä pilvikin, niin huh huh... Oli meinaa sellasta menoa, että oksat pois. Jo heti silloin kun tosta pilvestä oli puhe, niin soitin terpalle, että mitenköhän mun onnistuu vastustaa kiusausta kokeilla jos kaikki muutkin on sitä vetämässä. En oo koskaan kokeillu ja mun arvot ei sisällä huumeilla pelleilemistä missään muotoa. Oon silti joskus miettiny, että olis mielenkiintoista kokeilla. Puhelun myötä tulin kuitenkin siihen tulokseen etten todellakaan ole kokeilemassa, vaikka olisinkin ainoa joka ei polta. Tuntisin itteni paljon ylpeemmäks itestäni sillä tavalla. Mut nyt siis en joutunu ees miettimään asiaa, kun ei ollu mitään tarjolla.

Ilta alko hyvinkin mukavasti ja kaikki (myös minä) oli puheliaalla päällä. Mikäs sitä nousuhumalassa rupatellessa. Pelattiin myös jälleen pullonpyöritystä ja vaikka oli puhe ettei moraalittomia kysymyksiä, niin silti multa kysyttiin et mikä on pahinta mitä oon tehny ittelleni (ja tää kysyjä ties vastauksen). No, itepä yllytin sanomalla, että kyllä multakin vois kysyä pahoja, jos vaan tietäis, mitä kysyä. Kerroin siis, että mitä sitä onkaan tullu tehtyä mm. viime syksynä. Tuli seuraavana päivänä vähän morkkis tosta kun ei ne kaikki ollu sitä kuullu aikasemmin, enkä erityisemmin haluis että ne jutut alkaa musta vaikka päiviksessä kiertämään. No, ehkei ne ala, saa nähä. Pahempi morkkis tuli kyl siitä, mitä myöhemmin illalla tapahtu. Olin mukana auttamassa yhtä tyyppiä vaihtamaan juotavaa bentsoihin myymällä sille yhen mun juomista. Halusin vaan päästä siitä tölkistä eroon, kun ei tehny mieli enää juoda, mut mut oisin mä silti voinu jättää sen myymättä kun tiesin et se vaihdetaan pilleriin. Siitä jäi vähän huono omatunto. Sit myöhemmin tää bentson ottanu alko puhumaan et jos ois kännissä niin se yrittäis kähmiä mua. Siis joo ei kiitos... Sama tyyppi ennenkin puhunu ja ehdotellu mulle tosi törkeitä juttuja ja ollu ihan tosissaan, niin tiesin, et se on nytkin. Joo-o, no onneks se _ei_ ollu kännissä (on meinaan antabuksella). Jos se jotain ois yrittäny niin oisin vähintään läimässy, huutanu ja ehkä soittanu jopa poliisit. Muhunhan ei sillain kosketa prkl! Annoin sille tänään palautetta asiasta ja toivon et se ei jatkossa enää jatkais vastaavaa linjaa.

Toinen asia, mikä seuras siitä bentsovaihdosta oli se et yks toinen ystävä alko vaatia itelleenkin pillereitä. No siihen en ainakaan halunnu antaa mitään apua, koska se on mun ystävä ja inhottaa kun se haluaa vetää päänsä sekasin. No sen ei sit onnistunu saada pillereitä, niin vetipä sit herneet nenään ja uhkas hajottaa koko paikan. Tyyty sit ruttaamaan muutaman tölkin ja haistattamaan kaikille vitut. Kivaa... No seuraavaks tää sama tyyppi saikin paniikkikohtauksen ja oli taas haluamassa pameja. En antanu koska se oli juonu ihan liikaa. Sit yks kolmas tyyppi veti kans liikaa alkoholia ja sain myöhemmin kuulla, et se sepitti vaan omiaan kun halus huomiota, mut sillon se väitti olevansa heroiiniin koukussa ja kaikkea muuta kuinka hän on pelkkä ruma nisti jne jne. Siinä se menikin sit loppuilta - yks haluu kähmiä, toinen paniikin kourissa ja yks angstaa kybällä ja sepittää omiaan. Ei ollu ainakaan mulla ollu enää kovinkaan kivaa ja ois vaan pitäny häipyä sieltä juhlista jo paljon aikasemmin. Jäin kuitenki seuraileen josko se tilanne lähtis siitä vielä paranemaan ja pelailin yksin Singstaria.

Eipä se siitä juuri parantunu ja häivyin sit himaan sieltä vähän ennen kolmea. Koko illan kruunas se kun olin unohtanu lääkkeet äidin luokse kun olin ite menossa omalle kämpille. Koirat oli äidin hoidossa. Enpä sit nukkunu koko yönä kuin hyvin pienissä pätkissä asentoa jatkuvasti vaihtaen. Seuraava päivä menikin sit masistellessa pääosin. Olin myös ihan poikki ja oksetti (luultavasti kun en ollu ottanu niitä lääkkeitä), mut raahauduin lopulta äidille takaisin ihan tyytyväisenä että koko koettelemus oli viimein ohi. Meni ehkä vähän maku juhlimisesta vähäks aikaa - ainakaan jos kukaan on vetämässä övereitä tai jotain huumeita. Ite en omasta mielestäni juonu liikaa, vaikka joinkin ihan runsaasti. En silti laatannu tai ollu sammumassa tai mitään. Alko kyl väsyttää jossain vaiheessa, mut en ollu erityisen kännissä sillon - muuten vaan väsyny. Sit tänään alko toi paniikin saanu kaveri sanoon että mäkin olisin muka ollu aika kuosissa, mistä hermostuin sille ihan kohtuullisesti - paraskin puhuja... Nojoo sovittiin jo se juttu ja rauha maassa jälleen. Se niistä bileistä.

Katkeruutta ja ihanne miehiä

2011-03-05T23:49:00.000+02:00

Viimeksi terapiassa oli puheena katkeruus ja erityisesti äidin sellainen. Listattiin paperille, mitä kaikkea katkeruus pitää sisällään ja mistä se äidin kohdalla voisi johtua. Tähän aiheeseen päästiin kun kerroin tuosta juttelusta äidin kanssa ja kuinka se toi jälleen esille sen kuinka katkeroitunut äiti on elämäänsä. Minusta on surullista, että äiti on joutunut kokemaan kovia ja sitä kautta menettänyt luottamuksensa ihmisiin ja hyvään elämään noin yleisesti. En tälle kuitenkaan juuri mitään voi itse tehdä muuta kuin koittaa validoida häntä silloin kun aihe tulee esille. Sadly en hänen ajatusmaailmaansa voi muuttaa. Oli vähän puhetta siitä, että jokunen terapiatapaaminen tekisi varmasti äidillekin hyvää. En vain taida uskaltaa sitä äidille ehdottaa.

Toiseksi puheenaiheeksi istunnolla nousi kuvani ihanne miehestä - millainen hän minun kohdallani olisi? Kirjattiin näitäkin ajatuksia ylös paperille. Uutena terapeutin huomauttamana ajatuksena hän esitti, että ihanne mieheni tulisi myös toimeen vanhempiensa kanssa, koska perheensä parissa hän olisi oppinut toisten huomioon ottamisen ja empatian, mitkä puolestaan olivat minulle tärkeitä asioita. Ihanne mieheni olisi myös kiltti ja kohtelias, ulkonäöltään sopiva, tykkäisi koirista, eikä käyttäisi huumeita tai liikaa alkoholia. Hän myös viihtyisi työssään ja harrastaisi jotain. Terapeuttini mielestä hänen pitäisi myös olla suomalainen, mutta tätä en itse ehkä allekirjoittaisi. Olen nimittäin aina salaa haaveillut englantia puhuvasta miehestä. En ehkä ole ihan vielä valmis deittaamisen ympyröihin, mutten siitä kovin kaukanakaan ole. Joskus tulevaisuudessa saatan jopa löytää itseni kirjoittamasta deittihakuilmoitusta.

Ryhmä ja juttelua äidin kanssa

2011-02-28T22:24:00.003+02:00

Tänään oli siis ryhmäterapia ja siellä tuli puheeksi viimeaikaiset riidat äidin kanssa. Sain palautetta, että kuvailen asioita hienosti, mutta kun eteen laitettiin "äiti" (näytelty) niin menin ihan araksi ja kaikki jämäkkyys katosi. Pelkään niin kovasti riitoja hänen kanssaa, etten uskaltanut puhua. No pienen palautteen jälkeen sekin onnistui. Lupasin sitten kotiläksynä jutella äidin kanssa minua vaivanneista asioista ja sen toteutin jo tänään. Helpompaa nyt kuin miettiä ja arkailla asian kanssa monta päivää. Se juttelu menikin suurimmaksi osaksi ihan mukavasti. Äiti selitti kuinka hänellä on ollut paljon töitä ja hän on ollut hyvin väsynyt ja siksi ehkä äreä. Hän ei ollut huomannut, että olisimme riidelleet erityisen paljon viime aikoina. Puhuttiin jälleen kerran siitä, kuinka hänen huolehtimisensa ärsyttää minua, kun se menee liiallisuuksiin. Äiti puolestaan halusi tietää, miksi tulkitsen kaikki hänen sanomisensa negatiivisesti. Minä puolestaan halusin tietää, miksi hän ottaa aina itseensä, vaikken olisi hänen vuokseen vaan muiden asioiden takia ärtynyt. Pari kyyneltä tirautin lopussa, kun en voi mitään sille, että olen niin herkkä. Rupesin kyynelehtimään kun kerroin hänelle mm. kuinka paljon vihaan tappelemista hänen kanssaan ja kuinka araksi se minut tekee. Samalla kerroin kuinka minusta on ihan kivaa asua hänen kanssaan ja pidän hänen seurastaan - niin kauan kuin emme riitele.

Keskustelun lomassa kävi myös selväksi, että äiti on valitettavasti aika katkeroitunut ihminen. Hän puhui siitä kuinka hänellä on sellainen ajatus, että jos hän tarpeeksi murehtii jotain asiaa, niin ehkä se ei käy toteen tai ainakin hän on siihen paremmin valmistautunut. Yritin selittää hänelle, ettei murehtimisesta ole mitään apua, mutta ei hän tainnut minua uskoa. Vetosi vain siihen, että olen liian nuori ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Toivoisin, että voisin muuttaa joitakin hänen ajatuksiaan, mutta terapeutin mukaan kukaan muu ei siihen pysty kuin äiti itse. Mutta onhan kuitenkin omiakin ajatuksiani muutettu masentuneen ajatusmaailmasta normaalimpaan suuntaan. Miksi en siis itse pystyisi samaan äidin kanssa? Ehkä kun minulla ei ole alan koulutusta, voisi se olla vähintäänkin haastavaa. Toivoisinkin, että äiti jossain vaiheessa hakeutuisi itse keskusteluavun piiriin, mutta tämä taitaa olla vain haave. En tiedä, olisiko äidillä edes tarpeeksi kunnioitusta ketään terapeuttia kohtaan, jotta tämän sanomisia uskoisi.

Yritin myös ehdottaa jotain sopimuksia siivouksen suhteen, mutta äidillä ei ollut siihen ideoita. Hän vain pyysi miettimään, mitä kaikkea joutuisin itse tekemään jos asuisin yksin ja jakamaan sen kahdella. Totesin, että olen enemmän halunnut viime aikoina keskittyä oman huoneeni raivaamiseen kuin muihin kotitöihin, silloin harvoin kun minulla on ylimääräistä energiaa. Kerroin, että minusta olisi mukavaa jos hän voisi joskus auttaa minua siivoamaan, jotta voisimme yhdessä raivata huonetta. Hän sanoi siihen, että mielellään auttaa, mutta ei juuri nyt kun hänellä on kiire töiden kanssa. Voisin joku päivä auttaa häntä siivoamaan keittiön työtasot, koska kävi ilmi, että se on tällä hetkellä esteenä astianpesukoneen korjaukselle. Vihaan tiskaamista (en olekaan sitä täällä juuri harjoittanut), joten haluaisin, että kone tulisi taas kuntoon (jottei minun jatkossakaan tarvitsisi). Keskustelimme monenlaisista asioista, enkä enää varmaan edes muista kaikkea. Äidiltä tuli palautetta juttelun jälkeen, että oli hyvä puhdistaa ilmaa ja että toivottavasti tulen jatkossakin juttelemaan jos siltä tuntuu. Hän tuli myös halaamaan. Nyt on olo helpompi, enkä usko, että minun tarvitsee lähiaikoina muuttaa täältä mihinkään. Toivonmukaan emme riitele enää jatkossa niin paljon kuin viime aikoina.

Juttelin juuri terapeutin kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että on hienoa, että kykenimme äidin kanssa keskustelemaan vanhoista riidoistakin ilman että aloimme nyt riitelemään. Kun kerroin kuinka äiti oli sanonut sen olleen hänen elämänsä suurin shokki kun kerroin sairastaneeni masennusta jo kuusi vuotta. Terapeutti sanoi, että ehkä se oli ihan hyväkin asia. Jos on tulkinnut toista niin väärin niin monta vuotta, eikä ole nähnyt toisen kärsimystä, niin ehkä on ihan hyväkin saada asiasta shokki, jotta oppii jotain tulevaisuutta varten. En silti haluaisi shokeerata äitiä enää yhtään jatkossa. Varsinkaan nyt kun hän kuvaili kuinka hänen elämältään lähti silloin pohja pois, eikä hän koskaan tule sitä unohtamaan ja kuinka aina kun hän tuntee olonsa jotenkin turvalliseksi, tulee seuraava katastrofi kaiken kaatamaan. Siksi en halua kertoa hänelle itsetuhoisuudestani. En halua hänen elämäänsä enää sen enempää mullistaa. Se olisi vain itsekästä. Ja nythän olen viimeaikoina pärjännyt ihan hyvin itsetuhoisten impulssien kanssa - ilman äidin apua. En haluaisi häntä sen enempää huolestuttaa. Hän kun on jo nykyään niin hirveän huolissaan minusta.

Back from the dead

2011-02-27T21:45:00.001+02:00

Hei kaikille! Teen paluun bloggailemaan melkein vuoden hiljaiselon jälkeen. Ensin tilannepäivitys: olen nykyään jo terapiassa. Terapia alkoi viime syksynä ja siihen kuuluu yksilötapaamiset kerran viikossa, ryhmä kerran viikossa ja puhelintuki. Varsinkin puhelintuesta on ollut paljon apua itsetuhoisuuden kanssa ja olenkin nyt ollut 3,5kk tekemättä itselleni mitään. Jei :). Vieläkin tulee välillä impulsseja siihen suuntaan vaihtelevalla voimakkuudella, mutta yleensä viimeistään soitto terapeutille saa ajatukset taas oikeille urille. Minulla on vieläkin fyysisiä oireita todella paljon ja välillä niille meinattiin jo löytää ihan diagnoosikin, mutta nyt olen taas epätietoinen siitä, mikä minulla oikeasti on. Tällä hetkellä odottelen pääsyä neurologille, joka toivottavasti määräisi lisätestejä asian selvittämiseksi. Harrastuspuolella menee hyvin ja viime vuosi olikin oikea unelmien täyttymys sillä puolen. Olen myös hakemassa kouluun ensi syksyksi. Haen siihen kouluun josta joskus aikoinaan täälläkin puhuin. Se on tuettua opiskelua ja minun alani olisi käsitöihin liittyvä opiskelu. Käyn myös edelleen päiviksessä ja nykyään siellä käyminen tuntuu taas helpolta ja hauskalta.

Olen päässyt tässä puolen vuoden aikana paljon eteenpäin, enkä tunne enää olevani läheskään yhtä masentunut kuin vuosi sitten olin. Ahdistustakaan ei ole enää siinä määrin kuin silloin, enkä stressaa asioista samalla tavalla. Ja jos joku asia tuntuu ylivoimaiselta, niin otan vain puhelimen käteen ja pirautan terpalle, niin saan taas asiat oikeisiin mittasuhteisiin, enkä käänny itsesyytöksiin. Pelkkää auringonpaistetta elämäni ei edelleenkään ole. Juuri tällä hetkellä olen joutunut paljon pohtimaan mahdollista muuttoa takaisin entiseen kämppääni. Olen asunut kesästä asti äidin luona ja nyt tuntuu, että riitelemme taas ihan liikaa. Molempien hermot alkavat olla kireällä, mutta sitten välillä menee taas ihan hyvin. Muuten muuttaisin heti takaisin omilleni, mutta siihen menisi 200e kuussa enemmän rahaa, ei olisi autoa käytettävissä, pitäisi opetella taas ihan itse heräämään aamuisin ja matkat harkkoihin kasvaisivat merkittävästi. Kuitenkin jos pääsen syksyllä opiskelemaan, niin silloin muutan kyllä omilleni, sen olen jo päättänyt. Yksistään matka äidin luota koululle olisi ihan liian pitkä.

Ajattelin jatkossa pyhittää tämän blogin myös pohdinnoilleni terapiasta. Ajattelin ehkä jopa uskaltaa antaa tämän osoitteen terapeutilleni. Joten terve terppa jos tätä luet! Olet tärkeä. Kääks...Hmmm, mietin vielä asiaa.

Nyt ainakin viimeiset kaksi viikkoa olen voinut paremmin fyysisestikin. En enää tärise yhtä usein, enkä ole yhtä voimaton koko aikaa. Nyt olen jopa ottanut projektiksi saada tämän huoneeni äidin luona siivolliseen kuntoon. Siihen tulee menemään vielä kauan, mutta en luovuta. On täällä jo nyt selvästi asuttavampaa kuin entisessä kaatopaikkaa muistuttaneessa tilassa. Masennuksen kourissa sitä ei vain jaksanut välittää ympäristöstään ja vaikka olisikin välittänyt, ei jaksanut tehdä mitään asialle. Terapian myötä olen myös alkanut tuntea itseni paljon pätevämmäksi kuin ennen. Olen ylpeä saavutuksistani - niin pienistä kuin suuristakin ja tunnistan ettei minun tarvitsekaan vielä olla yhtä aikaansaava kuin kokonaan kuntoutuneet usein ovat. Minulla on vielä matkaa siihen. Olen kuitenkin oikealla tiellä ja vaikka takapakkia tulisi, niin en usko että vaivun enää yhtä herkästi epätoivoon.

Painoni kanssa tuskailen edelleen. Olen lihonnut monta kiloa ja sekös ahdistaa. En uskalla käydä enää vaa-alla koska se vain masentaisi minua. Olen tässäkin asiassa kuitenkin saanut ajatuksia terveempään suuntaan. Enää en haaveile anorektikon roolista, vaan haluaisin vain päästä takaisin vanhoihin mittoihini.

Huomenna on taas ryhmä ja odotan sitä ihan mielissäni. Juttelemme varmaankin lisää ihmissuhde asioista. Sain läksyksi tehtävän pyytää jotain ja saada siihen kieltävän vastauksen. Olenkin pyytänyt erilaisia asioita eri ihmisiltä, joihin arvasin etteivät he suostu. En ole tästä masentunut enkä miettinyt, etten olisi saanut pyytää. Ensiksi tehtävä tuntui ajatusasteella helpolta, mutta käytännössä vaikealta. Minun on edelleen vaikea pyytää asioita, mutta nyt se on jo hivenen helpompaa harjoituksen myötä. Sain myös tehtäväksi olla jämäkkä ja niin olen mielestäni ollutkin. Olen siis tehnyt läksyni. No, eiköhän tässä ollut tarpeeksi pohdintaa yhdelle illalle.

Viikonloppu

2010-06-07T18:09:00.002+03:00

Viikonloppu kävi kunnon päälle. Ensin perjantaina grillijuhlat kavereiden kanssa, mikä oli erittäin mukavaa ja piristi mieltä kivasti. Sitten viikonloppuna kisoihin, missä huono olo iski jälleen pahasti päälle, mutta oli vielä jotenkin hallittavissa lääkkeiden avulla. Mienasin oksentaa ja pari kertaa se kävi erittäin lähellä, mutta onneksi lääkkeet ehtivät vaikuttaa ennen kuin näin pääsi käymään. Ehkä ensimmäistä kertaa en jaksanut välittää, mitä muut harrastuskaverit ajattelevat, enkä pyrkinyt piiloon kärsimään oireistani, vaan jäin näkösälle. Eipä tullut kukaan erityisemmin vointiani ihmettelemään. En tiedä olisinko ehkä halunnut, että joku olisi huomannut. Puhuin kuitenkin oireistani joillekin kunnostani tiedustelleille ja heiltä sain mukavasti kannustusta ja sympatiaa. Välistä kävi kyllä mielessä, että näinkö jää kisat kisaamatta ja tuleeko tästä taas lanssikeikka, mutta ei sitten kuitenkaan. Itse kisat menivät ihan mukavasti, vaikka oma huono olo vähän näkyi tekemisessä - luonnollisesti.

Tänään puolestaan olen ollut jälleen päiviksessä ja siellä oli ihan mukavaa, vaikka meinasi vähän ahdistaa. En saanut käsityöyritelmääni onnistumaan. Sellainen on turhauttavaa kun vain yrität ja yrität, etkä millään onnistu, kunnes lopulta luovutat. Ja minähän en moisissa projekteissa helposti luovuta. No, ehkä yritän vielä jatkaa sitä työtä uudella tarmolla joskus. Osastolla sain paljon iloa irti toimintaterapiasta ja yritän jatkaa samalla linjalla päiviksessä, niin että minulla olisi siellä aina joku projekti meneillään.

Huomenna näen psykiatrini viimeistä kertaa ennen kuin hän jää pitkälle lomalle ja joudun uuden asiakkaaksi. Pitää yrittää laittaa asioita paperille, etten taas unohda kaikkea ja muista sitä hississä, kuten yleensä käy.

What it's like

2010-06-03T20:29:00.005+03:00

A silent scream

A horrid whisper

The sound of a single drop

Hitting the cold floor

Followed by another

And another

The constant drumming of droplets

Stroking the back of your hand

Before caressing the bathroom tiles

The sweet smell of iron in the air

The warmth of your insides on your skin

A puddle starts to form

It takes the shape of your heart

Your heart bleeds onto the floor

Taking with it a part of you

The part you hate and love at the same time

But you will never be rid of it this way

You will always carry it

Heavy as led

Pushing you down

Until you drop it

Or it drops you

For good

by Sirion

Kotona ja hajalla

2010-06-03T17:55:00.001+03:00

Minut siis kotiutettiin tänään osastolta. Heti autossa alkoi kärhämä äidin kanssa joka sai minut kyyneliin, joista ei meinaa tulla vieläkään loppua. Olen jo soittanut osastolle ja kriisipuhelimeen, mutta olen silti edelleen hajalla. Olin hajalla ja itkuinen jo osastolta lähtiessä ja nyt tuo olotila on vain pahentunut. Äidin kanssa tuli riitaa ei mistään ja olen vain niin herkässä vaiheessa, etten kestä mitään minuun suuntautuvaa negatiivisuutta ympärilleni tällä hetkellä. Niinpä hylkäsin suunnitelman mennä äidin luo hakemaan koirat ja jäädä sinne yöksi ja tulin sen sijaan yksin omalle kämpille. Olo ei ole hääppöinen. Kohta pitää mennä hakemaan apteekista lääkkeet, sillä uumoilen pahoinvoinnin tulevan tänään taas esiin. Uusi, ihana ahdistusoireeni, joka alkoi osastolla - yökkääminen. Vatsa kyllä tutkitaan nyt sitten tähystyksessäkin, kunhan vaan jaksan varata sinne ajan. Lähetteen sain jo.

Nyt en näe edes koiria ennen huomista ellen sitten päädy menemään junalla äidin luo. Yksi vaihtoehto olisi takaisin päivystykseen käveleminen jo tänä iltana. Tuskin, sillä olen sinnittelijä loppuun saakka, vaikka se koituisi minulle haitaksi, niin yritän vain sinnitellä. Se minua pelottaakin - ajatus, että joudun vain kestämään ja kestämään. En tunne olevani vahva. En tunne olevani vakaalla pohjalla. Maailmani menee mieleni mukana ylösalaisin pienimmistäkin asioista. Ja nyt minulta on otettu pois pääselviytymiskeinoni eli itsetuhoisuuteni. Eipä kovin vakaalla pohjalla ole siitäkään luopuminen kun äsken pitelin veistä kädessä sahaten peukalooni paperiviillon kokoisen haavan. Siitä se lähtee. Ei saa lähteä. Ei enää. Ei uudestaan. Mutta nuo silmät - ne eivät ole minun silmäni, jotka tuijottavat peilistä takaisin. Ne ovat jonkin pahan olion jolle annan valtani ja sanon tee mitä lystäät, minä en jaksa välittää.

Anteeksi, en haluaisi tuottaa teille huolta.

Tilannepäivitys: osastolla

2010-06-01T09:30:00.000+03:00

Moikka kaikki! Ei ole kirjoitusinto oikein vieläkään palannut, vaikka aikaa kirjoittaa kyllä olisi. Olen siis osastolla ja olen ollut täällä kolme viikkoa. Tilanne vapinoiden ja itsetuhoisuuden kanssa meni sen verran pahaksi, että tänne oli tultava. Nyt voin jo paremmin ja uloskirjoitus häämöttää luultavasti jo huomenna tai ylihuomenna. Tämä on avoin osasto ja suurin osa hoitajista, sekä psykiatri ovat oikein mukavia. Vointi ja mieliala tekevät aikamoista aaltoliikettä, mutta ehkä se tästä tasaantuu tai kääntyisi kuitenkin edes loivaan nousuun kokonaisuutena. Yritän jaksaa kirjoitella vähän tiheämmin kuulumisia vielä myöhemmin. Nyt pitää lähteä lääkärikäynnille. Mutta siis no hätä, olen turvassa tällä hetkellä.

Sorrow

2010-04-08T17:53:00.000+03:00

Täällä ollaan, mutta kirjoitusintoa ei ole pahemmin ollut. Kiitos yhteydenotoistanne. Monta ikävää asiaa on tapahtunut lyhyen ajan sisällä ja olen aika pohjalla. Avustaja kävi aamulla ja huolestui kun minä vaan itkin ja itkin. Hän sai minut kuitenkin lähtemään päivikseen ja soitti sitten hoitajalle, joka sitten soitti minulle takaisin. Päiviksessä itkin, hoitajalle itkin ja nytkin itkettää. Kohtasin suuren pettymyksen – en saa haluamaani koiranpentua kesällä, vaikka olin sitä kovasti toivonut. En erittele sen tarkemmin. Suurin osa ihmisistä ottaisi tämän olkia kohauttaen, mutta minut se musertaa. Tiesin, ettei se ole varmaa, mutta olin pennun tuloon kuitenkin varautunut. Ja kuten sanoin, muitakin asioita on tapahtunut. Nyt en tiedä enää, mitä haluan vai haluanko mitään. Olen itsetuhoinen. Menen ehkä jossain vaiheessa päivystykseen, ainakin minua siihen suuntaan kovasti kehoiteltiin avustajan ja hoitajan tahoilta. En osaa kuvitella, että siitä olisi apua olooni, mutta en ainakaan pääsisi vahingoittamaan itseäni enempää. Olen tällä hetkellä äidin luona ja se ahdistaa. Haluaisin omalle kämpille, mutta siellä en ole turvassa itseltäni. Täällä taas en oikein voi olla oma itseni tai ainakaan se ei tunnu hyvältä ja olen ärtyisä. Ei hyvä juttu silloin kun äitikin on väsynyt. Siinä lyhyt päivitys. En tiedä yhtään, milloin seuraavaksi kirjoitan tänne. Voikaa te muut minua paremmin.

Koomailua

2010-03-07T04:10:00.002+02:00

Tää päivä on taas menny sohvalla maatessa. Oon koukussa yhteen typerään peliin facebookissa ja pelaan sitä monta tuntia päivässä. Yritin katsoa telkkaristakin monta eri ohjelmaa, mutta en silti voinut lopettaa pelaamista, joten kaikki ohjelmat meni suurimmaksi osaksi ohi.

Matkalle lähtö ei taida edelleenkään toteutua, mutta muita olosuhteita en voi syyttää. Ne järjestyivät jo eli ainut este on oma vointi, joka on jälleen huonompi. Viiltelyä oli vähäsen tänään ja lenkillä jalka olikin sitten hivenen kipeä, joka puolestaa laukaisi uuden episodin kotiin tultuani. Yritin tunnistaa laukaisseet tekijät. Ensin ne olivat oli lähinnä yleinen ahdistuneisuus ja välinpitämättömyys ja toisella kertaa kipu ,joka toi sen ajatuksen ja halun takaisin. No, ainakaan en tällä hetkellä yritä saada itseäni hommattua sairaalaan verenhukan vuoksi. Onhan sekin jo edistystä, kai.

En menny eilen päivikseen kun muistin yhtäkkiä yöllä, että olisi pakko mennä aamulla sen erikoislääkärin määräämiin kontrolliverikokeisiin. Piti sitten kärvistellä syömättä loppuaika vaikka oli hirveä nälkä ja lopulta nukahdin sohvalle ja melkein nukuin ohi koko labraan menosta. Sen jälkeen piti vielä käydä viemässä koirakin kontrolliin ja sen tulokset olivat puhtaat eli tulehdus on parantunut :).

Piti kirjoitella jotain perhetaustastani, mutta haukottelen siihen malliin, että taidan jatkaa myöhemmin. Onhan se kellokin jo 4:15.

Päätös horjuu

2010-03-05T01:17:00.002+02:00

Nyt voisin jatkaa tuota eilisen purkua tänne ja samalla kertoa jotain tästäkin päivästä. Eilen menin tapaamisen jälkeen päivikseen ja siellä oli lakosta johtuen käynyt kato. Meitä oli vain kolme + ohjaaja. Kiva päivä, joko tästä johtuen tai huolimatta, miten sen nyt ottaa. Pelattiin tietovisaa ja otettiin lunkisti. Keskusteluakin syntyi mm. koulukiusaamisesta. Kun pääsin kotiin, niin olin edelleen hyvässä mielentilassa ja arvatkaas mitä rupesin tekemään? Katsoin mahdollisia lentoja sille matkalle! Edelleen on hyvin todennäköistä, etten ole lähdössä muista olosuhteista johtuen, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle heräsi sentään halu lähteä. En varannut mitään, mutta tein jotain suunnitelmia ja kyselyitä siltä varalta, että kuitenkin lähden. En olisi ikinä uskonut, että muutan mieleni tällä tavalla - varsinainen tuuliviiri. Ehkä se kun tietää, ettei ole mikään pakko tehdä mitään, laukaisi suurimman osan stressistä.

Olen tänäänkin ollut hyvällä mielellä. Olin käymässä eräässä tapahtumassa ja sinne pääsy tuotti ikävästi ongelmia. On vaikeaa mennä bussilla reittiä, jota ei ole koskaan käyttänyt, vieraaseen paikkaan. Netissäkin oli väärä lähtöaika bussille, joten se meni juuri nenän edestä. Löysin sinne kuitenkin lopulta, vaikka myöhästyinkin harmillisesti alusta. Takaisinpäin pääsin onneksi autokyydillä. Huomennakin on tapahtumarikas päivä. Tarkoitus olisi mennä päivikseen, jos jaksan herätä, ja hoitaa joitain muitakin asioita.

Osastolle meno ei ainakaan juuri tällä hetkellä tunnu tarpeelliselta. Viiltelyäkään ei ole ollut muutamaan päivään. Kuitenkin jo pelkästään tuon toteaminen herättää halun uudestaan, joten kuivilla ei todellakaan olla. Painoni on ollut viimeaikoina jälleen laskussa, vaikka olenkin noudattanut lähinnä suklaadiettiä. Ymmärrän kuitenkin jotenkin laihtumisen, sillä en ole syönyt kovin suuria määriä. Ruokahalu ei siis ole läheskään sillä tasolla kuin läskilääkettä isolla annoksella syödessä oli. Ruoka ja syöminen eivät myöskään tällä hetkellä pyöri kokoaikaa mielessä, vaan syön lähinnä sen mukaan, mitä tekee mieli. Ei siis lähelläkään mitään syömähäiriöistä ajatusmaailmaa. Laihtuminen silti mietityttää aina kun tarkastelen kehoani. Tiedän kuitenkin olevani jo nyt kohtuullisen laiha. Jos muut huomauttelevat, että olen laiha, niin se tuntuu hyvältä. Kukaan ei onneksi ole sanonut minun olevan ruman laiha tai sairaalloisen laiha tms., enkä noita asioita olekaan. Taidan tällä hetkellä olla lievästi alipainoisen ylärajalla tai sitten normaalipainoisen alarajalla, en ole laskenut vähään aikaan.

Se mikä näissä pienissä nousuissa on huonoa on se, että tunnen aina olevani joku feikki, kun nostan tukia ja saan hoitoa masennuksen nimissä ja sitten en olekaan kokoaikaa masentunut. No, tässä tilanteessa eläisin jokatapauksessa jollakin tuella, joten onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä, onko se kuntoutustuki, työttömyyskorvaus vai toimeentulotuki. Enkä usko, että muutkaan masentuneet ovat ihan kokoaikaa masentuneita. Ainakaan päiviksen väki ei tunnu olevan. Miksi siis minunkaan pitäisi olla? Ja eikö se juuri ole hoidon tarkoitus, että masennukseni helpottaisi? Taustalla on varmaan myös edelleen hieman pelkoa hoidon loppumisesta, vaikka nyt sen jatkuminen onkin jo paljon vakaammalla pohjalla.

Kommenttinne olisivat edelleen hyvin toivottuja :).

Hoitajan tapaaminen

2010-03-04T03:03:00.002+02:00

Heräsin tänään hyvin aikaisin hoitajan tapaamiseen. Mielestäni se oli hyvin antoisa ja tunsin yhteyteni häneen syvenevän. Hän omasta aloitteestaan myönsi, ettei alkumme ole ollut paras mahdollinen peruuntumisten myötä. Nyt sovittiinkin viikottaisia tapaamisia pitkälle eteenpäin. Hän kysyi tuoko se minulle turvaa ja kyllähän minä sen myönsin, että tuo. Hän myös sanoi jatkavansa kanssani kunnes pääsen sinne terapiaan. Tähän lupaukseen en kyllä luota ennen kuin kuulen kuinka pitkä se jono sinne on. Puhuttiin suurimmaksi osaksi itsetuhoisuudesta ja alettiin piirtämään syy-seuraus-tyyppistä kaaviota. Jatkan sitä kotona jahka jaksan ja vien sen seuraavaan tapaamiseemme. Mielenkiintoinen idea. Tarkoituksena olisi ainakin tunnistaa laukaisevat tekijät tätä kautta.

Puhuttiin myös uuden lääkityksen aloittamisesta ja sen aiheuttamista vaikeuksista. Sain kehuja sitkeydestäni jatkaa lääkitystä oireista huolimatta. Nehän ovatkin jo onneksi selkeästi helpottaneet. Esiin nousi myös vaikeuteni avautua päiviksen ohjaajalle asioistani ja kerroin siitä kuinka hän huusi meille retkellä. Hoitaja vaikutti tästä yllättyneeltä ja kyseli tarkemmin tilanteen synnystä. Kerroin myös ajatuksistani pyrkiä osastolle. Hän ehdotti, että koittaisimme ensin kuinka viikottaiset tapaamiset vaikuttaisivat olooni ja sen jälkeen voisi miettiä osastoa, jos tilanne ei ole parantunut. Suostuin tähän ja jos tilanne kärjistyy niin voin ottaa yhteyttä poliin tai tarvittaessa mennä suoraan päivystykseen. Vaikeaa tehdä se päätös, milloin on oikeasti saanut tarpeekseen, eikä yksinkertaisesti kestä enää, mutta eiköhän se piste jossain vaiheessa tule vastaan, jos on tullakseen ja kyllä sen silloin tietää.

Lisäksi puhuttiin tuosta matkasta, jolle oli tarkoitus lähteä. Kyyneleet kävivät jopa lähellä. En ole muistaakseni koskaan itkenyt yhdelläkään politapaamisella. No, en nytkään, mutta yllätyin itsekin voimakkaasta reaktiostani. Kerroin kuinka suuri pettymys peruuntuminen on ja kuinka huonoksi tunnen itseni sen vuoksi, etten saanut asioita järjestettyä. Sanoin kuitenkin matkan stressanneen minua todella paljon ja että oli helpotus edes harkita siitä luopumista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin pettymys. Sanoin, että saamani pahoitteluviestit muilta eivät tätä asiaa auta. Hän toi esille, että onhan niissä sekin puoli, että olen kaivattu ja haluttu vierailija - pidetty. Tuntui hyvältä kuulla se. Välillä sitä unohtaa niin herkästi asioiden positiiviset puolet ja keskittyy vain niihin negatiivisiin. Kerroin kuinka minulla olisi edelleenkin mahdollisuus lähteä, mutta vointini ei ole sen parempi. Hän sanoi, että on aikuisen ihmisen päätös puhaltaa peli poikki ja tunnistaa milloin omat voimavarat eivät riitä.

Kun lähdin tapaamisesta oli mieleni selvästi keventynyt. Mielialani oli parempi ja tunsin saaneeni asioihin uutta näkökulmaa. Tunsin saaneeni osakseni ymmärrystä. Sain purettua asioita edes osittain. Syyllistyin tapaamisessa pieneen liioitteluun paikoitellen, mutta kuten olen aikaisemmin sanonut - ylireagointi auttaa minua pääsemään asioista yli. Kun huomaa liioitelleensa, niin huomaa samalla, ettei se asia ollutkaan ihan niin kamala kuin siitä kertoessa ehkä ajatteli ja se menettää merkitystään. En usko, että liioittelen tahallani, paljon useammin syyllistyn vähättelyyn omista tunteistani puhuttaessa. Liioittelu tai vähättely, tilanteesta riippuen, aiheuttavat minulle usein jälkikäteen voimakastakin syyllisyyden tunnetta. Olen aina kokenut hyvin tärkeäksi olla mahdollisimman neutraali ja totuudenmukainen, mutta samalla joudun vahtaamaan omaa puhettani jatkuvasti, enkä pysty vain heittäytymään tarinan kerrontaan. Tästä piirteestä saatan olla pääsemässä pikkkuhiljaa eroon, mikä on mielestäni hyvä asia. Ehkä samalla karisee osa estyneisyydestäni.

Piti kirjoittaa muutakin, sillä tänään on tapahtunut paljon, mutta puhti loppui. Pakko päästä nukkumaan, joten jatkan huomenna. Ja kuten aina - kommentit ovat erittäin tervetulleita.

Päätös alkaa muotoutua

2010-03-01T23:02:00.001+02:00

Kokoajan vaikuttaa todennäköisemmältä, että en ole lähdössä reissuun. Olen pettynyt itseeni. Vielä olisi mahdollista tehdä tarvittavat järjestelyt, mutta kun jaksamiseni on edelleen samalla tasolla, en ole siinä uskossa, että tämä tulisi tapahtumaan. Juttelin asiasta äsken puhelimessä äidin kanssa ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. En olekaan itkenyt vähään aikaan. Äitikin sanoi, että ei kannata lähteä jos se ei tunnu kivalta. Minusta tuntuu, että tämä matka ottaa enemmän kuin antaa. Äiti sanoi, ettei sillä, etten joutuisi maksamaan matkasta ole sillä tavalla mitään merkitystä - tärkeämpää on se miltä minusta tuntuu. Itse mietin, että olen tyhmä, jos en lähde matkaan, kun en siitä joutuisi edes maksamaan. Ehkä joutuisin kuitenkin maksamaan voinnin huononemisena. Vointi taitaa kuitenkin olla huono päädyn sitten mihin tulokseen tahansa. Olenkin päätökseni jo melkein tehnyt. Tämä reissu taitaa jäädä väliin :/.

Matkalle vai ei?

2010-02-28T22:42:00.002+02:00

Olen niin väsynyt. Mikään ei huvita, mitään en jaksa, mitään en saa aikaan. Minun pitäisi lähteä alle parin viikon päästä ulkomaanreissulle, enkä ole tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia tai varauksia. Matka olisi liki ilmainen, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän minun tekisi mieli luopua koko matkasta. En vain jaksa. Poisjääntini olisi pettymys monille ja myöskin itselleni, mutta samalla suuri helpotus. Olen tehnyt saman reissun jo parina vuotena. Kysessä on se matka, jonka aikana harkitsin vakavasti laivan kannelta hyppäämistä. Vointi ei ole nytkään paljon parempi, vaikken suoranaisesti itsemurha-altis olekaan. Kyse ei ole pelkästä turistimatkasta, mutta en aio paljastaa enempää. En tiedä, mitä tehdä tämän asian tiimoilta. Ahdistaa ja vituttaa. Miksen voi vain saada otetta niskastani ja pistää hösseliksi? Ei luulisi yhden matkan järjestelemisen olevan niin vaikeaa. En vain tiedä haluanko edes lähteä. Jos en ole lähdössä tuolle reissulle, niin voisin edelleen miettiä sitä osastolle pyrkimistä.

Olin äsken kauppareissulla silminnäkijänä pahoinpitelylle. Näin myös, mistä tilanne sai alkunsa. Nainen kyseli mieheltä miksi tämä haluaa kuolla ja miksei tällä ole muka mitään annettavaa. Tähän keskusteluun liittyi sitten toinen mies joka sanoi tälle miehelle, ettei tämä voi sanoa naiselle tuollaista. Siinä vaiheessa olin jo kävelemässä poispäin. Käännyin kun kuulin naisen huutavan. Tilanteeseen liittynyt mies potki lujaa maassa makaavaa miestä. Kamalaa katsottavaa :(. Mies jäi maahan makaamaan, eikä liikkunut. Nainen huusi hyökkääjälle ja yritti herätellä miestä. Onneks paikalle tuli muitakin, enkä itse kerennyt paikalle palaamaan, kun olin vasta laittamassa koiria kiinni läheiseen aitaan. Mies pääsi lopulta avun kanssa nousemaan ylös, enkä usko, että paikalle kutsuttiin lopulta edes poliiseja. Tämä kaikki tapahtui klassisesti baarin oven edessä. Enpä ole ennen ihan moista joutunut näkemään. Tiedän, että täällä on välillä rauhatonta, mutta eipä se ole koskaan pelottanut. Liikun usein koirien kanssa ulkona keskellä yötä ja aion tehdä niin vastakin. Pistää tuollainen kuitenkin miettimään. Koirien puolesta kyllä vähän pelkään.

Vituttaa

2010-02-26T21:51:00.001+02:00

Vituttaa, vituttaa ja vituttaa. Vituttaa niin suuresti, että mietin päivystykseen lähtöä, jotta oikeasti pääsisin sinne osastolle. Hb oli noussut arvoon 109 ja sekös ärsyttää. Ei tk:n lääkärin tapaamista siis edessä, pelkästään raudan syöntiä jatkossakin. Siinä meni ainoa oljenkorsi päästä osastolle jonkun muun ehdotuksesta. Taasko mun piti olla niin väärässä mun itsetuhoisuuden vakavuudesta? Eihän mulla siis ole mitään hätää sen kanssa kun veriarvotkin vaan nousee siitä huolimatta. Prkl. Tää paska tulee vaan jatkumaan ja jatkumaan hamaan tulevaisuuteen saakka. En näe sille ulospääsyä avohoidon kautta. Ei kerran viikossa riitä mulle, puhumattakaan tällasista kolmen viikon tauoista. Siihen terapiaan pääsyyn menee ikuisuus, jos ees pääsen sinne ja mä en vaan jaksais tätä touhua pidempään. Omasta alotteesta en osastolle haluis pyrkiä. Se kun pitäis jotenki selittää äidillekin, joka mun koirat joutuis todennäkösesti ottaan hoitoonsa. Luotan kyllä, että se osaa ne hoitaa, mutta kun yks on kipeekin, niin pitäshän mun ny ite ne hoitaa. Oon sikahuono omistaja. Lisäks mä en todellakaan haluis joutua siellä osastolla perustelemaan, miks mun kuuluis olla siellä. En mä ees ansaitse mitään osastopaikkaa. Annetaan siis tän paskan jatkua. Sen ehdotuksen pitäis tosissaan tulla joltain muulta.

Piti mennä tänään päivikseen vaikka valvoin melkein koko yön. Ilmotin sinne jo että tuun myöhässä, mutta nukahdin sit sohvalle ja en sen jälkeen enää halunnu mennä kun oisin ehtiny enää vaan piipahtaa siellä. Jumitin sit koko päivän sohvalla (jälleen kerran) ja mä alan hajota näihin päiviin kun olis kuitenki niitä hoidettavia asioitakin tehtävänä. Kuitenki melkein sataprosenttisesti kaikki päivät kotona on just tällasia. Jumitan, ahistelen ja surffaan netissä. Niskat jumiutuu enkä silti saa voimiani kerättyä millään tavalla. Mä kaipaan jotakuta jonka kanssa puhua mun pahasta olosta. Mä kaipaan sitä niin kovasti. Siihen hommaan ei sovellu kukaan kaveri tai perheenjäsen. Ne ei todellakaan kestäis kuulla sitä. Just eilen mietin kuinka kaikki mun harrastuskaverit todella kauhistuis jos ne tietäis mitä puuhailen yksinäni ja mitä mun pään sisällä liikkuu. Ne ei todellakaan vois kuvitella musta mitään sellasta. Ei kenestäkään ihmisestä vois kuvitella sellasta. Ja silti se on totisinta totta. Mun kylppäri näyttää liian usein horrorshown lavasteelta.

Kaksijakoista

2010-02-26T05:08:00.001+02:00

Jos yrittäisi taas jaksaa kirjoittaa jotain. Olen voinut todella kaksijakoisesti. Yhtäällä menee harrastuksissa hienosti ja saan sieltä puolelta paljon kehuja. Lisäksi olen käynyt välillä päiviksessä ja viihtynyt siellä ihan kohtuullisesti, vaikka eräs retki menikin aika inhottavaksi kun vetäjä alkoi huutaa meille. Siitäkin on kuitenkin selvitty. En minä siellä kuitenkaan pysty ongelmiani tuomaan tällä hetkellä juurikaan esiin. En tiedä tarvitseeko edes. Voisihan siitä olla jotain apua, jos sieltä saisi tukea, mutta se ei näytä todennäköiseltä tällä hetkellä. Vanha ohjaaja tulee sinne kuulema ainakin vähäksi aikaa takaisin :). Ihanaa, on ollut ikävä häntä.

Toisaalla sitten taas olen jälleen tässä välissä turvautunut monta kertaa saksiin. Itsetuhoisuutta siis edelleen ilmassa ja se alkaa tuntua fyysisessä olossa. Pari päivää on tullut outoa keinumisen tunnetta sydämen tahtiin kun makoilen sohvalla. Se on ihan uutta. Kävin eilen taas verikokeissa ja saa nähdä paljonko hemoglobiini on tällä kertaa. Ihmettelen jos se ei ole laskenut ja luulen lääkärinkin reagoivan tähän. Miten, sitä en osaa aavistaa, vaikka kaikkia skenaarioita olenkin mielessäni käynyt läpi, aina asian sivuuttamisesta M1-uhkailuihin. Jos sattuisi tulemaan ehdotus osastolle menemisestä, niin saattaisin hyvinkin siihen tarttua. Pelottaa kuitenkin, mitä tk:sta sanotaan. Suhtautuminen itsetuhoisuuteen kun voi sillä puolella olla suunnilleen mitä vaan.

Koirakin sairastui :(. Sille tuli aika paha tulehdus ja nyt se saa antibiootteja ja kipulääkettä. En kestäisi jos sille tapahtuisi jotain, mutta tämä vaiva pitäisi olla hyvin hoidettavissa. Kyllä tämä asia silti vaivaa kovasti mielen perukoilla. Huoli koirista on aina kova jos ne sairastuvat.

Minua stressaa. Stressaan sitä, että minulla on vastaamattomia maileja, avaamattomia posteja, maksamattomia laskuja, hoitamattomia järjestelyjä ja treenaamattomia treenejä. Stressaan, mutta en silti saa kasaan minkäänlaista halua hoitaa noita asioita pois päiväjärjestyksestä. Saan niitä hoidettua lähinnä vain avustajan käydessä. Aina kun ajattelenkin noita asioita, tekee mieleni vain tarttua saksiin. Vielä on melkein viikko siihen kun näen omahoitajani. Avustajaakaan en ole nyt nähnyt kun hän oli taas vaihteeksi poissa töistä. Kaverini sen sijaan näin ja meillä oli kivaa :). Niin kaksijakoista elämää kuin vain voi olla.

Draw your darkness

2010-02-13T13:54:00.001+02:00

Olin eilen päiviksessä. Ihan ok päivä, ainakin parempi kuin viimeksi. Ei tehty mitään erityistä. Yritin piirtää ahdistusta paperille siinä jotenkuten onnistuen. Tein sen ihan muuten vaan, sitä ei annettu tehtäväksi. Nykyään niinä harvoina kertoina kun jotain piirrän, niin yritän useimmiten juuri oksentaa sitä sisäistä synkkää maailmaa paperille. Vaikea sanoa, onko siitä mitään apua, mutta jokainen tuotokseni on minulle jotenkin rakas, koska niiden inspiraatio kumpuaa jostain haavoittuvasta. Siksi en myöskään kovin mielelläni näytä synkkiä tuotoksiani muille. Pelkään arvostelua, koska kyse on jostain niin hekilökohtaisesta. En myöskään halua tavallaan heiluttaa pahaa oloani muiden edessä edes taiteen muodossa. Jos piirtäisin kuvan vaikka kukkakedosta, voisin hyvin esitellä sitä muille ja naureskella sille itsekin. Ei se haittaisi mitään. Tässä on kuitenkin kyse jostain syvemmästä. (Blogin kuvat eivät ole omia tuotoksiani.)

Sivuoireita on ollut vielä, mutta ei niin pahasti kuin ensimmäisinä päivinä. Toivon vain, että tilanne pysyy samanlaisena silloinkin kun yritän nostaa annosta. Lihasoireita minulle vieläkin tulee, esim. eilen pää oli ihan vinossa ja heilui ihan kummallisesti kun niska oireili. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa. Nukkumiseen on myös tullut muutoksia. Olen heräillyt yöllä ja nyt tänä yönä en saanut heräämisen jälkeen enää unta, joten nukuin vain 5h. Todella epätavallista minulle. Normaalisti herääminen tuollaisten unien jälkeen olisi liki mahdotonta. En silti ole erityisen väsynyt, joten turha tätä on kai moittiakaan. Pitäisi kai silti yrittää siirtää lääkkeenotto aamuun. Tässä on kuitenkin se ongelma, että pari tuntia sen ottamisen jälkeen olen ihan nukahtamispisteessä. Se siis sekä väsyttää, että piristää - hassua.

Itsetuhoisuus on ollut pienellä tauolla (lähinnä sivuoireiden tuottaman riittävän kärsimyksen vuoksi), mutta impulsseja siihen suuntaan tulee kyllä usein. En koe olevani erityisen vahvoilla niitä vastaan. Tarvitsisin lisää tahtoa vastustaa niitä. Tarvitsisin jonkun asian, jonka puolesta taistella tätä vastaan, enkä usko, että se joku voi olla pelkästää minä itse.

Sivuoireita

2010-02-11T23:50:00.001+02:00

Paljon sivuoireita. Uuden lääkkeen aloittamisen tuska olikin ehtinyt jo hieman laimentua muistilokerossani. Jos tämä meno jatkuu, en todellakaan kestä läpi näitä aloitusoireita. Pari kolme tuntia lääkkeen oton jälkeen ravasin kämpässä huokaisten jokaisella hengen vedolla "oh god". Päänsärkyä johon ei särkylääke tehonnut ja pahoinvointia. Yritin mennä oksentamaan, mutta yökkäsin vain tyhjää. Hyvin pian tämän jälkeen vetäydyin sänkyyn vapisemaan, jonka jälkeen minulle oli tulla leukalukko. Vanha lääkitykseni alkoi kuitenkin tässä vaiheessa vaikuttaa (otin sen vähän ennen sänkyyn menoa). Se luojan kiitos näyttää auttavan näihin oireisiin. Huomasin saman vaikutuksen tänään kun mm. kädet alkoivat vispaamaan ihan hulluna. Ilta on mennyt nyt ihan normaalisti. Ehkä siis pärjään jos käytän vanhaa lääkitystäni hillitsemään oireita.

En edes aloittanut psykin määräämällä aloitusannostuksella, vaan puolitin sen. Minua pelotti liikaa. Arvasin, että saan taas puolet luetelluista aloitusoireista, koska olen muistakin masennuslääkkeistä saanut. En mielelläni joutuisi taas päivystykseen aloitusoireiden takia. Niin on käynyt kahdesti. En vain tiedä onko kovin terveellistä keholleni tavallaan lamata lääkkeen tuottamat oireet toisella lääkkeellä. Pelkään, että oireista tulee sitä kautta pysyviä. Yritän kuitenkin jatkaa lääkekokeilua. Ihmettelen vain, millä ilveellä uskallan koskaan nostaa annostusta. Seuraavan lääkeannoksen otan vasta huomenna. Taidan ottaa sen taas illalla, jotta voin toivon mukaan nukkua pahimpien oireiden yli.

Käynti polilla ja taas verikokeisiin

2010-02-10T13:32:00.002+02:00

Tänään tuli sitten käytyä psyk.polilla. Yllätyin kovasti kun ilmottautumisessa sanottiin, että lääkärikin on mukana käynnillä. Minulle oli sittenkin vaihdettu tuttu lääkäri takaisin! En sitten ryhtynyt kyselemään, että mikä tässä vaihtorumbassa oli pointtina. Olin vain tyytyväinen, että toiveeni kuultiin. Avustajakin oli mukana käynnillä. Se ahdisti minua, koska hyvin pian keskustelu kääntyi itsetuhoisuuteeni ja sitä käytiin läpi raastavan yksityiskohtaisesti. Nirhin paitani hihaa ahdistuksissani, enkä paljoa silmiin ketään tuijotellut. Eilen kun avustaja kävi, niin tuli kanssa puhetta itsetuhoisuudesta, joten sen vuoksi uskalsin puhua aiheesta hänen läsnäollessaan myös tänään. Muuten olisin ollut vielä ahdistuneempi ja sulkeutuneempi. Oli paljon puhetta siitä, kuinka tarvitsisin muita seilviytymiskeinoja. Sain jotenkuten myös tuotua esiin sen, kuinka tauot hajottavat ja tiiviit tapaamiset eheyttävät. Puhuminen ja kirjoittaminen on mulle tärkeimpiä keinoja purkaa sitä pahaa oloa.

Sovittiin, että saan lähetteen sairaalan järjestämään terapiaan. Tuosta oli puhetta jo syksyllä, mutta silloin lähetettä ei tehty, koska minun oli tarkoitus hankkia se yksityinen terapeutti itselleni. Olen kyllä tyytyväinen, että sain tuon lähetteen nyt. Olisin oikeastaan toivonut sitä jo syksyllä siltä varalta, etten sitä terapeuttia kykene löytämään. Toivottavasti pääsisin mukaan terapiaan. Jonojen pituutta en tässä vaiheessa tiedä, mutta useampi kuukausi oletettavasti. Jos nyt ennen syksyä pääsisi. Saattaa kyllä olla liian toiveikasta. Jossain vaiheessa saan kuitenkin tavata jonkun terapeutin sieltä, joka kertoo heidän hoitomuodostaan tarkemmin.

Lisäksi sain kokeiltavaksi uuden lääkkeen vanhan rinnalle. Olisin kai saanut tuon vanhankin vaihtaa toiseen, mutta sitä en nyt sitten kuitenkaan pyytänyt, koska sain luvan jatkaa sitä nykyisellä annostuksella. Lisäksi toiset vaihtoehdot eivät muutenkaan kuulostaneet paljon paremmilta - lihottavia nekin tai levottomuutta aiheuttavia. Tämän uuden lääkkeen pitäisi auttaa masennukseeni. Katsotaan onko siitä mulle mitään apua. Aika kallis vaan. Menee kohta varmaan satanen kuussa lääkkeisiin.

Terveyskeskuksesta soittivat tänään mun perään. Olin kyllä jo eilen soittanut ja kysynyt labratuloksia. Sain silloin kuulla, että hemoglobiini oli 100 ja sain jälleen ohjeeksi syödä rautaa. Tänään kuitenkin soitettiin ja sairaanhoitaja sanoi katsoneensa mun tuloksia tarkemmin ja koska hb on laskenut taas edellisestä mittauksesta niin lääkäri oli kuulema halunnut mut samana päivänä uuteen verikokeeseen, josta mitataan rauta jotenkin tarkemmin. Kysyttiin myös, että oonko syöny sitä rautaa ja tällä kertaa myönsin, että en kovin paljoa (todellisuudessa yhtään). Nyt sain tarkat ohjeet siitä, miten paljon rautaa minun tulee syödä ja kahden viikon päästä pitää taas mennä kokeisiin. Aamulla olin jo puhunut samasta aiheesta sen erikoislääkärin kanssa, joka myös oli huolissaan matalasta hb:stä. Muut arvot olivat kuulema kunnossa.

Kai tässä on nyt pakko taipua ja alkaa syömään sitä perhanan rautaa, koska en kehtaa mennä selittämään sinne tk:hon, miksi en sitä syö ja jos taas yritän livistää koko kokeista, niin soittavat varmaan uudestaan perään, tai sitten joudun jossain vaiheessa sairaalaan matalan arvon takia. Veritankkaukseen en kuitenkaan kovin helpolla suostu, jos sellaista ehdotellaan. Sama kuin anorektikolle tarjoaisi sokeriliuosta. Mulla on kyllä kg ja hb jotenkin yhdistyneet mun mielessä. Jos ei toista saa alas, niin yrittää saada edes sen toisen. Molemmissa matalat lukemat tuottavat saman tyydytyksen ja samalla kuitenkin pelon siitä, mihin tämä kaikki johtaa. Psyki sanoi tänään, ettei mikään rautakuuri auta minua, koska kyse on veren vähyydestä. Jotenkin vaikea uskoa tuohon. Luulen kyllä, että rautakuuri nostaa hb:tä myös minulla. Se jää nähtäväksi.

Mitäs muuta... Sain seuraavan ajan hoitajan luo vasta kolmen viikon päähän. Kiva kiva. No, hän oli tästä kovasti pahoillaan. Hän sanoi olevansa viikon hiihtolomalla ja ensi viikko on kuulema jo valmiiksi ylibuukattu. Jotenkin suuresti ärsyttää, kun nuo ajat siirtyvät kauas sen takia, kun sieltä puolelta ensin perutaan aikoja, jolloin uusia ei tule varattua riitävän aikaisin, kun niitä vielä olisi jäljellä. Ja joka ikinen kerta sanotaan, että sinähän kuitenkin näet sitä avustajaasi. Meidän olisi kyllä tarkoitus, anteeksi vaan, hoitaa rästihommia, eikä terapoida minua niillä käynneillä.

Kaikenkaikkiaan tapaaminen meni ihan hyvin. Unohdin tietysti yhden tärkeän asian eli kysyä kuntoutustuen jatkumisesta. Ehtii sen vielä toivottavasti ottaa puheeksi. Olisi pitänyt kirjoittaa itselle lista kaikista tärkeistä asioista, mutta kun en ollenkaan arvannut näkeväni psykiä jo tänään. Muuten olisin sellaisen varmaan rustannutkin.

Sitting in the bathtub watching the water turn red

2010-02-08T16:29:00.005+02:00

Joo eli itsetuhosuutta edelleen ilmassa. Nyt oon jo palannu niihin hyviksi todettuihin vanhoihin metodeihin. Tuhoisiin metodeihin, joita ei voi jatkaa kovin pitkään ilman vakavaa uhkaa terveydelle. En edelleenkään oo soittanu tosta itsetuhosuudesta kellekään. Sekin lupaus lens siis ulos ikkunasta - wiuh, siellä se menee. Yksi sana kuvaa tätä paremmin kuin mikään muu - TYHMÄ! Eikä tälle oo mitään järkevää syytäkään. Ollu ihan hyviä päiviä ja ollu tekemistä joka on sujunu hyvin. En siis ymmärrä omaa motivaatiotani tuossa. Ensi hoitajan tapaamisellakaan en varmaan pysty tosta sanomaan, kun se avustajakin on siellä paikalla, ja tosta aiheesta puhuminen en erityisen vaikeeta sillon, jos se pitää ite ottaa esille.

Mun piti tänään soittaa ja kysyä niistä labrakoetuloksista, mutta hammaslääkärissä ja kaupassa meni liian pitkään. Selvisin ihan hyvin tosta hammaslääkärikäynnistä. Nappasin kyllä yhen rauhottavan etukäteen jos sillä nyt oli mitään vaikutusta. Enemmän mun pelkoon ja ahdistukseen vaikuttaa se kohtelu, jota siellä saa. Nyt se oli ihan asiallista. Mullahan on siis taustalla järkyttävä hammaslääkäripelko, jonka seurauksena mun hampaat oli suunnillen tippumassa suusta kun viimein uskaltauduin menemään takasin sinne kidutuskammioon. Onneks kuitenki YTHS:llä on tuhatsatamiljoonaa kertaa parempi hoito kuin mitä peruskoulun hammashoitolassa oli, joten nykyään en enää juurikaan pelkää mennä paikattavaksi.

Paino näyttää olevan taas laskussa - wuhuu! Tiiä sit johtuuko toi taas siitä, kun pudotin lääkityksen annostusta vai jostain muusta. Oon kuitenki syöny edelleen aika runsaasti, mutta en oo ahminu paljoakaan. Toivotaan, että tälläkin ruokavaliolla sais painon laskemaan.

Katoin eilen kotimaisen anoreksia-dokumentin ja jäin sen jälkeen kuuntelemaan yle puheen keskustelua aiheesta. Luulen, että toi jotenki vaikutti siihen, et rupesin sen jälkeen viilteleen. Jotenki ahdisti se kun siinä puhuttiin siitä, kuinka terapiaan ei pääse ellei maksa sitä ite ja tonkin tytön kohalla vanhemmat joutu maksamaan. Kela oli hylänny sen hakemuksen. Tota mäkin pelkään, jos nyt ikinä pääsen niin pitkälle, että sitä psykoterapiaa oikeesti päästäis hakemaan. Lisäks tuli sellanen olo, ettei mulla oo tarpeeks itsekuria olla anorektikko (joten ollaan sitten ees viiltelijä). Sairasta ajattelua taas, mutta en voi sille mitään. Tiiän, ettei anorektikkona olemisessa olis mitään hyvää ja silti tavallaan tavottelen sitä rajaa, että mut voitais luokitella myös siihen kastiin...

Mietin myös sitä, että paljonko motivaatiota mulla on oikeestaan parantua. Toisaalta sitä on paljon, mutta toisaalta paraneminen pelottaa. Oonko mä vielä siihen ees valmis? En tiiä. Jotenkin tuntuu, että koska heitän polilta saamillani ohjeilla usein vesilintua (ainakin hetken päästä) niin vastaus ois ei. Kai se on myös sitä, että koska niihin asioihin ei palata tarpeeks usein, enkä saa tarpeeks tukea niiden toteuttamiseen, niin vanhoihin kuvioihin palaaminen on vaan liian helppoa. Parantuminen pelottaa, koska mä en oikeesti nää itseäni koskaan sellasena jaksavana ja onnellisena ihmisenä.

Mulle voi tapahtua vaikka mitä kivaa ja huippua, enkä silti osaa olla onnellinen kuin sen pienen hetken ja kun arki koittaa, niin ei se asia mua enää kauheemmin lämmitä. Vaikee uskoa, että tohon olis tulossa muutosta lähiaikoina. Jotenkin musta tuntuu, ettei suurinosa ihmisistä oo onnellisia muutenkaan. Pelkään, että mut vaan haluttais työntää osaks sitä massaa, joka puurtaa päivisin vihaamassaan työssä viimesillä voimillaan ja iltasin hukuttaa surujaan kuka mihinkin. Mä vaan en halua kuulua tohon joukkoon. Enkä mä tällä hetkellä pystyiskään siihen - edes fyysisesti. Mun fyysiset oireet on sekä kirous, että pelastus. Ne jotenkin oikeuttaa sen, että mä saan vaan olla, koska en fyysisesti pysty parempaan. Henkisen puolen kestämättömyys ei vaan edelleenkään oikeuta mua olemaan heikko samalla tavalla, kuin mitä fyysiset oireet oikeuttaa. Siks parantuminenkin pelottaa. Sillon kun mä rupeen voimaan paremmin fyysisesti, niin mulle iskee halu rankasta itteeni ja tuoda ne oireet takasin, koska se on tuttua ja turvallista. Kukaan ei voi sillon väittää, että mä olisin kunnossa.

Kiirettä ja peruuntumisia

2010-02-05T23:12:00.001+02:00

Sori hiljaisuuteni tällä viikolla. Oon ollu joko jatkuvasti menossa tai sitten ihan poikki jatkuvasta menemisestä, niin etten oo jaksanu mitään kirjotella. Okei, alotetaan siis tiistaista. Piti olla avustajan tapaaminen, mutta se peruuntu kun sille tuli joku tärkee meno. Aloin sit leikkiä terillä kun kerta olin ylhäällä :/. Osaltaan toivoin, että tällä kertaa mä tarviin ambulanssia ja pääsen sit osastolle. En kuitenkaan tarvinnu (en siis osunu isoon suoneen) ja menin illalla normaalisti treeneihin. Oon mä vaan niin eri maailmassa sillon kun käyn treeneissä. Sillon tuntuu usein, et asiat ei oo niin huonosti kuitenkaan ja että kyllä elämä ehkä tällasenaankin kelpaa. Sit iskee uupumus ja oon taas alkutilanteessa. Voisin siis periaatteessa elää siinä harrastusmaailmassa pidempäänkin, mutta en kykene, koska uuvun jo siitä vähästä. Ja treeneihin lähtö on kyllä yhtä vaikeeta kuin muutkin menemiset, että siinä mielessä en kaipaa sitä lisää. En jaksanu illalla palata enää omalle kämpälle niin jäin äidin luo yöks.

Keskiviikkona oli soittoaika yhelle erikoislääkärille (ei psykiatri). Sain yllättäen ajan siltä samalle päivälle, niin eikun äkkiä kämpille viemään koirat ja käymään suihkussa. Sit sinne lekurin luo ja takasin tullessa soitto kaverille, et mennäänkö tänään sinne leffaan. No, sille sopi ja oli oikein mukavaa ja hyvä leffa. Iltapäivällä kirosin kun sain tekstarin, että huominen hoitajan tapaaminen peruuntuu kun se on sairaana. Siitä sit soitto avustajalle, koska senki piti tulla sinne. Sovittiin, et nähään sit kahestaan kun se tiistain aikaki oli peruuntunu. Se sano mulle, että kylläpäs sulle nyt sattuu näitä peruuntumisia ja mä vastasin, että lievästi sanottuna. Illalla taas vuorossa lopenuupuneena koirien lenkitys ja sänkyyn kaatuminen.
Torstaina sit aikasin ylös kun avustaja tuli ja tällä kertaa todella avasin sanaisen arkkuni ja valitin sille tosta päivätoiminnassa käymisestä, mun lääkärin vaihtumisesta, peruuntumisista ja siitä kuinka en enää luota siihen, mitä mulle psyk.polilla sanotaan. Se sano, ettei tienny, et mun lääkäriä on vaihdettu ja et pitää kysyä, miksi niin on tehty. Sain sit pari asiaa hoidettua siinä samalla. Sen jälkeen terveyskeskukseen hemoglobiini kontrolliin ja kelaan. Sieltä taas suoraan harkkoihin. Huh, aloin tosissaan olla uupunu kaikkeen juoksemiseen tällä viikolla.

Tänään oli sit taas juostava asioilla kun mun piti sen erikoislääkärikäynnin takia käydä toisessa paikassa verikokeissa. Sanoinkin sille, että ottaisitko toisesta kädestä kun toisessa on eiliseltä mustelma. No, nyt mun pitää sit kahteen eri paikkaan selitellä, että miks mulla on anemia (ainakin luulen, että mulla on vielä anemia). Se erikoislääkäri ei todellakaan tiedä mun itsetuhosuudesta, enkä tiiä kertoakko sille totuus (jos se kysyy) vai ei. Tk-lääkäri tietää, että oon viiltelijä (ellei siellä oo taas henkilö vaihtunu), mut sieltä sanottiin viimeks, että syö rautaa ja en oo syöny. Ei mulla ees oo mitään kunnon selitystä tolle.

No, koska soitan taas sairaanhoitajalta tuloksia, niin ehkei se ees kysy siitä. Kun kysyin tosta kontrollin lähetteestä, että onko se jo laitettu, niin langan toisesta päästä kuulu vaan, että "On se kunnossa... ja olet syönyt rautaa tässä välissä." En sit alkanu sanomaan, että en muuten ole, kun se tuli sieltä niin topakasti faktatietona. Totuus on varmaan se, että en oo syöny rautaa, koska se ois tavallaan vastakkainen teko viiltelylle ja en haluu kumota sen vaikutuksia tai jotain yhtä älytöntä. Kai mä pekään jotenkin, että jos syön rautaa, niin muut vois todeta ettei mulla sit oo mitään hätää viiltelyn suhteen (että jatka vaan rauhassa kun ei siitä oo mitään haittaa sun terveydelle). Tosi kypsää ajattelua taas. Tosta käy ehkä selväks se, että haluisin jonkun estävän mua, mutta en uskalla useinkaan pyytää sitä, koska se ois huomion hakemista.

Huh, huomennakin on menoa. Alkaa riittämään tältä viikolta. Tuli taas tänään sellanen tunne, kun olin suunnilleen nukahtamassa kaupungille, että en todellakaan oo työkykynen enkä opiskelukykynen. En mitenkään pystyis jokapäivä olemaan liikkeellä ja pärjäämään 8h unilla. Tai sitten siihen tottuis ajan kanssa, en tiiä. Onneks ei vielä tarviikaan olla siinä kunnossa. Tai jos jostain syystä tarvis, niin varmaan vähintään viikossa tulis kaikille selväks, etten mä siihen kykene. Siinä olis sitten turha minkään instanssin väittää toisin.

Oon muuten aikahyvin päässy yli tosta päivätoimintaan palaamisen pettymyksestä. Usein mun kohalla on just niin, että jos saan aikani raivota ja ahistella oikein kunnolla, niin sen jälkeen sen asian voi jo melkein jättää kokonaan taakseen. Poikkeuksia kyllä riittää. Ylireagointi jotenkin kuuluu mun tapaan käsitellä asioita. Äiti ei oo kyllä koskaan ymmärtäny mussa tätä puolta. Meille tuli usein pahoja riitoja kun olin jostain ärsyyntyny ja se ei antanu mulle mahollisuutta osottaa sitä, vaan otti nokkiinsa heti, vaikken ois sitä käytöstä äitiä kohtaan suunnannu. Olihan se varmaan tosi rasittavaa, mutta silti ei ois tarvinnu aina ottaa sitä itteensä. Nykyään se jotenkin antaa mulle enemmän tilaa, mikä on tosi hyvä. Ennen se aina huus mulle, että älä tirise hälle ja rupes puolestaan raivoon mulle jostain siivoamisesta. Tuliki mieleen, että pitäis etsiä yks kirjotus, jonka tein aikanaan, jossa puhuin just meidän väleistä ja kuinka vihaan äitiä, eikä varmaan haittais vaikka se kuolis yms. shittiä. Ois kauheeta, jos mulle vaikka tapahtuis jotain ja äiti löytäis sen ja luulis, että mä vieläkin aattelen niin. Vois vaikka repiä tai polttaa sen.

Paino ei oo todellakaan enää pudonnu vaan lähteny uuteen nousuun. Mä syytän kyllä sitä läskilääkettä oman itsehillinnän puutteen lisäks. Ihan kauheeta kun oot syöny ittes ihan täyteen, mutta et siltikään tunne olevas kyllänen. Ja siis oikeesti syöny ittensä täyteen tyyliin 2h sisällä 5kpl myslipatukoita, mikropasta-ateria, kokonainen pomelo, ruunebergintorttu, jätskiä... ja silti tuntuu, että on nälkä, mutta vatsa tuntuu turvonneelta. Ei tollanen oo normaalia! Äh, vihaan tätä. Lopettaisin taas sen lääkkeen jos pystyisin nukkuun tai ylipäätään olemaan jotenki toimintakykynen ilman sitä. Ehkä mun pitää taas kohta todeta, mitä sen lopettaminen mulle tekee. Nojoo, enköhän oo nyt jo valittanu taas ihan tarpeeks yhdelle illalle.

Pettymys

2010-02-01T18:39:00.003+02:00

Pääsin tänään viimein menemään sinne päivikseen. Ilman äidin montaa herätystä ja kyytiä junalle en todellakaan olisi sinne asti päässyt. Ei ollut kauhean kiva päivä, itseasiassa siellä oli aika kurjaa. Suurimmaksi osaksi tää johtu musta itsestä. En halunnut väkisin olla sosiaalinen, koska se on ollut mulle sellainen paikka, jossa ei tarvitse esittää, mutta silti tunsin syyllisyyttä antisosiaasuudestani. En kysellyt muiden kuulumisia, en jakanut omiani, en heittäny läppää. Lähinnä vaan tuijotin tyhjyyteen ja olin masentunut.

Eipä multa paljoa kyseltykään. Vetäjä ei kysynyt mitään. Ei edes kuinka menee, vaikka en oo kuukauteen käyny. No, okei kun tulin, niin tervehdittiin kyllä kaikkien puolesta iloisesti ja vetäjä sano, että täällä on muut mua kovasti kaipailleet. Se tuntu kivalta, mutta myöhemmin se tuntu lähinnä pahalta, koska en kyenny olemaan se tyyppi jota he ilmeisesti on kaivanneet takasin. Se tyyppi, joka on mukana heittämässä läppää ja juttelemassa kuulumisista. Tarviiko mun kuitenkaan olla sellanen jos ei tunnu siltä?

Tuntu vaan, et oisin voinu yrittää enemmän, mutta se ois ollu kyllä teeskentelyä. Enkä mä aina siellä oo ollukaan sosiaalinen – en todellakaan. Ehkä nyt tauon jälkeen mulle vaan tuli tunne, et tarttis olla, mut ei vaan pysty. Jokatapauksessa mun oli tosi vaikeeta olla siellä. Ootteko koskaan ollu mukana ilosen puheliaassa porukassa ja ite vaan tuijottanu lattiaa? Jos ootte, niin ehkä tajuutte, mitä mä ajan takaa. Mulla oli kokoajan tunne, että mä en kuulu tänne ja oon huono kun en osaa olla ilonen ja välittävä. Samalla mut valtas suru siitä, etten mä oikeesti halua luovuttaa sen paikan suhteen. Jos mä päättäisin, että en enää käy siellä, niin kyllä se tuntuis isolta menetykseltä. En vaan tiiä saanko enää takasin sitä, mitä se paikka on mulle aikasemmin merkinny.

En tiiä kannattaako vetää hirveän suuria johtopäätöksiä yhden päivän perusteella, mutta kun mä lähdin sieltä päivän päätteeks pois, niin jäin ihan yksin kun muut käveli parissa eri kimpassa eri suuntiin. Mä jäin siihen sit seisomaan ja silmiin kihos pari kyyneltä. Mutta mitä mä sillä seuralla olisin tehny kun en kyenny kenenkään kanssa jutteleen? Silti se tuntu pahalta. Koko se päivä tuntu pahalta. Ei kiinnostanu olla seurallinen ja siks tunsin olevani tunteeton idiootti ja kuitenki sitä toisten läheisyyttä kaipas. Kunpa mä olisinki voinu mennä sinne takas asenteella ”Terve! Mites menee? Kertokaas kaikki mehukkaat jutut, mitä täällä on tässä välissä sattunu. Mulle sattu tässä yks päivä niin, että...” Jotenki tohon malliin. Sit todellisuudessa meen sinne asenteella ”Ai, moi.” *siirtyy pois tuijottaen lattiaa*.

Vetäjältä tuli mulle sanomista siitä, että aamiaista ei saa jatkossa enää syödä myöhässä, jos ei erikseen ole pyytänyt, että sitä jätetään. Tulin myöhässä koska juna oli myöhässä ja olin laittanut siitä viestin. Pieni herneenpoikanen uhkas livahtaa nenään. Otin tämän kuitenkin lähinnä infona tulevaisuuden varalle. En kauheesti ainakaan vielä pidä siitä vetäjästä. Jo ois ollu mahollisuus, niin oisin varmaan yrittäny vetää sitä hihasta ja kysyä, et oisko tilaisuutta jutella. Oli kuitenki kokoajan jotain hommaa. Piti leipoa yksin ja luututa lattia. Olipa kivaa... Saa nähä, millä ihmeellä mä saan itteni motivoitumaan tonne menemisestä uudestaan.

Kyl mä sinänsä haluisin päästä testaamaan, että millanen toi uus vetäjä oikeesti on. Omaako se yhtään kykyä nähdä toisen pahan olon ja reagoida siihen, vai huomioiko se vaan ne jotka on aktiivisesti mukana? Alkuarvio antaa viitteitä tokasta vaihtoehdosta ja jos näin on, niin mulla ei oo mielenkiintoa mennä sinne sillon kun voin huonosti. Sit jos voin paremmin ja jaksan aidosti olla sosiaalinen, niin sitten vois mennä. Oikeesti mä olisin ehkä toivonu, että oisin jaksanu olla sosiaalinen jo nyt. Tai edes, että voisin olla siellä se mikä olen ja silti kuulua porukkaan. Oikeesti ton paikan tarkotus olis kai myös auttaa pääsemään irti siitä omasta pahasta olosta ees siks aikaa kun on siellä. Monesti se onkin onnistunu. Joskus se on onnistunu jopa vaikken oo halunnu sitä. Oisin halunnu vaan rypeä omassa pimeydessä, mut sit oon kuitenki piristyny. Nyt ei käyny niin. Nyt mulla on pahempi olo kuin ennen sinne menoa.

Haluaisin itkeä ja kadota kaiken näkyvän ulottumattomiin, missä tietäisin olevani turvassa kaikelta pahalta. Haluaisin, että joku pitäisi sylissä ja lohduttaisi. Haluaisin saada puhua jollekin joka ymmärtäisi. Olen hyvin surullinen ja pettynyt.

Alavireistä

2010-01-31T17:39:00.002+02:00

En sitten tehny eilen itelleni mitään, enkä soittanu mihinkään. Väsytti liikaa. Ei se valvomista silti estäny. Mikä siinä onki, että illalla ei halua nukkumaan ja sitten seuraavana päivänä ei halua nousta? Oon kai pohtinu tota ennenkin. Masennukseksi sitä kai kutsutaan. Tänään pitäisi kai mennä käymään äidin luona ja olla varmaan yötäkin. Tarkotuksena olis hakea koirille ruokaa, kun niiden muonavarastot on siellä. Lisäks äiti vois potkia mut huomenna hereille, että kerranki pääsisin sinne päivikseen asti. Ahdistaa silti mennä äidin luokse.

Fiilis on edelleen aika kurja. Vatsakin ilmottelee itestään. Lisäks oon lihonnu parina viimesenä päivänä. Huokaus. Tuleeko tästä taas mitään? En tiiä. Pitäs kai olla vaan kärsivällinen, että kyllä se jossain vaiheessa jälleen paremmaks muuttuu. Johan tossa oli muutama parempi päivä välissä. Pilasinkohan taas ite ton paremman kauden? Siltä vaikuttaa. Itsekriittisyys, häpeä, itsensä jatkuva arvosteleminen ja haukkuminen varmaan taittaisi kenen tahansa korkealentosuuden. En osaa voida hyvin, oon siinäkin mielessä paska. Enkä osaa olla syyttämättä itteeni. Kun ei osaa, niin ei osaa, simple.

Downhill

2010-01-30T23:31:00.002+02:00

Ei ole taas kovin kehuttava fiilis. Ensinnäkin nukuin 18h :O! Okei, edellisenä yönä en ollu nukkunu ja päivälläkin koisasin vaan pari tuntia ennen kuin kaveri tuli, mutta silti. Ylös sängystä mut ajo vaan kova selkäkipu. Toisekseen tekee kovasti mieli viillellä... Viiltelin eilen ennen nukkumaan menoa. En edes tiedä mistä toi tuli. Aloin vaan hulluna etsiä löytyykö täältä mattoveistä, vaan ei löytyny niin piti sit tyytyä tylsempiin välineisiin. Aika surkeaa jälkeä sain niillä aikaseks kun päässä pyöri vaan, että ei saa kajota vanhoihin metodeihin ja tehdä suurta tuhoa kun pitää olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Tekisi mieli luopua tostakin ajatuksesta saman tien. Koska jälkikin oli pientä niin järkeilin myös, ettei mun sen takia tarvii soittaa kellekään tosta touhusta. Niin kuin oon sanonu, niin oon luvannu soittaa jollekin ennenku teen mitään. Taisi tulla vähän rikottua tota lupausta nyt siis kuitenki...

Enkä siis ymmärrä et mikä ton aiheuttaa nyt taas. Kaveri kävi ja meillä oli ihan kivaa ja syötiin kyllä paljon (ainakin minä), mutta kevyesti. Lisäks olin kerranki menossa ajoissa nukkuun ja siis kaikin puolin mukava päivä. En mä nytkään tiiä, että mistä tää olo tulee. Ehkä toi kun mietin mun oikeuksia ja tuli tunne, ettei oo oikeutta mihinkään muuhun ku voida paskasti? En tiiä. Jotain stressin aiheuttajia on kyl taas ilmassa: Kelalta selvityspyyntö, matkavarauksia pitäs tehä jne. Silti, ei noi nyt kovin kummosia juttuja ole. En mä kuitenkaan pääse tästä olosta irti. Taidan soittaa sinne jonnekin jos kykenen. Kattoo sen jälkeen, mitä tekee. Ei oo hirveesti fiilistä kirjottamisellekaan nyt.

Oikeuksista ja muuta sälää

2010-01-28T15:53:00.001+02:00

Eilen ei tullut kirjoteltua, joten kerrataan sitäkin päivää vähän, koska tänään ei oo oikeestaan tapahtunu vielä muuta, kuin että sain varattua hammaslääkärille ajan \o/. Tuli juteltua pitkästä aikaa kaverin kanssa. Päätettiin tavata huomenna, kivaa. Ainoo mikä vähän tossa häiritsee on se, että meillä on ollu perinteisesti tapana syöpötellä ihan karseesti kun nähään (tai ainakin mulla). No, ehkä saan läpi jonku kevyemmän menun kuin sipsit, dippi ja suklaa, kuten vaikkapa broilerisalaatti ja kevytjätski. Tuskin kaveria haittais, sekin kun on tarkka linjoistaan.

Juttelin eilen myös äidin kanssa. Se sano, että mun pitäis kattoa telkkarista sellanen ohjelma, jossa kuus brittinuorta menee Intiaan tekemään töitä hikipajoissa ja tutustumaan siihen, miten heidän muotivaatteensa oikeen riistotuotetaan siellä eli ohjelma nimeltä Verta, hikeä ja T-paitoja. Katoin ja tuli aika shittiolo tosta ohjelmasta ja ihmettelen, et miks äiti oikeen halus, että katon sen. Tuli aika selväks, että me jotka asutaan täällä länsimaissa voitas olla aika helkkarin tyytyväisiä tilanteeseemme. Jos täällä ei ite pärjää, niin yhteiskunta tulee avuksi. Näin munkin kohalla. Jossain Intiassa oisin kuollu jo. Äiti varmaan aatteli, et ois hyvää viihdettä kattoa kun ne britit siellä valittaa kaikesta ja on sikalaiskoja sikäläisiin verrattuna. Itelle tuli vaan sellanen olo, että oon ihan yhtä hemmoteltu, enkä ees tee mitään töitä ja silti ei elämä maistu.

Pitäs taas osata ajatella, ettei se oo mun omaa syytä, että sairastuin masennukseen, mutta on kyllä tosi vaikeeta. Syyllisyys painaa. Enkö olisi voinut estää sairastumistani? Mitä syitä mulla muka oli masentua? Okei, olihan niitä joitain. No, kysytään sitten, että mikä oikeus mulla oli masentua? Nyt päästiin ehkä naulan kantaan. Toisaalta ajattelen hyvin vahvasti, että mulla ei ole oikeutta parempaan enkä ansaitse voida paremmin, mutta toisaalta mietin, ettei mulla ole oikeutta olla masentunutkaan. Mihin mulla sitten on oikeus? Mulla on oikeus elää ja oikeus olla olemassa, mutta millä tavalla? Sitä en taida edes tietää.

Tänään on varmaan taas harkat peruttu pakkasen takia. Tylsää, oisin mielelläni menny niihin. Mietin eilen illalla, että voisin mennä tänään päivikseen, kun eilen ei taaskaan tullu mentyä. Sama kuvio kuitenki toistu eli valvoin aamuyöhön, enkä jaksanu nousta. Nyt mä en oo käyny siellä koko kuussa. Tosi monena päivänä pitäny mennä, mut en vaan oo päässy ylös. Uus yritys huomenna, ehkä.

Eipä oikeen muuta sanottava tuu nyt mieleen, eli tää postaus taisi olla tässä. Pari uutta lukijaa oon nähtävästi saanu, eli tervetulotoivotus heille :). Ainiin, oon laihtunu jonku verran lisää eli ruokavalio tuntuu tepsivän. Nyt on lähteny joku 0,2-0,4kg päivässä. Toivotaan, että tahti pysyy samana eikä lipsumisia tapahdu. On tässä painon suhteen vielä toivoa näemmä.

The good old days

2010-01-26T19:09:00.010+02:00

Hmmm, viime postauksen perusteella pitäisi nähtävästi muistaa lisätä tuo otsikko heti kättelyssä, niin se rekisteröityisi myös kommenttilistaan oikein. Mitä muuten tykkäätte tosta sivupalkin sisällöstä? Virtuaalisaksista en luovu, vaikka ne ei saiskaan kannatusta ;p. Tänään oli taas avustaja käymässä ja tällä kertaa onnistuin juttelemaan paljon vapautuneemmin. Sain maksettua ne rästissä olleet laskut ja avattua kaikki postit. Muuhun ei sitten ollut enää aikaa. Ensi viikolla tapaamme jopa kahdesti :O, ensin kotikäynnillä ja sitten hoitajan luona. Vaati pokkaa pyytää tuota toistakin aikaa. Ensin sanoinkin, että en sitä tarvitse, mutta jos toisenkin kerran kysytään, niin sitten voi jo ehkä suostua?

En haluaisi olla niin needy, mutta toisaalta en saa noita asioita itsekseni hoidettua. Ja jos ihmettelette tota enkun viljelyä välillä, niin oon asunu joskus ulkomailla (oh the good old days). Joskus ehkä muutankin takaisin ulkomaille - jäänyt niistä ajoista niin hyvät muistot. Se oli ehkä onnellisinta aikaa mun elämässä, eikä sillon ollu vielä edes koiria eikä harrastuksia ilona. Ystäviä oli ja laatuystäviä ne olikin. Lisäks äiti oli sillon paljon onnellisemman olonen, eikä riidelty juuri yhtään (toisin kuin Suomessa). Eikä kukaan kiusannu mua - mut otettiin aina porukkaan mukaan. Oikeestaan kun mietin, niin nytkin olis hyvä tilanne monien asioiden suhteen - ei kiusaamista, otettu päiviksessä porukkaan mukaan, äidin kanssa menee aika hyvin, koirat ja harrastukset elämässä, multa vaaditaan hyvin vähän, rahatilanne ei oo kokoaikaa punasella jne. Miks mä sitten oon niin onneton ja väsyny? Kai se on se sisäinen maailma, josta se vika löytyy. Ympäristöä ei voi kauheesti syyttää. Tänkin asian miettimisestä tulee ihan paska olo. Mä oon paska kun en kykene oleen onnellinen noista asioista vaan ryven jossain pohjamudissa. Toisaalta kai sitä voi miettiä niinki, että jos saisin ton pään sisällön kuntoon, niin ympäristön vaikutuksesta en masentuis uudelleen. Ainakin voi toivoa.

Vatsa tuli muuten todella kipeäksi eilen. Tänäänkin on vähän väliä sattunu. Pakko kai taas mennä sinne lekurin pakeille asian kanssa. Oikeestaan se on ihan kivaakin. Tää on sentään joku oikee vaiva, jota hoitaa. Joo sori, hirttäkää mut. Tiiän, et pään ongelmat on ihan yhtä oikeita, mut silti... Ei kyllä, jos tähystykseen pitää lähteä, niin se ei taida olla kovinkaan kivaa. Toisaalta sitäkin tavallaan toivon, koska se ois taas joku uus lääketieteellinen kokemus. Mä taidan olla koukussa kaikkiin lääketieteellisiin juttuihin. Paitsi että päivystykseen menosta on kyllä karissu kaikki hohto pois. Silti aina jos nään jonku ambulanssin menevän jossain, niin mielikuvitus alkaa laukata. Ne ambulanssityypit on aina olleet tosi mukavia ja ymmärtäväisiä mua kohtaan. Hatun nosto heille hyvästä palvelusta. Ambulanssikuski on joskus pyöriny mielessä jopa mahdollisena ammattivalintana, mutta ois se vaan liian rankkaa mulle. Tyydyn kattelemaan sarjoja kuten pelastajat ja sairaala ja lukemaan väsyneen lanssarin päiväkirjaa.

Tip the scales

2010-01-25T16:08:00.003+02:00

Kävin polilla tapaamassa hoitajaa. Olin myöhässä kun perhanan bussia ei tullut ja seuraava johon nousin sanoi kysyttäessä menevänsä sinne suuntaan, mutta menikin loppujen lopuksi päinvastaiseen suuntaan, vieden minut kauemmaksi kuin mistä lähdin liikkeelle, ennen kuin pääsin siitä poistumaan. Argh! Olisi tehnyt mieli huutaa kuljettajalle, mutta en sitten viitsinyt. Kirosin vain itsekseni kuten yleensä. Seuraavalla kerralla taidan suosiolla vain kävellä.

Puhuin hoitajalle aika paljon syömisestä ja painon noususta ja kuinka se ahdistaa. Hän odotetusti kysyi kumpi painaa enemmän, hyvinvointi vai paino. Sanoin, että paino on minulle tärkeä asia, mutta jos en kestä oloani ilman lääkitystä, niin pakko kai sitä on sietää. Hän sanoi, että usein kun mieli tasapainottuu, niin syöminenkin normalisoituu. Siihen en usko - en tämän lääkkeen kohdalla (enkä usko sen kykyyn tasapainottaa mieltänikään). Sillä on ihan yleisesti tunnustettu sivuvaikutus, että se lisää painoa ja olen kuullut saman monelta henkilökohtaisesti. Yritän silti kovasti estää tämän vaikutuksen jatkossa. Sanoin, että toivoisin voivani olla syömättä mitään. Hänen mielestään voin syödä kasviksia ja hedelmiä ihan niin paljon kuin jaksan. En usko siihen. On niissäkin kaloreita. Silti, nälkä ajaa syömään jotain, joten syödään sitten ainakin niitä. Hän kysyi syönkö porkkanoita, joten kävin nyt kaupasta ostamassa pussillisen. Vedän varmaan kaikki kerralla. Pupu vai possu? Sanoisin jälkimmäinen.

Puhuin myös lääkkeen muista vaikutuksista. Sanoin, että haluaisin joko vaihtaa lääkkeen, tai ottaa toisen rinnalle. Hän lupasi kysyä psykiltä, ottaisiko tämä kantaa lääkitykseen. Samalla minulle selvisi, että psykini on vaihtunut. Tosi kiva (not)! Ja milloinkohan siitä aiottiin minulle kertoa? Hoitajakin sanoi minulle psykin uuden nimen ohimennen, ihan kuin olisin jo tietänyt asiasta. Syksyllä sanottiin monta, monta kertaa, että lääkäri pysyy samana. Hah! Hoitaja lupasi kuitenkin kysyä, josko saisin jatkaa entiselläni. Ihan ihmeellistä säätöä koko touhu. Juuri niin tyypillistä avohoidolle - ei mitään pysyvyyttä, mistään et voi olla varma ja mistään sanomisista ei pidetä kiinni. Ihan tulee mieleen kun kesällä sanottiin, että pistetään lähete ravitsemusterapeutille ja sen jälkeen koko asiasta ei enää ikinä kuulu mitään. Tai ne monet kerrat kun on sanottu, että otetaan yhteyttä, eikä mitään yhteydenottoa tule.

Nyt on siis paitsi vanha hoitajani kadonnut, niin myös lääkärini vaihtunut heti siihen perään. En elättele toivoa, että saisin jatkaa vanhalla, jos hänet on kerta vaihdettu. Joku mielivaltainen syy siihen vaihtoonkin on pitänyt olla. Ehkä lääkärini ei pitänyt minusta ja halusi siirtää toiselle? Väkisinkin tulee sellainen olo. Kaikki vain siirtävät minua eteenpäin. Kukaan ei halua hoitaa minua. Olen kai niin vastenmielinen. Eteenpäin vaan niin pian kuin mahdollista. Päin naamaa sitä ei sanota, mutta kai tästä jatkuvasta kuviosta pitäisi jotain päätellä. Huokaus.

Juteltiin myös siitä ikuisuusprojektista eli terapeutin etsimisestä. Siihen keskitytään jatkossa. Toisaalta erittäin hyvä, koska en takuulla saa sitä asiaa itse hoidettua. Toisaalta taas tämäkin tuntuu siltä, että minut halutaan vain siirtää äkkiä eteenpäin. No, jos se merkitsisi pysyvyyttä, paneutumista, välittämistä ja ammattimaista hoitoa, niin ei se kai niin huono asia olisi. Minun tuurillani vain mikään näistä asioista ei olisi oikeassa psykoterapiassa yhtään sen paremmalla tolalla.

Kävin ostamassa sen vaa-an. Se jopa laskee rasvaprosentin, eikä silti ollut kallis. Ei se nyt varmaan kovin luotettavaa lukemaa siitä anna, mutta onpahan arvio. Tärkeimmän tehtävän, eli painon mittaamisen, se kuitenkin hoitaa varmasti. Lisäksi ostin uuden herätyskellon. Nyt niitä on kolme kun johonkin tarvitsee herätä. Ehkä nyt uskallan paremmin mennä nukkumaan, jos jostain ei saa myöhästyä, vaikka saisinkin nukkua vain lyhyet unet. Aikasemmin valvoin silloin yleensä koko yön tai menin vain noin tunnin unille. Vaikeuksia herätä? Arvatkaa vaan.

Nyt menen mässyttämään lisää, koska toisin kuin hoitaja sanoi, porkkanat eivät vie nälkää pois (itseasiassa sain vain kipeän vatsan, höh). Sain sentään (vaivoin) käveltyä kaupassa laskiaispullien ohi. En ostanut mitään muuta makeaa kuin hedelmiä. Go me!

Huomista odotellessa

2010-01-25T00:12:00.000+02:00

Selvisin siitä tunnin pitämisestä mielestäni ihan hyvin. Olin suunnitellut tarpeeksi hommaa kattamaan koko ajan ja enemmänkin. Hyvä niin. En saanut edes tärinäkohtausta ennen tai jälkeen tunnin, joten sekin oli plussaa. Viikolla sain kohtauksia jatkuvasti jos piti johonkin lähteä. Muuta merkitävää tähän päivään ei olekaan mahtunut, vain koirien ja itseni puunausta.

Samalla kun fyysinen oloni tuntuu hieman kohentuneen, niin ahdistukseni ruuasta kasvaa. Tuntuu, että olen kokoajan mättämässä jotain suuhuni ja itsekurini on lentänyt ulos ikkunasta. Vihaan tätä. Alan varmasti taas paisumaan kuin pullataikina. Katselin tänään jo ihrojani ja olisi tehnyt mieli leikellä niitä saksilla uuteen uskoon. Huomenna menen ostoksille ja voi olla, että mukaan tarttuu myös uusi digitaalinen vaaka. Sillä saisi sentään tietää painonmuutokset hieman tarkemmin kuin nykyisellä vaa-alla, jonka lukema heittelee kilon sen mukaan kummalle jalalle varaa painon.

Huomenna on sitten omahoitajan aika. En odota tapaamiselta liikoja, petyn vain jos odotan. Varmaan juttelen menneestä viikosta, mutta sen lisäksi en tiedä, mistä tulee juttua väännettyä. Pitää varmaan lukea tämän blogin sisältö vielä kertaalleen ennen aamua, jos saisi noita ajatuksiaan koottua.

Uneliasta treenausta

2010-01-23T23:27:00.006+02:00

Tänään on ollut hieman parempi päivä, vaikka olenkin ollut tosi uninen kokoajan. Nousin ylöskin vasta viiden jälkeen, enkä ehtinyt enää apteekkiin. Toivotaan, etten nyt saa mitään kipukohtausta, koska kipulääkkeet on loppu. Uneliaisuus johtuu varmaan siitä, että otin sitä iltalääkettä eilen, mutta siitä huolimatta sain jopa treenattua tänään vähäsen ja pistin pykkikoneenkin päälle, eikä vielä olla edes aamuyössä. Hämmästyttävää! Asenteeni kyseistä lääkettä kohtaan on silti edelleen hyvin kaksijakoinen, mutta viikon kokeilun perusteella elämäni on vielä karseampaa ilman sitä, joten pakko yrittää kestää sen huonot puolet. Kuitenkin jos paino lähtee taas nousemaan, saan varmaan samanlaisen pakokauhureaktion, enkä suostu sitä enää syömään. Saa nähdä. Pitäisi kyllä päästä neuvottelemaan lääkityksestä psykin kanssa muutenkin.

Vielä olisi hommia tälle päivälle, mutta saa nähdä siirränkö niitä taas eteenpäin. Yksi lasku oli mennyt perintään, joten siihen olisi vähän pakko reagoida pian. Ja siis mullahan olisi rahaa maksaa laskut ajoissa, mutta energiaa ei tunnu olevan edes siihen. Tuskin tästä hirveän isoa nousua vointiin taas tulee sillä olin aika huonossa kunnossa jo ennen kuin päätin itse tuunata lääkitystäni. Ehkä olisi kuitenkin syytä ottaa projektiksi edes noiden laskujen maksaminen.

Huomenna olisi menoa. Menen pitämään yhtä tuntia ja se pitää vielä suunnitella. En vielä ainakaan angstaa tuota niin paljon kuin olen viime aikoina kaikkea angstannut. Hyvä niin ja saahan siitä vähän taskurahaa. Omakin treenimotivaatio sai pienen kohennuksen kun katselin taitoluistelua. Kostner puhui haastattelussaan siitä, kuinka hän on tehnyt paljon töitä poistaakseen mielestään raskaat, haitalliset ajatukset ja kuinka ei koskaan saa menettää luottoa itseensä. Viisaita sanoja, mutta itselle niin mahdottoman tuntuisia tehtäviä. Silti välillä kun treenaan, onnistun unohtamaan negatiiviset jutut ja olen jopa ylpeä itsestäni ja tyytyväinen tekemiseeni. Olisipa minulla vain energiaa treenata useammin. Toisaalta taas välillä kun treenaan masennun vain lisää kun homma ei vain toimi ja vanhat virheet tulevat taas esille, enkä usko kenenkään asiasta jotain tietävän olevan yhtään otettu suorituksestani. Silloin on hyvin vaikeaa olla muuta kuin pettynyt ja häpeissään. Tämän päivän treenit olivat onneksi tuota ensimmäistä sorttia :). Ja jos kuumeisesti mietitte, että missä lajissa puuhastelen, niin niitä on parikin, mutta en kerro, koska pelkään itse paljastuvani.

Opiskelemaan?

2010-01-23T01:11:00.003+02:00

Tämä päivä meni sitten kanssa ihan harakoille. Nukuin yöllä tosi huonosti pyörien ja palellen, mutta tämän seurauksena sain sentään kerrankin noustua ennen yhdeksää. Minulla oli jopa aikomuksena mennä päiväkeskukseen, mutta se olikin kiinni tänään. Onneksi sain tietää sen ennenkuin lähdin. Luojan kiitos se oli kiinni, sillä iltapäivään mennessä olin taas tosi huonossa hapessa. Vatsaan sattui, vapisin, hikoilin ja palelin yhtäaikaa, pöyrrytti ja pyörin tuskaisena sängyssä kykenemättä nukkumaan, vaikka olin tosi uninen. Vaadittiin aika monta pilleriä ennenkuin viimein helpotti ja nukahdin. Yritin herätä katsomaan taitoluistelua, mutta nukahdin pian uudestaan sohvalle ja heräsin vasta yhdeksältä. Huoh, lääkkeiden annostelu on välillä tosi vaikeaa. Sain äsken käytyä kaupassa, joka oli onneksi vielä auki. Ostin kaikkea kevyttä, jotta voisin oikeasti syödä edes jotain sen verran, etten olisi kokoajan nälkäinen. Sanoinhan, ettei minusta ole anorektikoksi pitkään. Tein myös jonkunlaisen luovutuksen iltalääkkeen suhteen. En kestä enää noita vapinaepisodeja ja minun on pakko pystyä nukkumaan öisinkin. Annostus on kuitenkin pienempi. Yritin myös soittaa päivällä hoitajalle. Se oli todella ahdistavaa, vaikeaa ja pelottavaa, enkä edes saanut häntä kiinni. Jätin soittopyynnön, mutta ei hän soittanut takaisin. No, näemme sitten maanantaina.

Blogini on saanut ensimmäiset lukijansa :). Kiitos kiitos teille!Neulaisen blogista inspiroituneena aloin miettiä omia koulutussuunnitelmiani uudestaan. On eräs koulu, jossa käy paljon mt-kuntoitujia, jonne haluaisin mennä opiskelemaan, jos jonnekin ylipäätään haluaisin mennä. Löysin paikan kun ennen joulua inspiroiduin suunnittelemaan tulevaisuuttani. Yliopistolle en tule menemään takaisin. En ikinä saisi tutkintoa valmistumaan siellä. Liikaa vapautta - tarvitsen tiukkoja sääntöjä, jotta saan mitään tehtyä. Mutta oikeasti ajatuskin opiskelusta ahdistaa. Aloittaisin aikaisintaan ensi syksynä, enkä todellakaan tiedä, olenko silloin valmis. Tällä hetkellä, kun lähinnä pohdin yrittäisinkö päästä osastolle, se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Lisäksi joutuisin ehkä muuttamaan, jotta voisin helpommin käydä koululla. Mitäs sitten jos muutan, hoitosuhteeni katkeaa, harrastuspaikkani muuttuu ja sitten huomaan, että persiilleen menee? Pelottaa tosi paljon päätyä siihen tilanteeseen.

Saamattomuutta, puhumattomuutta ja lisää paskaa

2010-01-21T17:13:00.004+02:00

Avustaja tuli, oli ja lähti. En saanut paljoa mitään tehtyä hänen läsnäollessaankaan. Yksi vaivainen sähköposti oli loppusaldona, surkeaa. Muutenkin olin ihan idiootti, kun en puhunut melkein mitään ja lisäksi olin kokoajan ihan pihalla, kun olin niin unelias valvotun yön jälkeen. Kun hän istui sohvalla ja minä yritin epätoivoisesti etsiä netistä kaipaamaani infoa, kuvitelin kuinka tylsää hänellä mahtaa luonani olla. Istua vain sohvalla ja katsoa kun minä hiljaa puuhaan koneella. Mietin kuinka muut hänen asiakkaistaan varmaan toivottavat hänet aina lämpimästi luokseen, turisevat niitä näitä ja sitten he tekevät yhdessä erilaisia askareita. Cue itseinho.

Odotin, että hän olisi kysynyt lääkkeiden käytöstäni tai yrittänyt taivutella minua lisää ottamaan asiassa yhteyttä poliin, mutta ei. Ja jos minun olisi itse kuulunut ottaa asia esiin, niin fat chance. En kyennyt edes kertomaan aloittaneeni tämän blogin, vaikka se minun nyt ainakin piti sanoa. En kylläkään ikinä kertoisi osoitetta. En halua, että kukaan, joka tietää kuka olen, osaa yhdistää minut tähän blogiin.

All in all en ymmärrä miksi hän halusi tulla aikaisemmin, jotta meillä olisi aikaa jutella, jos emme sitten juttele ollenkaan. On varmasti minun vikani, että niin kävi. Huokaus. En taas osaa tehdä mitään oikein :(. Kun hän oli lähdössä olin jo niin puhki, että meinasin oikeasti pyörtyä. Jos hän olisi viivytellyt ovella vielä hetkenkin pidempään, olisin varmasti joutunut joko menemän kyykkyyn, tai kopsahtanut lattialle. Silti en voinut siitäkään hänelle mitään sanoa, vaikka koko käynnin ajan olin tuntenut kuinka kokoajan voimani hupenivat. Hänen napsautettuaan oven kiinni hoipertelin sokeana sohvalle ja kuuntelin, kuinka päässäni vain suhisi. Hyvin pian tämän jälkeen pääsin viimein kaipaamaani uneen, sängyn mukavassa syleilyssä.

Hyvää tässä päivässä on se, että harkat on peruttu, koska on liian kylmä. Eipähän tarvitse yrittää lähteä mihinkään viimeisillä voimillaan. Huh.

Hide behind your hatred

2010-01-21T08:12:00.005+02:00

Itseinho on tuttua kauraa - ollut jo pitkään. Vähitellen kehittynyt ja kokemuksista vahvistunut, hitaasti muotoutuen ylimmäksi totuudeksi kaiken alla. Vai onko sen alla muutakin? Luultavasti, mutta en ole sinne kovin pitkäksi aikaa kerrallaan kurkistellut. Inho itseä kohtaan saa hyvän buustauksen kiusaamisesta, voin kertoa. Ei minua koskaan hakattu tai huoriteltu, mutta muuta tehtiin kyllä. Ja seksuaalisuuteenikin kajottiin nimityksellä ja supinoilla. Se jätti jälkensä. En ole voinut unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Sitäpaitsi en ole ollut siitä maailmasta vapaa edes kauhean pitkään. Kiusaamiseni alkoi kun aloitin ala-asteen ja loppui vasta kun valmistuin ylioppilaaksi. Monta kertaa kävi niin, että luulin päässeeni osaksi porukkaa, kunnes sain taas kylmää vettä niskaan. Aloin vetäytyä. Onneksi ylä-asteen aikana pääsin mukaan toiseen porukkaan harrastusteni kautta. Ilman sitä puolta, olisin ollut hyvin onneton. Kesti pitkään ennen kuin uskalsin ottaa yhtään oma-alotteista kontaktia siellä puolella. Minut oli koulussa koulutettu siihen, että jos olen hiljaa, minun läsnäoloni saatetaan sietää, mutta tämä muuttuu jos yritän osallistua. En minä silti useinkaan kyennyt olemaan hiljaa. Haluni kilpailla ja olla pärjäävä sai minut usein ääneen ja toimimaan - välittämättä siitä kuinka muut sitä inhosivat. Usein sitten jälkikäteen kaduin toimiani, varsinkin jos sain siitä kritiikkiä.

Tämä on kuvio, joka toistuu usein nykyäänkin. Vasta jälkikäteen huomaan kuinka huonosti olen käyttäytynyt. Viimeksi näin kävi viime lauantaina kun heitin ilkeää läppää toisesta, enkä ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin, kuinka kaikki palautteeni hänelle oli ollut vähättelevää tai loukkaavaa. Ikävää huomata tällainen asia jälkikäteen. Oikeastaan huomasin sen jo paikanpäällä loppuvaiheessa kun aloin kelaamaan, mitä kaikkea sitä oli tullut taas sanottua. Tuli halu pyytää anteeksi, mutta menin vain lukkoon, niin etten sanonut hänelle enää juuri mitään. Olen aina ollut surkea pyytämään anteeksi tai myöntämään ääneen virheitäni. Todella surkea. Jos osaisin tehdä niin, ei minun ehkä tarvitsisi miettiä mokauksiani häveten vielä vuosienkin jälkeen, vain toivoen, että vastapuoli on jo unohtanut tai antanut anteeksi. En tiedä, miksi se on minulle niin hirveän vaikeaa, kun ei se kuitenkaan johdu siitä, etten oikeasti välittäisi tai olisi pahoillani. Menen aina vain ihan lukkoon ja haluaisin vain kadota. Tunnen suurta pelkoa niissä tilanteissa. Muutun aina takaisin pelokkaaksi pikkutytöksi.

Pelko on varmasti yksi iso syy itsevihaani, -inhooni ja -tuhoisuuteeni. En uskalla päästää ketää lähelle, joten pidän heidät kaukana vihaamalla itseäni. Voin pitää kaikki kaukana kun ylläpidän kuorta, jota itsekriittisyyteni suojelee. Kukaan ei pääse kunnolla koskettamaan, kun kukaan ei voi läpäistä itseinhoni verhoa. Ja jos joku yrittääkin satuttaa, olen edes jollain tasolla siihen valmistautunut. Ei enää kylmää vettä niskaan varoittamatta. Yritän usein olla valppaana muiden negatiivisten tunteiden varalta. Yritän aistia ne jo valmiiksi, niin ettei niitä tarvitse edes sanoa, tiedän ne jo etukäteen. Ainakin yritän - kovasti yritän.

Jump! - into the past

2010-01-21T01:16:00.010+02:00

Pääsinpäs tänne! Tappelin vaikka kuinka kauan, että saisin luotua uuden tekstin tai muokattua vanhoja. Kuinka voikaan tulla nopeasti riippuvaiseksi jostain. Vastahan minä aloitin alle viikko sitten bloggaamisen.

En saa taas unta tai siis ei nukuta vielä, eikä ole haluja mennä pyörimään sänkyyn. Avustaja tulee huomenna, enkä ole jaksanut vielä kuin siirtää robotiimaisella käden pyyhkimisliikkeellä pöytäpintojen roskakasoja roskapussiin. Eteisessä odottaa postivuori ja pesuhuoneessa pyykkivuori. Minulla ei ole yhtään puhtaita vaatteita jäljellä. Ei ole ollut vähään aikaan. Käytän uudestaan vähiten likaisia. Ihanaa. Sain tänään puhelinsoiton avustajalta, että hän haluaisi tulla aikaisemmin, jotta meillä on kunnolla aikaa jutella. (what?! why??) En osaa päätellä tälle liikkeelle motiivia. Okei hän tietää lääkekuvioistani, mutta silti. Nyt hän tietää myös, etten ole kertonut psykille niistä... Höm, tuleekohan huomenna tukalat oltavat?

Kävin illalla vaa-alla. Paino on noussut melkein takaisin siihen, mitä se oli ennen lääkkeen lopetusta! Yök! Fail! Iso Fail! Tekisi mieli kaivaa sakset kun ei edes laihduttaminen onnistu - ei edes ilman läskilääkettä :(. Katsotaan nyt, mihin tämä yö taas johtaa. Luultavasti ei mihinkään. Vituttaa.

En usko olevani tällä hetkellä itsemurhavaarassa, mutta voisin kyllä aika helposti tehdä jotain, joka johtaisi päivystykseen. Jos oikeasti haluaisin tehdä itsemurhan, valitsisin luultavasti hyppäämisen. Minulla on kai osittain romantisoitu kuva siitä, kuinka istun kielekkeellä ja katson kaukaisuuteen. Se on kokemus, jonka perään aika usein haikailen. Katselen korkeita rakennuksia ja kuvittelen itseni sinne. Tämä kuva vastaa vähän mielikuvaani (paitsi etten näytä lähellekkään noin hyvältä, enkä voisi ikinä kuvitella itselleni noita kenkiä):

Olen käynyt aika monta kertaa eräällä sillalla istuskelemassa jopa tuntikausia. Kaiteen toiselle puolelle en ole kuitenkaan uskaltanut mennä. Tästä on jo aikaa. Asuin silloin vielä äidin luona. Kovasti silloin toivoin, että joku olisi minut huomannut. Kun silloin nojailin kaiteen yli, soi päässäni melodia, jonka sanat menivät: jump jump jump jump! Mietin tilanteen eteenpäin ja kuvittelin kuinka ambulanssi ja poliisiauto tulisivat paikalle, tie suljettaisiin ja joku kävisi viemään viestin äidilleni. Siinä vaiheessa yleensä totesin sen olevan huono idea - myöskin siinä tapauksessa, etten olisikaan hypännyt, vaan minut olisi saatu puhuttua sieltä pois.

Eräs kerta, jolloin olin ehkä lähimpänä hyppäämistä ikinä, sattui kun olin laivamatkalla ulkomailla yksinäni. Tästä on noin vuosi. Seison yksin kannella ja nojailin jälleen kaiteen yli. Kuvittelin kuinka jääkylmä vesi hyvin nopeasti söisi voimani ja uppoisin veden alle. Aallot olivat korkeat ja riittäisivät luultavasti yksinäänkin minut hukuttamaan. Kuvittelin, kuinka laivan tullessa maihin, minua olisi alettu etsimään kun tavarani olisivat jääneet laivalle. Tai jos joku olisi nähnyt minun hyppäävän, kuinka kaikki lähialueen laivat olisi laitettu etsimään minua vedestä pelastusalusten ja helikopterin lisäksi. Kävin myös läpi sen, jos minut olisikin saatu pelastettua joko vedestä tai kaiteelta. Kuinka silloin olisin ollut vieraassa maassa kriisiavun tarpeessa. Mietin, olisinko joutunut siellä psykiatriselle osastolle, vai olisiko minut lähetetty hetimiten takaisin Suomeen. Mietin, kuinka he olisivat yrittäneet saada jonkun Suomesta kiinni kysyäkseen minun tietojani. Kuvittelin myös kuinka lehdet mahdollisesti olisivat kirjoittaneet jotain tapauksestani. Kaikkea tätä mietin ja kun laiva loittoni tyhjää merta kohti toistui eräs lause mielessäni uudestaan ja uudestaan: jos nyt hyppäät, kuolet. (jump jump jump jump...)

Täällä sitä kuitenkin ollaan, enkä tiedä kuinka lähellä reunaa oikeasti kävin. Huomasin kyllä, että kun olin fyysisesti kauempana läheisistäni, heidän surunsa minun perääni ei tuntunut enää niin painavalta syyltä olla hyppäämättä. Jos siis joskus ryhdyn varailemaan uutta ulkomaanristeilyä, kannattaa ehkä huolestua.

Syöksykierteessä

2010-01-20T17:53:00.006+02:00

Olin yötä äidin luona. En jaksanut harkkojen jälkeen lähteä takaisin kämpille, vaikka kannettava jäikin sinne ja valotkin päälle. Olen hyvin riippuvainen koneestani. Tunnen oloni hyvin orvoksi ilman sitä. Käytänhän muutenkin melkein kaiken valveillaoloaikana koneella. No, on täällä äidin luonakin kone, joten voin silti kirjoittaa. Tämä kirjoitusinnostus on kestänyt vasta hyvin vähän aikaa. Olen kyllä pitkään halunnut ilmaista itseäni kirjallisesti, mutten ole tiennyt minne. Nyt minulla on tämä blogi ja toivon tänne joskus eksyvän jonkun lukijankin.

Tuntuu kuin olisin hitaassa syöksylaskussa. Hidastettuna näen kuinka koneeni kiertää ympyrän toisensa jälkeen, lähestyen kokoajan maan pintaa, enkä tee mitään estääkseni sitä. Olen saanut paljonkin neuvoja siitä, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni elämäni takaisin raiteilleen, mutta tällä hetkellä tunnun sanovan kaikelle ei. En syö kunnolla. En nuku säännöllisesti. En syö lääkkeitäni kuten ne on minulle määrätty. Olen miettinyt iltalääkkeeni uudelleen aloitusta, mutten ole pystynyt siihen. Lääke tuntuu sanovan minulle: syö minut, niin teen sinusta läskin zombin. Tulee mieleen se kohtaus Liisa Ihmemaasta, jossa pöydällä on pullo, jossa lukee Drink me ja leivos, jossa lukee Eat me. Toinen tekee isoksi, toinen pieneksi. Minun lääkkeessäni lukee Eat me ja se tekee lihavaksi ja väsyneeksi. Ei kiitos. En ole myöskään soittanut psykilleni, enkä ole mennyt päiväkeskukseen. Kaikista näistä asioista minulle on sanottu. Kaikki neuvot olen sivuuttanut. Tekisi mieli pyytää joku ravistelemaan ja huutamaan "Herää idiootti! Tee niin kuin sinulle neuvotaan!" Tai oikeastaan varmaan toivoisin, että joku reagoisi siihen, etten toimi niin kuin minun kuuluisi. Minulle sanotaan, että yritä, ja kun myöhemmin kysytään, että teitkö, niin vastaan ei ja asia jää siihen. Minulle se kertoo välinpitämättömyydestä. Jälleen kerran huolestuminen on minulle välittämistä.

Painoni on minulle todella suuri pakkomielle tällä hetkellä. Olen laihtunut 5 päivässä 3kg. Samalla olen tästä erittäin iloinen ja samalla huolissani siitä, mihin tämä johtaa. Haluaisin pudottaa vielä 4kg lisää. Kaiken sen, mitä lääkityksen myötä olen lihonnut. Silti tiedä, ettei tällainen painonlasku ole terveellistä ja mietin, että jos pääsen tavoitteeseeni, niin pystynkö lopettamaan siihen. Luultavasti en edes pääse siihen, koska minusta ei ole anorektikoksi pidemmän päälle. Kaivasin saksetkin esiin jos en olisi luvannut, että puhun jollekin aina ennen kuin teen sen. En tiedä ketään jolle voisin silloin puhua, joten en voi ottaa saksiakaan esiin. Nurinkurista, mutta toistaiseksi toimivaa.

Olen miettinyt osastoakin. Auttaisiko sinne meneminen? Siellä olisi pakko syödä, nukkua ja syödä lääkkeensä. Paitsi että edellisen kokemukseni perusteella siellä olisi ainoastaan pakko syödä lääkkeensä, eikä kukaan edes huomaisi, jos et syö kunnolla tai nuku. Mietin, että jos pääsisin osastolle, niin olisinko siellä kiltti tyttö ja yrittäisi noudattaa heidän neuvojaan viimeiseen asti? Vai jatkaisinko siellä tätä alkanutta kapinaani voimakkaampana yrittäen välttää syömistä, nukkua milloin huvittaa ja kadota lääkkeiden oton aikaan? Ja jos jatkaisin kapinaani, niin mihin se taas johtaisi? Pakottaisiko kukaan loppujen lopuksi minut suostumaan, tai yrittäisikö kukaan edes taivutella? Vai oltaisiinko sielläkin asenteella: tee mitä lystäät, sama se meille on. Kotiutettaisiinko minut taas ihan liian aikaisin?

Käytökseni on idioottimaista, mutta jatkan sitä siitä huolimatta. Olen kuin lapsi, joka tahallaan hankkiutuu pulaan, ja katsoo tuleeko kukaan auttamaan. Vihaan sellaisia. Itseviha ei kuitenkaan auta minua pois tästä sotkusta. Se vain pahentaa sitä. Haukun itseni lyttyyn käytöksestäni ja rankaisen itseäni itsetuhoisuudella. Erittäin järkevää. Mietin todella, että selviänkö tästä syöksykierteestä itse pois?

Hirveä ilta

2010-01-18T16:54:00.004+02:00

Eilen ehdin kirjoittaa lyhyen postauksen viikonlopusta ennen junalle lähtöä, joten en palaa siihen enää. Ilta tämän jälkeen muuttuikin todella kauheaksi. Matka junalta kotiin on vain 500m, mutta jouduin pysähtymään kolme kertaa sen aikana. Viimeisellä kerralla menin kyykkyyn maahan, pistin silmät kiinni ja huojuin uhkaavasti. Kukaan ei onneksi ollut liikkeellä samalla tiellä ja tullut kyselemään vointia. Kotiin oli matkaa enää 50m, jotka pääsin laahustamaan viimeisillä voimillani.

Ovella en meinannut saada ovea auki. Se on sen verran tiukka, että sitä pitää nykäistä. Yritin pari kertaa, kunnes viimein onnistuin. Hissin luona lyyhistyin istumaan lattialle. That's a first. Pääsin kuitenkin vielä nousemaan hetken jälkeen. Pääsin kämpän ovelle, suljin sen takani ja lyyhistyin hitaasti oveen nojaten lattialle makaamaan. Siinä minä sitten makasin, kuin halvaantuneena, takki päällä pimeässä asunnossa. Toinen käsi oli jäänyt epämukavaan asentoon, mutta en kyennyt liikuttamaan sitä. En kyennyt liikuttamaan edes sormiani. Voitte kuvitella kuinka siinä tilanteessa on todella jumissa. Koira tuli nuolemaan kättä ja kun en reagoinut se tuli seisomaan rintakehän päälle, lipaisi huulia ja lähti vinkuen pois. Ihana. Se oli selvästi huolissaan.

Jonkun ajan päästä kokosin jälleen voimani ja sain siirrettyä kättäni. Hetken päästä tästä se alkoi. Se, jota olin osannut jo odottaa ja pelätä. Vapina, kouristelu, nykiminen, mitä se nyt milloinkin on. Voisin kuvitella, että näytin siltä, kuin joku olisi antanut minulle voimakkaan sähköiskun 2-5s välein. Kädet hakkasivat kylkiin tai maahan, kyynerpää lattiaan, pää yritti nytkähtää taakse, mutta koska makasin lattialla, nousi rintakehä vain ylös. Uudestaan ja uudestaan. Kun jossain vaiheessa käännyin kyljelleni siirtyi nykiminen pääasiassa jalkoihin. Minulla oli kengät jalassa, joten säälin kyllä naapureitani kun jalat hakkasivat lattiaan. Se kuului varmasti paremmin kuin käsien hakkaaminen. Välillä nykiminen vaihtui tasaisempaan vapinaan, välillä lihasten pidempään jännitystilaan. Koko tänä aikana tiesin, että auttavat lääkkeet sijaitsevat vierelläni laukun taskussa. Minulla ei vain ollut voimia alkaa kaivaa niitä esiin. Lopulta sain pimeässä hamuttua oikean lätkän ja vesipullon. Että voi yhden korkin avaaminen olla vaikeaa! Onnistui sekin lopulta ja nappi suuhun. Olisin ottanut toisenkin, mutta se oli lätkän viimeinen. Ajattelin, että kyllä sekin varmaan riittää ja yleensä aikakin auttaa.

Jalat jatkoivat hakkaamistaan ja minä mietin läpi puhelinlistaani, että olisiko ketään jolle soittaa. Onhan siellä montakin nimeä, mutta ei ketään, jonka haluaisin moisella episodilla säikäyttää. Ei paras kaveri, ei äiti, ei kukaan päiväkeskuksesta. Mietin jopa kriisipuhelinta, mutta loppujen lopuksi sekään ei tuntunut hyvältä. Mitä sieltä muka voitaisiin sanoa? Ja kyllä, mietin myös hätäkeskukseen soittamista. Kävin mielessäni asian läpi. Ensin ambulanssimiehet tulisivat pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. En saisi avattua heille ovea. Mitäs sitten? Ehkä, _ehkä_ olisin kuitenkin saanut noustua sen verran, että saan oven auki. No sitten lanssilla päivystykseen. Vihaamaani päivystykseen. Lisää ikuisuusodottelua, 10mg diapamia, lisää odottelua ja huonoa kohtelua. En voi kuvitella, että kukaan sieltä ilahtuisi minun näkemisestäni. Olen saanut siellä niin paljon paskaa niskaani, että halua enää ikinä kokea vastaavaa. Sen jälkeen joko kotiin tai psykin arviointiin. Osasto vai kotiin? Ja mietin osastoa. En saisi itse päättää lääkkeistäni, olisin siellä säilössä pari päivää ja mitäs sitten? Kotiin. Okei osastolla saisin levätä ja saisin puhua. Oikeastaan kaipasinkin sinne, mutta sitten meitin myös sitä, että pitäisi soittaa äidille ja kertoa, että täällä sitä taas ollaan, haepas koirat hoitoon. Ja tämä heti sen jälkeen kun olen ollut äidin luona pari päivää, sanomatta mitään, että voin taas huonommin. En vain voisi tehdä sitä äidille, ellei ole ihan pakko.

Kun olin tullut siihen tulokseen, ettei minulla ole ketään jolle haluaisin soittaa, tapahtui jotain hyvin erikoista. Minä aloin itkeä, parkua suureen ääneen. Sillä hetkellä nykiminenkin loppui. Väitän ja vannon, että tämä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että parkuminen vaatii lihastyötä, sillä vapina ja muut tulevat esille vain kun olen levossa. No, parkuminen kuitenkin vapautti minut myös halvaantumisestani ja kykenin nousemaan istumaan. Sitten sitä itkettiin, itkettiin ja itkettiin. Pienen tauon toi se, kun oli pakko vastata äidin puhelinsoittoon, koska se oli jo kolmas soittoyritys. Ääneni kuulosti ihan kauhealta, mutta sanoin torkkuneeni sohvalla, joten se taisi mennä väsymyksenä läpi. Vaikka äiti nykyään tietää tilanteeni ja on nähnytkin minut tosi tosi huonossa kunnossa, niin en edelleenkään halua häntä huolestuttaa voinnillani.

Puhelun jälkeen parkuminen alkoi uudestaan. Aloin olla jo epätoivoinen, ettei se lopu koskaan. Halusin vain nukahtaa. Otin unilääkkeen ja se taisi auttaa, koska pian sen jälkeen sain viimein koottua itseni, nousin ylös ja laahustin ensin ruokkimaan koirat ja sen jälkeen suoraan sänkyyn, jossa uni vapautti minut samantien. Hirveä ilta, jollaista ei ole muistaakseni ollut sitten osaston. Kunpa vain tietäisin, että johtuuko tämä siitä, että lopetin iltalääkkeeni, vai olisiko tämä ollut edessä muutenkin.

Aamulla avustaja soitti. Hän on taas töissä. Sovimme tapaamisen ja puhelu oli jo melkein loppu kun päätin kertoa eilisillasta. En tiedä oliko siitä mitään apua, mutta tulipahan kerrottua. Hän kysyi, että koenko voivani puhua hoitajalleni. No, kyllä minä voin, mutta en usko, että voisin soittaa hänelle erikseen asiasta ja tapaamme vasta viikon päästä. Sain myös kannustusta mennä päivikseen. Enpä tiedä. Ja sitten ehkä major virhe: kerroin muuttaneeni iltalääkitystäni. No, nyt on sitten pakko soittaa psykille. Yritän huomenna puhelinajalla. Pelottaa. Jostain syystä on todella todella vaikeaa sanoa syyksi lihoaminen. Hyvät uutiset: olen laihtunut viikonlopun aikana 2kg! Jes!

Hyi minua

2010-01-17T19:19:00.003+02:00

Muutin iltalääkitystäni ihan itse, ominluvin, konsultoimatta psykiäni tai hoitajaani. Soo soo. En kestä enää kun vaaka näyttää kokoajan isompaa lukua. Oon lihonnu 7kg lääkkeen alotuksen jälkeen syyskuussa. Yök! Siinä suurin syy. Toiseksi nukun ihan liikaa ja uskon lääkkeellä olevan siihen vaikutusta. Heti kun lopetin lääkkeen oton illalla oon nukkunu todella paljon vähemmän. Pidän sen vielä käytössä tarvittavana. Mietin, josko soittaisin psykille, tai oikeastaan yritän kerätä rohkeutta sitä varten.

Oon todella poikki. Viikonloppu on ollu ihan rääkkiä, vaikkakin toisaalta ihan kivaa sellaista. En silti jaksaisi yhtään enempää. Hyvä etten eilen illalla ajanut kolaria kun olin niin väsynyt. Tänään taas olin auttamassa yhdessä tapahtumassa ja siellä tuntui, että lähtee jalat uupumuksesta alta tai taju pois. Ei sentään, eikä kukaan ees huomannu mun vapinaa onneksi. Nyt pitää vielä matkustaa omalle kämpille. Puuh.

Aamukahvi

2010-01-15T18:23:00.004+02:00

Juo pitkästä aikaa kahvia, aamukahviani puoliseitsemältä illalla. Unirytmi hieman hakusessa. Käydän valmista jauhetta, enkä sitäkään jaksa yleensä laittaa, vaikka kaipaisinkin heräämisiin kipeästi apua. Jos olen lähdössä ulos, niin olen tuli hännän alla, koska olen aina myöhässä, ja jos minun ei pidä lähteä, niin jatkan vain koomassa makoilua. Nyt päätän yrittää aloittaa säännöllisen aamukahvittelun uudestaan. Tämä onnistuisi varsin helposti, jos kävisin päiväkeskuksessa, mutta en ole halunnut käydä siellä pariin viikkoon. Laitan vain viestin niinä päivinä, kun minun pitäisi sinne mennä, etten ole tulossa. Kauankohan kestää, ennen kuin siellä huolestutaan poissaolostani? Osa kävijöistä onkin jo kaipaillut, mutta vetäjä on jälleen vaihtunut ja hän ei kai osaa kaivata. Luultavasti ei, vaikka olisin kuinka kauan poissa.

En ole jaksanut lähteä sinne. En jaksa herätä niin vähien unien jälkeen. Elimistöni suorastaan vaatii 12h unia, mielummin jopa 15h. Voitteko uskoa, että sellaisen määrän saavuttaminen niin, että olisi aamulla lähtökunnossa on erittäin vaikeaa? Lisäksi minua vieläkin vaivaa eräs episodi, joka tapahtui uudenvuodenaattona siellä käyvien henkilöiden jatkoilla. Olen kyllä kerran tässä välissä nähnyt näitä henkilöitä ja se meni ihan hyvin. Silti minulla on kynnys palata päivikseen. Eräs toinen syy on tilanne minun ja yhden kundin välillä. Aluksi hän oli kiva kaveri, mutta sitten osoitti olevansa kiinnostunut ja päälle vähän kännisekoilua ja vastaamattomuutta viesteihin, niin olen ihan sekaisin siitä, että onko hän kadottanut kiinnostuksensa (hyvin luultavaa ja odotettavaa), vai mitä. Enkä edes tiedä, olenko itsekään enää kiinnostunut. Olin jo päässyt hieman kivuliaaseen, mutta jotenkin tyydyttävään päätelmään, että it's over, mutta sitten hän laittaakin jonkun lyhyen viestin (luultavasti taas kännissä) ja olen jälleen ihan sekaisin. Hänen kohtaamisensa kasvotusten on minulle vaikeaa, vaikka luultavasti kumpikin on kuin mitään ei olisi tekeillä tai tapahtunut. Haluaisin vain saada tilanteen rauhoitettua niin, ettei jokainen hänen viestinsä rikkoisi minua täysin, kunnes saan pääni taas vaivoin kasaan.

Tämä on varmaan osa sitä epävakauttani - reagoida äärimmäisellä tunteellä pieniinkin asioihin ja sitten muuttaa mieleni seuraavaan pienen tapahtuman myötä. Hän on kiinnostunut minusta. Hän on inhottunut minusta. Hän haluaa olla vain kaveri. Hän ei varmaan koskaan enää halua olla tekemisissä jne. Vähintäänkin rasittavaa. Lisäsyy siihen, miksi en halua mennä päivikseen on se, että vetäjä on uusi. En tunne halua pyytää häneltä apua, jos voin huonosti, enkä halua yrittää esittää päiviksessä paremmin voivaa kuin mitä olen. En haluaisi näyttää siellä pahaa oloani tällä hetkellä, mutta en myöskään haluaisi olla siellä sosiaalinen. Minusta on turhaa mennä sinne, jos haluan vain piiloutua. Tämä kaikki on mahdollisesti vain harhaa ja jos menisin sinne, niin saattaisin aidosti viihtyä, mutta lähtemisen kynnyksen ylittäminen on vaikeaa. Varsinkin kun on ollut taukoa. Katsoo nyt, ehkä menen sinne ensi viikolla, ehkä en.

In Treatment

2010-01-15T04:07:00.009+02:00

Muistatteko kun TV1 näytti sarjan nimeltä In Treatment tai Terapiassa, kuten se oli suomeksi nimetty? Minä muistan. Se oli lempisarjani ja petyin pahasti, jos missasin jonkun jakson. Kun sarja päättyi menin netistä katsomaan siihen liittyneitä videoita ja pian minulle selvisi, että sarjaan oli tehty toinenkin kausi. Olen odottanut ja odottanut, että se näytettäisiin Suomessa, mutta turhaan. Viimein turhauduin ja hankin sen koneelleni. Oi miten ihanaa oli uppoutua taas virtuaaliselle terapiasohvalle ja verrata omaa elämäänsä sarjan potilaiden elämään. Kuinka kaipaankaan oikeaan psykoterapiaan. Silti, minun on ollut mahdollista etsiä itselleni terapeutti jo yli vuoden ajan, mutta en ole tehnyt paljoakaan asian eteen.

Miksi? Koska en ansaitse sitä. Koska olen laiska, enkä jaksa nähdä vaivaa. Koska aina tuntuu olevan tärkeämpiäkin asioita tehtävänä. Muiden asioita. Minä itse tulen vasta niiden jälkeen, vaikka todellisuudessa annan itselleni melkein kaiken aikani. Aikaa minulla onkin, energiasta sen sijaan on huutava pula. Ja kenties yksi suurimmista syistä on se, että minua pelottaa tehdä niin suuri päätös, joka luultavasti vaikuttaa koko loppuelämääni. Heh, minun on vaikea valita itselleni edes kenkiä, miten pystyn tekemään niinkin suuren päätöksen kuin terapeutin valinta? Pelottavaa. Mitä jos valitsen väärin ja huomaan sen vasta kun olen jo hukannut kallista kelan tukemaa aikaa hänen kanssaan? Rahasta puhumattakaan. Mutta raha ei oikeastaan huolettaisi minua niinkään, ellen tietäisi, että minulla tulee olemaan tiukkaa terapian kanssa. Äiti on kyllä luvannut maksaa sen, mitä en itse pysty, mutta tiedän, että hänelläkin on tiukkaa. Minun pitäisi siis tehdä päätös sen mukaan, missä tämä tuleva terapeutti pitää toimistoaan, paljonko hän veloittaa ja miten meidän kemiamme kohtaavat. Hirveän vaikeaa!

Siksi onkin paljon helpompaa tyytyä siihen, mitä saa psyk.polilta, vaikken olekaan siihen hoitoon tyytyväinen. Miten voisin olla kun vanha hoitajani on tehnyt katoamistempun, enkä luultavasti näe häntä enää ollenkaan? Hän perui ensin syksyllä yhden tapaamisen, sitten seuraavan. Hän soitti kyllä ennen joulua hyvin pikaisesti, mutta miten minä muka siinä olisin voinut mistään avautua? Koko puhelu kesti varmaan korkeintaan 10 min. Tämän jälkeen hän perui vielä tulevankin tapaamisemme. Nice. Kivasti tehty hylkäämispelkoiselle, jolla on jo valmiiksi paljon varautuneisuutta hoitohenkilöstöä kohtaan, koska hoitotaho on vaihtunut niin monta kertaa.

Tapasin uuden hoitajani toissapäivänä. Hän vaikutti ihan mukavalta, ehkä hivenen ylipositiiviselta, mutta asiantuntevalta. Yritän puhua hänelle sisimmästäni, mutta minulle on oikeastaan sanottu, että hoitosuhteeni lakkautetaan kesään mennessä, joten eipä tässä paljoa armonaikaa ole. Lisäksi luulen hänenkin yrittävän tarjota minulle tapaamisia vain joka toinen viikko. Ainakin hän vihjaili siihen suuntaan. Great. Syksyllä kyllä sanottiin, että ne potilaat jotka saavat edes jatkaa keväälle, tulevat saamaan tiivistä hoitoa. Hah! Mental note - älä usko psyk.polin henkilöstöltä saamiasi vakuutuksia. Kuinka monta kertaa olenkaan odottanut puhelua tai korvaavaa aikaa, saamatta yhtikäs mitään.

Lisäksi luonani on käynyt kerran viikossa kunnan eräänlainen arjen tukihenkilö. Kutsuttakoon häntä vaikka avustajaksi. Hän auttaa minua paperihommissa ja siivoamisessa yms. Mutta hänkin on perunut tapamisemme monta kertaa. Kesällä hän oli pitkään poissa, syksyllä noin kuukauden poissa ja muitakin yksittäisiä perumisia on kertynyt, kuten tälläkin viikolla, enkä tiedä, milloin hänkään tulee takaisin. Ymmärrän, ettei sairastumisille voi mitään ja tämä koskee myös hoitajaani, mutta onko sen pakko tarkoittaa epämääräisiä katoamisia ilman tietoa tulevasta? Ihan kuin minua yritettäisiin siedättää peruuntumisiin ja hylkäyksiin. No, voin suoraan kertoa, että olen jo tottunut, mutta en siedättynyt. Luulen, että jokainen peruminen siirtää minua hieman etäämmälle ja syvän, luottavaisen suhteen kehittäminen tulee kokoajan vaikeammaksi. Siinäpä onkin työsarkaa tulevalle terpalleni - tehdä tekemättömäksi edes osa syntyneestä tuhosta. Mutta onko se oikeastaan reilua puhua tuhosta? Enkö minä ollut samanlainen jo alunalkaenkin. Muistellaampas.

Kun hain ensimmäistä kertaa apua tilanteeseeni tein sen äärimmäisestä pakosta. Minulla ei yksinkertaisesti ollut enää rahaa elää. Perheeni ei tiennyt mitään tilanteestani, vaikka äidin oli kyllä pakko aavistaa jotain, sillä asuin kotona ja häne oli pakko nähdä, etten enää mennyt yliopistolle juuri koskaan. Lähinnä jos menin sinne, menin häntä pakoon tai surffaamaan koneilla netissä. Mutta siis, olin tullut umpikujaan ja järkeilin, että minulla on kolme paikkaa jonne mennä: työvoimatoimisto, sosiaalitoimisto tai lääkäri. Arvasin oikein hyvin, että täytän masennuksen kriteerit, joten valitsin lääkärin ja masennus diagnoosin minä sainkin. Pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla avatumaan jollekin ongelmistani. Sain hoitajalta neuvon muuttaa pois kotoa, joten teinkin juuri niin. Todella suuri askel minulle! Sain keskusteluapua psyk.sh:lta harvakseltaan, kunnes minut siirrettiin psyk.polin asiakkaaksi, kuten siellä oli tapana tehdä.

Harmikseni vain olin ollut jonossa vanhan kotikuntani psyk.polille, joten olin tavallaan heti väärässä paikassa. He olivat kuitenkin ymmärtäväisiä ja antoivat minun käydä siellä puolivuotta. En vain ymmärrä, mikseivät he laittaneet minua heti jonoon oman kuntani polille? Ehkä he luulivat saavansa minut kuntoon siinä ajassa (epäuskoinen naurahdus). No, sain siis olla siellä puolivuotta, jona aikana sain ehkä tähänasti parasta hoitoa. Sain nähdä psykologia, jolla oli kokemusta ja asiantuntemusta. Okei, olin aluksi hyvinkin varautunut, enkä oikeastaan uskaltanut avautua hänelle kunnolla kuin vasta ihan lopussa. Muistan vieläkin joitain keskustelunpätkiä ja sattumuksia hänen luotaan. Pidin hänestä ja kaipasin häntä kun hän lähti.

Jäin melkein kokonaan yksin noin kolmeksi kuukaudeksi. Aloin satuttaa itseäni. Aika pahastikin itseasiassa ja vielä pahemmin kun minut kirjoitettiin polilta kokonaan ulos, enkä ollut vielä päässyt sisään uudelle polille. Hieno tapa aloittaa uusi hoitosuhde. Kerroin sentään vanhalla polilla, mitä olin alkanut tekemään, mutta en kuinka pahasti, tai siis näytin kyllä haavaani, mutta psykiatri ei ymmärtänyt, ettei se ollut niinkään iso, kuin syvä. Hän (luultavasti tahattomasti) vähätteli asiaa jo puhelimessa. Muistan kuinka kerroin hänelle asiasta todella pitkään asiaa alustettuani ja hänen vastauksensa oli, että hän luuli minun aikovan kertoa hänelle jotain todella pahaa, jota olin tehnyt. Tämä jäi mieleeni vahvasti ajatuksena: älä vaivaa hoitohenkilökuntaa ylimääräisillä yhteydenotoilla, ellet ole tehnyt jotain todella pahaa. Huono ajatus saada päähänsä ja se on sielä vieläkin. Olenko tarpeeksi pahassa kunnossa ottaakseni yhteyttä, että minut otetaan tosissaan ja että tekoni näyttävät, että olen oikeasti avun tarpeessa.

En missään nimessä halua syyttää vanhaa psykiatriani. Ei ollut hänen syynsä, etten minä päässyt näkemään juuri ketään niitä kolmena kuukautena. Itseasiassa hän antoi minulle itse ajan joulun jälkeen kun olin soittanut, etten ihan jäisi yksin. Ja minä pidin hänestä todella paljon. Hän oli helposti lähestyttävä ja pystyin kertomaan hänelle pienetkin huoleni. Toinen asia, minkä hän sanoi, oli, että hyvä kun kerroin, että olin alkanut tekemään itselleni sellaista. Hän otti sen myötä myös yhteyttä uuteen poliin ja pääsin aikaisemmin sinne sisälle. No, tässä välissä olin kuitenkin päättänyt, että seuraavalla kerralla haavani on oikeasti jonkun näköinen. Huh, kun ajattelen sitä aikaa. Päässäni pyöri jatkuvasti "Ei se näytä vielä miltään, pitää tehdä enemmän tuhoa." Sain kunnon tulehduksenkin aikaiseksi ja minun oli mentävä terveyskeskukseen näyttämään jalkaa (todellakin oli mentävä!). Tämä oli ennen kuin pääsin uudelle polille ja olin pettynyt kun turvotus laski, eikä jalka enää näyttänyt "miltään". Niinpä jatkoin aloittamaani tuhoa. Kun viimein pääsin polille sisään, olin mielestäni tehnyt edes jotain tuhoa ja sainkin aikaiseksi reaktion "tämä saattaa vaatia ihonsiirrettä". Olin salaa tyytyväinen. Halusin kai sanoa "Katsokaa nyt, mitä te saitte minut tekemään" Huh, huh, mitä paskaa, mutta sama ajatus on vieläkin päässäni ja se osaltaan ohjasi tekemisiäni taas tänä jouluna, kun minut oli hylätty hoitotahon osalta.

Nonii, mihin jäinkään? Niin siis pääsin vihdoin sisään nykyiselle polilleni ja aloin näkemään vanhaa hoitajaani (joka siis ei viittaa hänen ikäänsä ;)). Hän sai minut aika usein turhautumaan ja oikeastaan raivon partaalle, mutta kotona, ei hänen luonaan. En saanut häneltä, mitä kaipasin eli edes yritystä kaivautua syvälle sisimpääni. Sen sijaan puhuimme usein siitä, kuinka paljon syön, nukun, ja kuinka usein peseydyn. Uudestaan ja uudestaan. Ehkä muistiani värittää tällä hetkellä tuntemani viha häntä kohtaan katoamisen takia, sillä oli meillä paljon hyviäkin oivalluksia. En vain muista niitä nyt ;P. Okei, hän kannusti minua jatkuvasti puhumaan tilanteestani äidilleni, joka siis oli vieläkin täysin pimennossa. Ja kyllä hoitaja sai minut välillä tuntemaan, että hän oli aidosti huolissaan minusta ja välitti. Jostain syystä olen yhdistänyt huolestumisen välittämiseen hyvin vahvasti. Poikkeuksena perheenjäsenet. Heidän huoltaan en halua ikinä osakseni, varsinkaan äidin.

Kesätauolla aloin mennä nopeasti alamäkeä, mutta en pelkästään psyykkisesti, vaan lähinnä fyysisesti. Olen siitä saakka, kun kokeilin ensimmäistä masennuslääkettäni, saanut omituisia lihasoireita. Olin jo muutamaan otteeseen päätynyt sairaalan päivystykseen voimakkaan vapinan, heikotuksen ja lihaskouristusten vuoksi, mutta nyt oireet jälleen pahenivat kovaa kyytiä ja vapisin jo melkein koko valveillaoloajan. Lisäksi lyyhistyin aina välillä vessan lattialle, tai keittiöön, tai vain sängyn pohjalle, enkä kyennyt nousemaan usein moneen tuntiin. Kun kesätauko viimein loppui, olin todella hätää kärsimässä, mutta hoitajani ei heti tuntunut ymmärtävän sitä. Viimein jouduin/pääsin jonoon osastolle, sillä en yksikertaisesti kokenut enää pärjääväni kotona. Olen keväästä asti käynyt pari/kolme kertaa viikossa päivätoimintakeskuksessa ja siellä todella huolestuttiin tilanteestani. No, en ihmettele, kun joka päivä kun olin siellä, lähinnä makasin sohvalla ja tärisin jaksamatta tehdä mitään, ja päivän päätteeksi en usein edes jaksanut lähteä kotiin samaan aikaan kuin muut, vaan minun piti kerätä voimiani sitä varten. Vetäjä rohkaisi minua soittamaan psykiatrilleni ja kertomaan häneltä terveisiä, että on "helvetin huolissaan minusta". No se teki tehtävän ja minut laitettiin jonoon. Olin järkyttynyt, sillä minua pelotti mennä osastolle, mutta sitäkin enemmän minua pelotti kertoa äidilleni. Nyt oli kuitenkin pakkorako, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja kerroin hänelle tilanteestani rehellisesti ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän oli ymmärtäväinen ja tuki minua ja lupasi ottaa koirat hoitoon siksi aikaa kun olen osastolla. Ei ollenkaan se reaktio, jota odotin - onneksi.

No, minä siis odotin epätoivoisena osastolle pääsyä, kunnes eräänä päivänä päiväkeskuksessa en enää kyennyt lähtemään kotiin. Minut vietiin jälleen päivystykseen, mutta tällä kertaa se oli täyttä helvettiä. Kouristelin siellä, jopa lakkasin hengittämästä, mutta lääkäri halusi vain lähettää minut kotiin. En suostunut lähtemään, joten vastahakoisesti he antoivat minun jäädä sinne yöksi "kunhan vain ei ole meidän vastuulla". Pahimpia öitä ikinä, _ikinä_! Vapisin ja kouristelin, kunnes lihakseni eivät enää jaksaneet tehdä töitä. Olin niin jumissa joka paikasta ja täysin läpi asti hiessä, mutta eivät hoitajat välittäneet tippaakaan. Kun kello alkoi lähestyä aamua minut heitettiin kylmästi ulos sieltä. "Alahan mennä nyt, Olet saanut olla täällä jo monta tuntia. Sinut kotiutettiin jo illalla ja sinun annettiin olla täällä koko yö. Noni, alas tehdä lähtöä". Viesti tuli harvinaisen selväksi. Häivy! Sinua ei kaivata. Mene olemaan piikki jonkun muun lihassa. Emme välitä sinusta pätkääkään.

Olin täysin murtunut, mutta kävelin ulos. Se oli yksi elämäni synkimmistä hetkistä. Minusta tuntui kuin kehoni olisi totaalisesti pettämässä, enkä jaksanut sitä enää. Olin jo aikaisemmin sanonut kaverilleni, että luulen kuolevani pian (enkä tarkoittanut oman käden kautta). Minusta ei välitetty edes päivystyksessä. Katsoin tien toiselle puolelle ja siellä oli psyk.osasto. Kuinka halusinkaan sinne turvaan ja lepäämään, saamaan apua. Mutta en päässyt, olin edelleen jonossa. Ajattelin, että en kestä enää toista samanlaista yötä, joten parempi päättää kaikki nyt. Olin aidosti itsemurhavaarassa, tai oikeastaan en halunnut silloinkaan kuolla, ainoastaan loukkaantua riittävästi, jotta olisin kelvannut edes sairaalaan. Katsoin alas vilkasta tietä ja halusin kävellä niiden autojen sekaan. Yritin soittaa eri auttaviin puhelimiin, mutta osa ei ollut vielä auki ja se johon sain yhteyden ehdotti, että soitan kunnan kriisipäivystykseen. Iso virhe. Kerroin siellä, että minut heitettiin ulos päivystyksestä ja että halusin kävellä keskelle autotietä ja arvatkaa mitä minulle vastattiin? "Ehkä sinun sitten pitää tehdä juuri niin." Oikeasti! Muistan sen sanatarkasti ja tulen varmaan aina muistamaan, kuinka epätoivoni hetkellä lyödään jo lyötyä. Minun teki mieli huutaa hänelle, että "Ehkä teenkin juuri niin!", lyödä luuri korvaan ja juosta sinne tielle (vaikka en kyllä kyennyt juoksemaan).

En kuitenkaan tehnyt niin. Vaelsin kuin haamuna bussiasemalle ja kohti terveyskeskusta. Olin päättänyt päästä sinne perhanan osastolle heti, tai toteuttaa suunnitelmani. En voinut enää odottaa. Luojan kiitos sain terveyskeskuksesta ajan ja en joutunut edes odottamaan kovin kauaa. Vihdoin joku ymmärsi hätäni. Myöskin lääkäri oli hyvin asiantunteva. Pääsin osastolle suoraan tk:sta. Kun kävelin sairaalan päivystyksen ohi, tunsin vihaa ja pelkoa, ja olin huojentunut, ettei minun tarvinnut mennä sinne, vaan pääsin viimein oikeista ovista sisään. Minut arvioitiin ja sain jäädä sisään. Olin turta, liikuin autopilotilla. Luulin, että olin turvassa, ja että saisin jäädä kunnes voin paremmin. Virhearvio! Jo muutaman päivän päästä minulle sanottiin, että olin saanut levätä jo niin kauan, että minut kotiutetaan. Lääkitykseeni ei oltu koskettu, en voinut paremmin, olin ainoastaan saanut vähemmän oireita, koska rasitin itseäni vähemmän. Lähtöpäivänä päätin näyttää heille, mitä rasitus minulle tekee ja poljin kuntopyörällä niin kauan kuin jaksoin, ehkä 20min. Sen jälkeen aloin vapista ja kouristella voimakkaasti, eivätkä heidän rauhoittavansa tehonneet siihen. He kotiuttivat minut siitä huolimatta! Vaikka kouristelin heidän eteisessään ja hakemaan tullut äiti huusi heille punaisena.

Menin kotiin ja seuraavana aamuna yritin mennä päiväkeskukseen, kuten minua oli neuvottu tekemään. Lyyhistyin lattialle, enkä päässyt ylös. Soitin päiväkeskukseen ja he sanoivat, että älä yritä tulla ja soita myöhemmin, että olet kunnossa. Soitin kotipolille, josta vain sanottiin, etä yritä nyt päästä lähtemään. Argh! Miksei minua uskota jos sanon, etten pääse ylös! Sitten äiti sattui soittamaan, ja kerroin hänelle, etten pääse ylös. No, hän tietysti tuli viivana paikalle, enkä edelleenkään päässyt ylös. Hän kutsui ambulanssin. Kykenin liikkumaan ihan vähäsen, mutta olin _niin_ väsynyt. Jouduin takaisin vihaamaani sairaalan päivystykseen, enkä jaksanut edes paljoa välittää. Makasin vain täysin liikkumatta, silmät kiinni. Minua yritettiin käskyttää istumaan, mutta en kyennyt pysymään siinä ilman, että lääkäri tuki minua. En kyennyt kävelemään ilman vahvaa tukea. Pääsin ansaitusti takaisin psyk.osastolle arvioinnin jälkeen. Minulle jopa sanottiin kiertämällä, että kotiuttamiseni oli saattanut olla virhe. "Joskus on vain kokeiltava ja aina ne kokeilut eivät onnistu." Tällä kertaa osastohoidosta oli paljon enemmän hyötyä. Lääkitykseni muutettiin omasta pyynnöstä ja aloin hitaasti saada voimani takaisin. Muistan kuinka alussa en jaksanut lähteä edes huonettani pidemmälle. Voimat ei vain riittäneet. Olin siellä noin viikon ja tällä kertaa minut kotiutettiin niin, että minulla oli tunne siitä, että saatan oikeasti taas pärjätä kotona yksikseni.

Niin voitini lähti kohenemaan, hyvin hitaasti ja epävarmasti, mutta suunta oli ylöspäin. Kunnes hoitajani ja avustajani päättivät molemmat kadota siis. En pärjää pääni kanssa enää omillani. Surullista, mutta totta. Olen tullut hoitotahosta riippuvaiseksi. Jouluun mennessä olin taas huonossa kunnossa, mutta tällä kertaa psyykkisesti enemmän kuin fyysisesti. Kaivoin ensimmäistä kertaa osaston jälkeen sakset jälleen esiin. Nyt yritän taas pyrkiä uuteen nousuun uuden hoitajani kannustuksella. Minua harmittaa. Osaston jälkeen olin täynnä toivoa ja suunnitelmia. Uskoin toipuvani. Nyt ne ajatukset ovat taas poissa ja jäljellä on synkkä tyhjyys. En ole unohtanut suunnitelmiani, mutta tällä hetkellä ne enemmän pelottavat kuin valavat uskoa parempaan huomiseen. Minua pelottaa voida paremmin. Pelkään joutuvani taas liian tiukalle, jolloin yritän vain sinnitellä kunnes en enää jaksa.

Lisää suunnitelmistani myöhemmin. Johonkin tämä mammuttipostaus pitää lopettaakin.

Uusi lehti vanhassa kirjassa

2010-01-15T00:53:00.002+02:00

Tässä se sitten on - ensimmäinen blogiviestini. Olen jo pitkään harkinnut blogin perustamista, mutta sen piti kyllä käsitellä ihan eri aihetta kuin hulluuttani. Olen kuitenkin miettinyt, että voisin saada ajatuksiini hieman selkoa, jos kirjoittaisin ne ylös. Lisäksi ajatukseni tuntuvat vaihtelevan niin usein, että unohdan ne jo siihen mennessä kun niihin pitäisi palata. Ehkä tämä auttaa palauttamaan muistini silloin kun se on tarpeen - kuten esimerkiksi psykiatrian poliklinikalla.

Kyllä, olen siellä ainakin toistaiseksi asiakkaana. Olen ollut "hoidossa" jo yli puolitoista vuotta. Sitä ennen sairastin ihan yksikseni ja itsekseni masennusta kunnes rahat vain loppuivat ja oli pakko tehdä jotain. En voinut enää liidellä tutkan alla yliopistolla tekemättä oikeasti yhtään mitään opintojen eteen.

Sairastan siis masennusta ja lisäksi minulla on dg:nä piirteitä epävakaasta persoonallisuudesta. Yhdessä psykiatrin lausunnossa luki lisäksi hauskasti minun olevan "massiivisen ahdistunut". Minun on usein vaikea hyväksyä tuota lausuntoa, enkä tiedä, onko psykiatrikin muuttanut jo näkemystään. Myönnän olevani ahdistunut ja ahdistukseni oireilee usein fyysisesti mm. vapinana, mutta en myönnä olevani massiivisen ahdistunut. Minulla on ajoittain isojakin ongelmia itsetuhoisuuden kanssa ja suurimmat tuhot saan aikaiseksi saksien avulla. Olen siis tavallaan viiltelijä, mutta olen aina vierastanut sitä termiä itsestäni puhuttaessa, koska en tee sitä kivun takia, vaan veren. Usein tarkoituksena on myös järkyttää itseäni ja siirtää ajatukset varsinaisista ongelmista tähän itsetuotettuun ongelmaan. Yksi motiivi on myöskin aiheuttaa itselleni huono olo fyysisesti, jotta olisi helpompaa hyväksyä oma vajavuus arkiaskareiden ja muiden hommien hoidossa. Tämä itsetuhoisuus on kyllä varsin uusi puoli minussa, vasta noin vuoden vanha. Jotain yksittäisiä kokeiluja oli jo aikaisemmin, mutta ei mitään pysyvää kaavaa.

Olen 24-vuotias ja asun yksikseni koirieni kanssa. Ilman niitä en varmastikaan olisi selvinnyt tähän saakka. Olen hyvin herkkä persoona ja myöskin estynyt. Yritän epätoivoisesti luovia läpi elämästä tekemättä virheitä ja usein jälkikäteen huomaan epäonnistuneeni tässä joko tietämättäni tai sitten kivuliaan tietoisena munauksistani. Toisaalta pidän hyvin paljon sosiaalisista tilanteista, mutta toisaalta pelkään olevani muille vain rasite. Pakollisesti puhuteltava, mutta jota he oikeasti inhoavat ja ovat yököttyneitä kun tulevat lähelle.

Jos minun pitäisikin kehittää itsestäni joku vertauskuva, niin sanoisin olevani kuin taulu, joka on ihan ok:n näköinen kaukaa, kiinnostavakin kenties, mutta kun katsoja tulee lähemmäs, hän huomaa, että minut on tehty paskasta, liasta, mädästä ja verestä. Katsoja järkyttyy ja kavahtaa ällöttyneenä, katuen koskaan tulleensa lähemmäs. Tämän vuoksi olen pystyttäny tauluni eteen aidan, jotta katsojat pysyisivät oman etunsa nimissä tarpeeksi kaukana minusta. Jotkut harvat ovat saaneet ylittää tuon aidan ja luulen, että he ovat jo tottuneet karmivaan totuuteen minusta, mutta jos he jostain syystä lähtevät kauemmas, on minun vaikeaa päästää heitäkään uudestaan lähelle.

Jos kukaan kundi osoittaa kiinnostusta minua kohtaan, niin se todella herättää itseinhoni jo ennen kuin mitään ehtii edes tapahtua. He tulevat kutsumatta aidan yli, he lähestyvät kovaa vauhtia, eivätkä ole valmiita kohtaamaan minua. Olen tästä varma. Se saa minut vihaamaan itseäni jo valmiiksi, varmuuden vuoksi. He tulevat vain kauhistumaan ällöttävyyteni paljastuttua ja perääntyvät vauhdilla. Minut hylätään. Sitähän minä pelkään. Kuten isäni teki. Tai toinen vaihtoehto on, että he esittävät vain ystävällistä päästäkseen näkemään minut lähempää, jotta voivat vielä paremmin ilkkua minua kavereilleen. Kuten koulussa aikanaan tehtiin.

Näettekö nyt kuinka rikki minä olen? Ja vaikka tiedän tämän kaiken, en pysty muuttamaan sitä. Se vain on, ikuisesti. Minun totuuteni. Taulua ei voi puhdistaa, se on tehty liasta ja muusta. Jos sitä yrittää puhdistaa, se hajoaa ja katoaa kokonaan. Voi yrittää maalata sen päälle, mutta maali kuivuu ja varisee pois ja silloinkin kun pinta vielä näyttää hyvältä, mikään ei peitä mädäntyneen hajua.

En lupaa, että muut tekstini tulevat olemaan yhtä syvällisiä. Enkä lupaa päivittää usein. Olkoon tämä esittelyni olemattomalle yleisölleni. Nice to meet you :).